Eli uusin tämän viestin, kun jäi jo pois tältä puolelta, ja koska olen sellainen ateisti kuin Hikipediassa kuvataan.
http://hiki.pedia.ws/wiki/Ateismi
__________________
Eli tässä lainaan syyni siihen miksi vihaan lestadiolaisia ja sen tyyppisiä uskovaisia, ja kirjoitin sen aikoinaan kommenttina Kolinaa panuhuoneesta -nettikolumniin.
"Useimmissa tapauksissa vanha ja vanhoillinen lestadiolainen on sellainen kuin hän väittää ympäröivän maailman olevan: sellainen kolmen apinapatsaan malline, ne apinat joista yksi on peittänyt korvansa, yksi silmänsä ja yksi suunsa - tai ei oikeastaan suutaan. Sillä niin moni lestadiolainen tuntuu omaksuneen jo etukäteen sellaisen asenteen muihin, jotka eivät ole HÄNEN tapaansa nähneet ”valoa”, jotka eivät ole uskoneet siihen kaikkeen kuin HÄN, jotka eivät ole joutuneet kantamaan samaa ristiä pahan maailman takia kuin HÄN, ja sen takia hän kyllä julistaa mm. Lutherin kuolemansyntejä ja tekee senkin ylpeyden herne nokassa ja nokka pystyssä kulkien, eikä tietysti voisi toista kuunnella edes vaikka itse Messias Voideltu sattuisi kysymään kelloa. Hän vaikka kirjaimellisesti tuhoaa jokaisen hermosolunsa ettei tuntisi mitään konkreettistakaan kosketusta oikeaan maailmaan, vaan tuntuu elävän vain itseään varten, julistaen miten muut menevät vielä Helvettiin, mutta parhaimmillaan hän katsoo toiset liian ala-arvoisiksi ja saastuneiksi että pitää vain omana suurena ja taivaallisena profetiana sitä sanomatonta totuutta, että hän tulee pian asumaan taivaallisessa autuuden paratiisissa. Sitä vartenhan hän on vain syntynyt, tyhjän takia, toivoakseen kuolemaansa saman tien."
Lisänä sanoisin, että lestadiolaisen elämä ei tunnu muutenkaan olevan mistään kotoisin: tunnutaan elävän vain lisääntymisestä ja maailman täyttämisestä, vain koska jokainen yksilö tuntuu kuvittelevan maailman sikiämisen olevan vain hänestä kiinni. Jaanataan siitä "voiko raha tuoda onnen", ja sitä että todellinen onni on vain "herrasta kiinni" (en kirjoita sanaa edes isolla, koska pidän kyseistä herraa vain suurena narsistinatsina), vaikka suurin osa tavallisista nykykansalaisista pitää selvänä että kaikki nykyelämän onni on riippuvainen siitä voiko arkea helpottaa rahan avulla, jota ilman ei enää voi elättää itseään. Ja lestadiukset heittäytyvät vain mitättömyyksiinsä, tuskin jokapäiväistä leipäänsäkään ansaitsematta, jos ollenkaan, ja vasta siittyään toista tusinaa kappaletta alkavat - jos silloinkaan - miettiä tai ehkä vain huomata että miten voivat perheensä elättää - ja jaanaavat ja vinkuvat saarnoja siitä miten ottaisi taivaan autuuteensa, pois tästä "kurjasta maailmasta".
Sanotaanko, lestadiolaisen ja uskovaisen suurin erhe ja saatanallisin synti todellisuutta kohtaan on välittämättömyys elämästä. Itse en ole koskaan palvonut elävän eliökunnan ja maailman sijasta vain tätä yksittäistä hahmoa, sillä olen saanut taistella koko elämäni lestadiolaissuvun narsismia vastaan, ja heidän palvomansa hahmo on yksi suurimpia narsisteja mitä onkaan. Jokainen tähän uskova ihminen on kuin Jokelan surmaaja, jonka sanotaan etsineen koulukiusattuna apua Nietzschestä, joka itse samanlaatuisena hengenheimolaisena valjasti nuorta miestä löytämään omat älylliset voimansa ja näkemään ne häntä polkenutta ympäristöään korkeammaksi voimaksi - samoin suurin osa uskovaisista hakee itselleen suurempaa sijaa ja jumalallista erehtymättömyyttä nöyrtymällä vain yhden "suuren" edessä, joka toimii heidän mielessään lohtuna, vain siksi että uskovat tämän kuulevan kaiken ja joka vetää kaiken heidän tekemänsä vääryyden suunnattomalla anteeksiannolla alas kuin vessanpytty, ja koska uskovat hänen olevan ennemmin heidän puolellaan kuin kenenkään muun (voi tuota nuoleskelua ja pentumaisuutta, kun suurempi kaikkivaltias isä tarjoaa helmojaan pikkuisille lapsilleen ja sapiskaa niille joista nuo itkevät pennut juoruavat). Silti mm. "psykoanalyysin isä" S. Freud katsoi taivaallisen kuvitelman vain suureksi haaveeksi, joka korvasi todellisuuden (ja saa siksi ihmisen haaveilemaan enemmän kuolemasta ja sentakaisesta "paremmasta" kuin mielisairas), ja tiesi ettei haaveissa eläminen ole hyväksi kenellekään.
Jos yksikään ihminen hylkää elämän todellisuuden heittäytyäkseen vain epävarman uskomuksen varaan palvoakseen kieli ruskeana tuota hahmoa vain saadakseen tältä "helpotusta" elämäntuskasta, jonka on aiheuttanut juuri tuo uskomukseen heittäytyminen itse, ja oma heikkous vastata luonnonlakien mukaiseen elämän ankaruuteen, ei moinen olento ansaitse kuin tulla lajin kehityksen tiellä oman tiensä päähän, luonnonlakien karsimaksi lajin puusta, mätänä ja kuolleena oksana.
On arvostettava elämää itseään, ei vain itseään ja omaa uskomustaan.
http://hiki.pedia.ws/wiki/Ateismi
__________________
Eli tässä lainaan syyni siihen miksi vihaan lestadiolaisia ja sen tyyppisiä uskovaisia, ja kirjoitin sen aikoinaan kommenttina Kolinaa panuhuoneesta -nettikolumniin.
"Useimmissa tapauksissa vanha ja vanhoillinen lestadiolainen on sellainen kuin hän väittää ympäröivän maailman olevan: sellainen kolmen apinapatsaan malline, ne apinat joista yksi on peittänyt korvansa, yksi silmänsä ja yksi suunsa - tai ei oikeastaan suutaan. Sillä niin moni lestadiolainen tuntuu omaksuneen jo etukäteen sellaisen asenteen muihin, jotka eivät ole HÄNEN tapaansa nähneet ”valoa”, jotka eivät ole uskoneet siihen kaikkeen kuin HÄN, jotka eivät ole joutuneet kantamaan samaa ristiä pahan maailman takia kuin HÄN, ja sen takia hän kyllä julistaa mm. Lutherin kuolemansyntejä ja tekee senkin ylpeyden herne nokassa ja nokka pystyssä kulkien, eikä tietysti voisi toista kuunnella edes vaikka itse Messias Voideltu sattuisi kysymään kelloa. Hän vaikka kirjaimellisesti tuhoaa jokaisen hermosolunsa ettei tuntisi mitään konkreettistakaan kosketusta oikeaan maailmaan, vaan tuntuu elävän vain itseään varten, julistaen miten muut menevät vielä Helvettiin, mutta parhaimmillaan hän katsoo toiset liian ala-arvoisiksi ja saastuneiksi että pitää vain omana suurena ja taivaallisena profetiana sitä sanomatonta totuutta, että hän tulee pian asumaan taivaallisessa autuuden paratiisissa. Sitä vartenhan hän on vain syntynyt, tyhjän takia, toivoakseen kuolemaansa saman tien."
Lisänä sanoisin, että lestadiolaisen elämä ei tunnu muutenkaan olevan mistään kotoisin: tunnutaan elävän vain lisääntymisestä ja maailman täyttämisestä, vain koska jokainen yksilö tuntuu kuvittelevan maailman sikiämisen olevan vain hänestä kiinni. Jaanataan siitä "voiko raha tuoda onnen", ja sitä että todellinen onni on vain "herrasta kiinni" (en kirjoita sanaa edes isolla, koska pidän kyseistä herraa vain suurena narsistinatsina), vaikka suurin osa tavallisista nykykansalaisista pitää selvänä että kaikki nykyelämän onni on riippuvainen siitä voiko arkea helpottaa rahan avulla, jota ilman ei enää voi elättää itseään. Ja lestadiukset heittäytyvät vain mitättömyyksiinsä, tuskin jokapäiväistä leipäänsäkään ansaitsematta, jos ollenkaan, ja vasta siittyään toista tusinaa kappaletta alkavat - jos silloinkaan - miettiä tai ehkä vain huomata että miten voivat perheensä elättää - ja jaanaavat ja vinkuvat saarnoja siitä miten ottaisi taivaan autuuteensa, pois tästä "kurjasta maailmasta".
Sanotaanko, lestadiolaisen ja uskovaisen suurin erhe ja saatanallisin synti todellisuutta kohtaan on välittämättömyys elämästä. Itse en ole koskaan palvonut elävän eliökunnan ja maailman sijasta vain tätä yksittäistä hahmoa, sillä olen saanut taistella koko elämäni lestadiolaissuvun narsismia vastaan, ja heidän palvomansa hahmo on yksi suurimpia narsisteja mitä onkaan. Jokainen tähän uskova ihminen on kuin Jokelan surmaaja, jonka sanotaan etsineen koulukiusattuna apua Nietzschestä, joka itse samanlaatuisena hengenheimolaisena valjasti nuorta miestä löytämään omat älylliset voimansa ja näkemään ne häntä polkenutta ympäristöään korkeammaksi voimaksi - samoin suurin osa uskovaisista hakee itselleen suurempaa sijaa ja jumalallista erehtymättömyyttä nöyrtymällä vain yhden "suuren" edessä, joka toimii heidän mielessään lohtuna, vain siksi että uskovat tämän kuulevan kaiken ja joka vetää kaiken heidän tekemänsä vääryyden suunnattomalla anteeksiannolla alas kuin vessanpytty, ja koska uskovat hänen olevan ennemmin heidän puolellaan kuin kenenkään muun (voi tuota nuoleskelua ja pentumaisuutta, kun suurempi kaikkivaltias isä tarjoaa helmojaan pikkuisille lapsilleen ja sapiskaa niille joista nuo itkevät pennut juoruavat). Silti mm. "psykoanalyysin isä" S. Freud katsoi taivaallisen kuvitelman vain suureksi haaveeksi, joka korvasi todellisuuden (ja saa siksi ihmisen haaveilemaan enemmän kuolemasta ja sentakaisesta "paremmasta" kuin mielisairas), ja tiesi ettei haaveissa eläminen ole hyväksi kenellekään.
Jos yksikään ihminen hylkää elämän todellisuuden heittäytyäkseen vain epävarman uskomuksen varaan palvoakseen kieli ruskeana tuota hahmoa vain saadakseen tältä "helpotusta" elämäntuskasta, jonka on aiheuttanut juuri tuo uskomukseen heittäytyminen itse, ja oma heikkous vastata luonnonlakien mukaiseen elämän ankaruuteen, ei moinen olento ansaitse kuin tulla lajin kehityksen tiellä oman tiensä päähän, luonnonlakien karsimaksi lajin puusta, mätänä ja kuolleena oksana.
On arvostettava elämää itseään, ei vain itseään ja omaa uskomustaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.