jestas sentään....

olen kanssasi. Jos välttämättä haluaa naimisiin, niin mielestäni pitäisi jaksaa sen verran odottaa, että katsoo miten parisuhde toimii sitten, kun arki on tullut mukaan (eli siis kun alkuhuuma on mennyt ohi). Ja järkevää olisi mielestäni odottaa ainakin min. 20-vuotiaaksi asti, koska alle sen ikäiset vielä kasvavat (henkisesti). Muutenkin se on sellaista oppimisen aikaa, opettelemaan elämistä. Näin jälkiviisaana kannattaisi varmaan ensin opetella elämään yksin ja itsekseen (jotta tuntee itsensä) ja vasta sitten etsiä sitä kumppania. Tänä päivänä tuntuu, että kumppania vaihdetaan kuin sukkaa. *huokaus*

Ja tämän tekstin kirjoitti 22-vuotias nuori neito, joka on ollut parisuhteessa 3 vuotta. Ja ei mikään kiire naimisiin (joskin se maaginen kysymys olisi nyt tässä vaiheessa tervetullut).

PS. Jokainen kuitenkin tekee niinkuin parhaaksi katsoo. Onhan niitä fiksuja 18 -vuotiaita, jotka vaikuttavat kypsemmiltä. Ja jos on 100% varma, että tässä on Se Oikea, niin mikäs siinä!!! Tiedän kyllä kaksi paria, jotka tapasivat ollessaan vielä ammattikoulussa nuorina ja ovat nyt onnellisesti naimisissa. :)

Minä heittäydyn tunteella mukaan kaikkeen mitä teen. Rakastan ja vihaan palavasti, olen kaikin puolin periaatteen ihminen vaikkei se itselleni aina se edullisin vaihtoehto olisikaan. Olen 21-vuotias naisen alku ja tulevan talven onnellistakin onnellisempi morsian mieheni ja minun 3vuoden tuntemisen/ seurustelun/ avoliiton jälkeen.

Paljon varmasti kihlaudutaan vain siksi että halutaan näyttää sitoutuminen ja sen aste muille. On helppoa nostaa kyseenalaistava sormi nuorenparin puoleen, mutta onko se loppupeleissä aina niin. Mistä sinä voit tietää että ystäväsi tekee virheen kihlautuessaan poikaystävänsä kanssa? Totta, aina voi tapahtua mitä vain, mutta kaikki me emme ole valmiita ja halukkaita elämään elämäämme pelossa tai odottaen että jotain tapahtuu ja naimisiinmeno lykkääntyy. Yhtälailla kuin ennen häitä, ero voi tulla 10vuoden avioliiton jälkeenkin tai puoliso menehtyä vuoden sisällä tapaturmaisesti jossain onnettomuudessa. Aina on olemassa "muttia" ja "josseja", joten mielestäni on vain rohkeaa suunnata katse tulevaisuuteen ja tehdä uhkarohkeitakin ratkaisuja jos se hyvältä tuntuu. Ole onnellinen ystäväsi puolesta, hän rakastaa ja häntä rakastetaan niin paljon että he ovat valmiita menemään askeleen suhteessaan pidemmälle.

Minusta on julmaa kumppania kohtaan sanoa etten mene kanssasi kihloihin koska en voi vielä tietää mitä haluan. Kyse on päätöksestä sitoutua kaikessa mitä vastaan tulee. Vaikka olen nuori, olen nähnyt ja kokenut tähän ikään nähden liian paljon pahaa joten osaan tehdä eron sen suhteen mikä on oikeasti arvokasta ja taistelemisen arvoista. Rakastan miestäni yli kaiken ja tiesin löytäneeni omani heti kun mieheni tuli käymään luonani ensitreffeille. Hän tuli ja luontevasti kodistani tuli meille välittömästi yhteinen koti kummankaan edes ymmärtämättä mitä oikein tapahtui ja miten me nyt tässä pisteessä olemme. Olen lapsesta saakka päättänyt että kihloihin ja naimisiin menen vain kerran elämässäni, joten päätöstä ei todellakaan ole tehty heppoisin perustein. Kun oman ihmisen löytää, miksi aikailla suotta? Mitä jos tilanne ei olekaan yhtään muuttunut viiden tai viidentoista vuoden päästäkään? Sitä kun ei voi kukaan tietää, on vain uskallettava luottaa sen hetkisiin tuntemuksiin.

Annetaan kaikille tilaa olla ja tehdä asiat omalla tavallaan. Ymmärrän ystäväsi loukkaantumisen täysin kun lyttäät hänen onnensa toitottamalla että kannattiko, eroatte kumminkin kun olette noin nuoria. Minäkin pahastuisin. Kääntyisin pois sellaisen ihmisen luota joka ei voi aidosti iloita oman onneni kanssa. En voisi luottaa että samainen ihminen olisi tuki ja turva jos jokin asia menee pieleen. En voisi luottaa sellaisen ihmisen puolueettomuuteen parisuhteen riitoja puidessa ystävysten kesken. Kyllä ystävän kuuluu olla tukena vaikka kuinka tuntuisi että toinen polkaisee suoraan lantakasaan, hymyillä ja iloita. Saa ja pitää sanoa mitä on mieltä, mutta todeta samaan hengenvetoon ettei katoa minnekään vaikka ei kaikista asioista samaa mieltä olisikaan. Kun koskaan ei voi oikeasti tulevaisuudesta tietää -ei pahassa, mutta ennenkaikkea ei siinä hyvässäkään.

Ehdottaisin että alle 20v eivät voisi mennä kihloihin ja avioliitto olisi laillinen vasta kun hlö on täyttänyt 25v!

Alle 25v on sukupuoleen katsomatta yleensä melko teini ja kokematon oikeiden ihmissuhteiden (en nyt tarkoita mitään yhdenillan juttuja tai yhtä tyhjiä ja turhia seksisuhteita..)suhteen..

tunnetteko ketää ala ikästä joka ois kihlois? o_0 onko typerää mennä 15-17 vuotiaana kihloihi? sehän on mahollista

Todellakin pistää keittämään kun toiset ihmiset luulevat sen oman mielipiteen ja omien ajatusten olevan oikeita. Pitäisi olla hieman avarakatseisempi ja antaa ihmisten tehdä asiat omalla tavallaan. Noh, ihmettelette varmaan että mikä minä olen puhumaan kun kuukauden päästä täytän vasta 18, mutta oon kokenu elämässä paljon enemmän ku monet muut... Huonoja asioita suurimmaksi osaksi mutta osaanpahan arvostaa kaikkein pienintäkin hyvää. Ja jos nyt mietitään niin olen henkisesti tainnut kasvaa jo 15-vuotiaasta niin paljon kun vaan ihminen voi. Onhan jokaisella erilainen elämä.. Ja tästä asiasta harppaus kihlaukseen, itse olen asunut jo kultani kanssa vuoden päivät saman katon alla (joten todellakin tiedetään mitä se arki on) ja olemme päättäneet mennä kihloihin. Tosin eihän niitä periaatteessa voi kihlaukseksi sanoa, sillä minä itse en kuulu kirkkoon lainkaan, en ole koskaan kuulunutkaan.. Joten minulle se kihlaus merkitsee aika lailla eri asiaa kuin esimerkiksi mun isoäidille aikanaan... Mulle tää "kihlaus" merkitsee sitä, että rakastetaan toisiamme (oli sormuksia tai ei) ja että molemmat on valmiita sitoutumaan.. Mutta mitä tärkeintä, on me puhuttu myös naimisiinmenosta (maistraatissa) jokusien vuosien päästä, mistäs sen tietää.. Eli tää kihlautuminen on siitä paha aihe kiistellä koska ihmiset on erilaisia ja ihmiset voivat ajatella asioita eri näkökulmista.

Toisaalta taas on niitäkin (esimerkiksi 14-16-vuotiaita) jotka menevät "teinikihloihin" todennäköisesti vain sen takia että on niin hienoa kantaa sormusta (joka ei symbolisoi sitä ikuista rakkautta?) Tiedän näitä tapauksia ja kaikki ovat tienneet itsekin ettei se seurustelusuhde kihlauksineen kestä puolta kuuta kauempaa, kunhan kantavat sormusta ensin ja kun menee poikki niin etsii uuden pojan..

Eräs hyvä ystäväni muuten täytti tuossa kesällä 18-vuotta. Ennen sitä hän oli seurustellut poikaystävänsä kanssa puoli vuotta, jonka jälkeen menivät kihloihin ja nyt ovat siis seurustelleet kaksi vuotta... No, pari kuukautta ystäväni 18-vuotis syntymäpäivien jälkeen kyseinen pari meni naimisiin... Ja ystäväni on nyt viidennellä kuulla raskaana. eli kaikki eivät ole samanlaisia.