NÖYRYYTTÄVÄ AVUKSI HUUTAMINEN
Tuomarien kirja antaa läpileikkauksen Jumalan kansan voitoista ja tappioista eräänä aikakautena. Israelin autiomaamatkan jälkeinen aika ei ollutkaan vain kulkua voitosta voittoon ja jatkuvaa onnea. Kirja ei ole helppoa luettavaa, sillä siellä on monia kuvauksia taisteluista ja verenvuodatuksesta.
Jumala antoi monenlaisia koettelemuksia. Ne paljastivat halusivatko uskovat sydämestään seurata Herraa (Tuom 3:4). Vasta kärsimykset ja ahdistukset tuovat esiin sen, mitä todellisuudessa olemme. Monin tavoin tuli näkyviin uskovien puolinaisuus ja halu mukautua oman aikansa yleiseen mielipiteeseen ja olla niin kuin muutkin.
Nehemian kirja kuvaa tuota aikaa niskottelun ja kapinan ajaksi (Neh 9:26). Siksi Herra kuritti monin tavoin uskovia ja he elivät ajoittain suuressa ahdistuksessa. Pisin ahdistuksen aika kesti neljäkymmentä vuotta (Tuom 13:1). Mutta niin kurjia kuin uskovat olivatkin, he kuitenkin ahdistustensa keskellä huusivat jatkuvasti avukseen Herran nimeä (Tuom 2:18; 3:9, 15; 4:3; 6:6; 10:10, 12). He eivät katkeroituneet eivätkä kironneet Herraa.
Vasta ahdistuksessa oleva huutaa sydämestään Herraa avukseen (Tuom 10:9-10). Avuksi huutaminen on myös synnin tunnustamista (10:10). Synti estää Jumalaa kuulemasta ja pelastamasta (10:13-14). Jesaja sanoo: "Katso, ei Herran käsi ole liian lyhyt auttamaan, eikä hänen korvansa kuuro kuulemaan: vaan teidän pahat tekonne erottavat teidät Jumalastanne, ja teidän syntinne peittävät teiltä hänen kasvonsa, niin ettei hän kuule" (Jes 59:1-2). Siksi nuo muinaiset uskovat tunnustivat: "Me olemme tehneet syntiä. Tee meille niin kuin hyväksi katsot, kunhan tämän kerran pelastat meidät" (10:15). He jatkoivat huutamista. Heillä ei ollut ketään muutakaan, johon olisivat voineet luottaa ja jonka puoleen kääntyä. Raamattu lisää: "Israelilaiset luopuivat vieraista jumalistaan ja palvelivat jälleen Herraa. Silloin Herra ei enää voinut katsella israelilaisten kärsimystä" (10:16). Vieraista jumalista luopuminen merkitsee sitä, että turvanamme on yksin Herra, Herra, joka armahtaa kurjintakin syntistä.
Älkäämme koskaan vaikeuksissa lakatko huutamasta Herran puoleen olimmepa omasta mielestämme millaisia tahansa ja tuntui meistä miltä tuntui ja näytti miltä näytti. Hän on käsittämättömän kärsivällinen meitäkin kohtaan, kuulee huutomme ja auttaa, mutta ajallaan ja tavallaan. Jo se on hänen pohjatonta armoaan, että me vielä elämme.
Uskonelämän syvin pohjavirta on jatkuvaa avun huutoa. On hyvä, että Jeesus puhui niistä, jotka päivin ja öin huutavat häntä avukseen (Luuk 18:7). Avun huuto ei ole joka hetki yhtä voimakasta. Se ei aina edes nouse tietoisuuteen. Mutta kun hiljentyy ja avautuu Herran sanalle, huomaa kuinka avuton onkaan kaikessa. Siksi "me, jotka vielä asumme tässä majassamme, huokailemme ahdistuneina" (2 Kor 5:4). Vaikka kuinka opettelemme heittämään kaikki murheemme Herran päälle, emme sitä vain sitä tahdo oppia ja huokaukset jatkuvat.
Jollemme muuta osaa tai saa enää tehdyksi tässä ajassa, niin voimmehan sentään huutaa avuksi Herran nimeä ja avunhuuto huulillamme siirtyä ajasta iäisyyteen. Olkoon siinä koko meidän kristillisyytemme. Se kyllä riittää, sillä voimme olla jo nyt täysin varmoja siitä, että jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä pelastuu ja "ovat voitokkaita kuin nouseva aurinko" (Tuom 5:31).
Jatkuvaan avun huutoon ja huokailuun ei ole helppo suostua. Haluaisi olla ja kokea jotain enemmän jo rajan tällä puolen. Haluaisi olla vahva ja itsenäinen eikä aina toisen avusta riippuvainen. Haluaisi nähdä niin kirkkaasti, ettei tarvitsisi aina uutta valoa. On nöyryyttävä huomata kuinka joutuu jatkuvasti pyytämään: "Mua tartu käteen Herra ja taluta". En olekaan kasvanut suureksi ja voimakkaaksi, tietäväksi ja osaavaksi. En selviä omillani.
Nehemian kirja kuvatessaan tätä aikaa vakuuttaa, että Herra osoitti kärsivällisyyttä heitä kohtaan vuodesta toiseen (Neh 9:30). Herra kuuli taivaaseen heidän huutonsa ja suuressa armossaan antoi lopulta avun (Neh 9:27). Näin silloinkin, kun apu viipyi pelottavan kauan ja sitä edeltävät ahdistukset olivat syviä.
Herra, kuule minua, huomaa huokaukseni! Kuninkaani ja Jumalani, kuule, kun huudan sinulta apua. Sinua minä rukoilen. Herra, jo aamulla kuulet ääneni, aamun hetkellä tuon sinulle pyyntöni ja odotan vastaustasi (Ps 5:2-4).
Vastaa minulle, Herra, kun huudan sinua! Sinä, Jumala, olet minun auttajani, sinä avaat minulle tien ahdingosta. Ole minulle armollinen ja kuule rukoukseni! Hän kuulee minua, kun huudan häntä avuksi. Rauhassa menen levolle ja nukahdan. Sinä, Herra, sinä yksin olet minun suojani, minä saan elää turvassa (Ps 4:2, 4, 9).

Vastaukset 3
Vanhimmat
Tällaista nykypäivän ihminen juuri tarvitsee.
Se näytti olevan Olavi Peltolan tekstiä:
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/vt/joosuaruut.htm
- sieltä löytyy lisää näitä upeita kirjoituksia
monessa muussa maassa ihmiset "kutsuvat" Herran Nimeä avuksi. Ero ei ehkä tunnu kummoiseltakaan mutta lähemmin ajateltuna se on aika suuri. Huutaminen antaa helposti sen kuvan että huutava rämpii synnin loassa ja huutaa OMASSA hädässään kun taas kutsuva on altis Pyhän Hengen tahdolle ja alistuu siihen.