Poikani päätti elämänsä juhannuksen alla v.2001. En vieläkään ole päässyt surustani ohi, ajattelen häntä päivittäin,itken ja ennenkaikkea ikävöin niin suunnattomasti. On vaikea kertoa näin kirjoittamalla kuinka suuri tuskani on. Olen käynyt ns. terapeuteilla, ei ole ollut apua. En tieten tahtoen hukuttaudu tähän surkeuteen, syämeni on vain niin tyhjä ja elämäni on vailla tarkoitusta. Odotan jokapäivä että hän tulisi kotiin. Voisiko joku auttaa ja kertoa miten löydän taas elämänhaluni ja voiko poikaan ottaa yhteyttä jollakin tavoin, että saisin rauhan?
mistä apu
äiti-51
111337
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Otan osaa suruusi.
Luin viestisi ja vaikka en itse tunne tuskaa puolestasi, mutta tiedän, että sinun on todella paha olla. Saisinko udella, mihin poikasi kuoli? Mikään pakko ei tietenkään ole kertoa...
Olin mielissäni siitä, että olet hankkinut apua terapeuteilta, vaikka ne eivät olekkaan auttaneet, mutta olet silti tajunnut sen, ettet pärjää yksin tuossa tilanteessa. Mutta ajattelin sitä, että oletko puhunut olostasi muille ihmisille, tarkoitan lähinnä lähimmäisiäsi, ystäviä, sukulaisia jne.? Usein tunteidenpurkaminen tuntemillesi ihmisille on helpompaa, kuin vieraille ihmisille ja olokin saattaa helpottua hiukan; asioista voi puhua suoraan, eikä tarvitse ajatella, mitä uskaltaa sanoa ja mitä ei.
Ikävöinti ja itku ovat ihan luonnollisia asioita tuossa tilanteessa, eikä niitä tarvitse milläänlailla hävetä. Jos itkettää, niin itke, siihen ei ole muuta vaihtoehtoa. Sille tielle ei ole hyvä mennä, että pitäisit kaiken pahan olon sisälläsi, etkä purkaisi sitä milläänlailla, itkeminen on todella hyvä keino vuodattaa sitä pahaa oloaan.
Tunteita pystyy purkamaan myös monilla muillakin tavoilla. Itselläni on ollut tapana, että kirjoitan tunteeni paperille. Kerron, mitä pääni sisällä liikkuu sillä hetkellä, minkälainen olo minulla on jne. Kirjoittamalla voi hyvin ilmaista tunteita ja usein olokin helpottuu. Joskus, jos olen esim. todella raivoissani jotain asiaa kohtaan, olen kirjoittanut siitä paperille ja tekstin ollessa valmis, olen repinyt paperin ja heittänyt silput roskiin.
Poikasi oli sinulle varmasti suunnattoman tärkeä, joten ei ihme, että ajattelet häntä päivittäin, se on ihan normaalia. Ikävöidäkkin saa, mutta ei liikaa.
Puhuit vietissäsi, että elämäsi on vailla tarkoitusta... kaikkien elämällä on jokin tarkoitus, se voi olla mikä hyvänsä asia ja sitä tulee etsiä, löydät elämällesi varmasti tarkoituksen, kun oikein mietit.
Jos poikasi eläisi, hän varmasti toivoisi, ettet surisi hänen takiaan niin kauaa. Hän ei haluaisi tuottaa sinulle ainaista tuskaa ja pahaa oloa. Poikasi varmasti toivoisi, jos voisi sinulle puhua, että pystyisit jatkamaan elämääsi, hänen poissaolostaan huolimatta. Tietysti, hän toivoisi myös sitä, ettet unohda häntä iäisyydeksi, vaan muistelet häntä silloin tällöin, mutta iloisissa merkeissä. Muistelisit menneitä, hyviä aikoja. Niitä hetkiä, kun olit onnellinen hänen kanssaan. Ja niitä hetkiä muistellessasi, tulisit iloiseksi, etkä surulliseksi.
Kun en tiedä, mihin poikasi kuoli, mutta jos tapauksessa on sairaus- tai onnettomuuskuolema, ajattele asia näin, että hänen on nyt helpompi olla, hän on päässyt parempaan paikkaan, enää hänen ei tarvitse kärsiä tai tuntea minkäänlaista tuskaa täällä maan päällä ja taivaassa hänellä on kaikki hyvin.
Toivon, että tekstissäni olisi edes jotain oloasi helpottavaa. Olen tosin vasta 14-vuotias, joten en tiedä ajattelenko samalla tavalla, kuin aikuiset ajattelisivat. Toivottavasti olosi paranee pikku hiljaa ja oikein paljon tsemppiä tulevaisuudelle!
Oletko kokeillut Itsemurhan tehniden omaisten vertaistukiryhmiä?
Käy osoitteessa www.itsemurhantehneidenlaheiset.net, siellä on myös keskusteluryhmiä.
Hei sinä 14 - vuotias kirjoittaja: oli ihana lukea kuinka empaattisesti suhtauduit asiaan! Tsemppiä sullekin elämään.
Olet todella järkevä ikäiseksesi mutta, olen todellakin kokeillut kaikkea vastaavaa, kirjoittanut lehtiökaupalla tuntemuksiani, itkenyt, huutanut, keskustellut kaikkien läheisteni kanssa. Suru ja kaipuu ei vain katoa.Nykyisin en enää edes viitsi kuunnella kaikkien murheita, olen yhä enemmän vain yksikseni ja se todellakin jo huolettaa itseänikin. Poikani 19v. hirttäytyi. Ei jättänyt viestiä. Syyksi kaikki sanoivat pettymystä ensirakkauteensa, joka petti. En vain ymmärrä.
Ensirakkaus on kyllä asia, joka todella vaikuttaa ihmiseen tavalla tai toisella, joko negatiivisesti tai positiivisesti. Mikäli kyseessä tosiaan oli ensirakkauden pettäminen, on se varmasti ollut pojallesi kova pala purtavaksi. Kertoiko hän ikinä sinulle tunteistaan? Tai ensirakkaudestaan?
Ensirakkauden pettäessä pojallasi on varmasti ollut todella huono olla, niin fyysisesti, kuin henkisestikin. Hän mitä todennäköisimmin on tuntenut ahdistuneisuutta, pettymystä, surua, kaipuuta yms. ja hänen olonsa on käynyt hetki hetkeltä sietämättömämmäksi, siksi lähinnä kysyin tuota, että kertoiko hän ikinä tunteistaan sinulle, vai oliko hän sellainen ihminen, joka piti kaiken pahan olonsa ja negatiiviset tunteet sisällänsä. Lopulta hän on nähnyt itsemurhan parhaimmaksi vaihtoehdoksi loppujen lopuksi. On todella paha sanoa, mutta joskus se vain on kaikista parhain vaihtoehto, ainakin oman itsensä mielestä. Mutta muista, et MISSÄÄN nimessä saa syyttää tapahtuneesta itseäsi!
Toisten murheita ole pakko kuunnella, kukaan ei pakota sinua kuuntelemaan, etkä kyllä tottapuhuen tarvitsekaan elämääsi yhtään enempää murheita, varsinkaan TOISTEN murheita.
En suosittele yksinolemista kovinkaan mielelläni, se ei ole kovinkaan hyvä asia. Yksin ollessa yleensä juuri nuo negatiiviset tunteet ja paha olo tulevat todella helposti mieleen. Sinun tulisi keksiä jotain, missä tapaisit enemmän ihmisiä. Yksinjääminen ei ainakaan helpota oloasi, sen voin kertoa. Hyvä, että itsekkin olet asiasta huolissasi.
Suru ja kaipuu eivät varmastikkaan ikinä katoa lopullisesti, mutta niitä voi koittaa lievittää. Puhuminen ja itkeminen yleensä helpottavat, mutta olet jo kerran kokeillut niitä, niin en valitettavasti osaa neuvoa muita keinoja. Mutta sellaista voisin ehdottaa, että koittaisit keksiä jotain sellaista tekemistä, missä ajatuksesi häipyisivät hetkeksi pois pojastasi. Teet jotain, mikä sinua miellyttää ja mikä on sinusta mukavaa. Ei kyllä kovinkaan hyvä neuvo, mutta mieluisen asian tekemisen luulisi vievän ajatuksesti hetkiseksi pois kaikesta kurjasta, mitä elämässäsi on.
Olen todellakin pahoillani pojastasi. Mutta hän koki sen ratkaisun olevan hänen itsensä kohdalla kaikista parhain vaihtoehto, eikä hänen tarvitse enää surra ensirakkauteensa pettymistä.
Minä uskon, että sinä kyllä selviät elämässä eteenpäin. Olet pärjännyt tähänkin asti, joten pärjäät tästä eteenpäinkin. Olet vahva.
Suru ja kaipuu hiipuvat kyllä ajan myötä, kun vain jaksat uskoa siihen, että olosi paranee.
Toivon sinulle oikein paljon voimia ja jaksamisia!
Olen samanikäinen kanssasi. Poikani kuoli 2007 juuri ennen joulua. Olen täällä paljon kirjoitellut. Itse olen ajatellut, että suru ei koskaan katoakkaan, sen kanssa vain on opittava elämään. Olen ollut viime aikoina taas aika pohjalla. Tänään kävin poikani haudalla ja sytyttelin kynttilöitä neljälle muulle haudalle, joissa nukkuu läheisiäni. Katselin ja kiertelin hautausmaata ja minulle välähti oikein kuinka paljon siellä jo on ikäisiäni tai minua paljon nuorempia, jotka ovat jo poistuneet. Miten lyhyt tämä ihmisen elämä kaikkineenkin sitten on. Ajattele, jos me täällä käytämme kenties nämä viimeiset aikamme vain pelkkään suremiseen. Tulemmehan päivä päivältä kuitenkin lähemmäksi lapsiamme. Ehkä pitäisi muuttaa ajattelutapaansa positiivisemmaksi. En nyt tarkoita, että hyväksyisin minäkään poikani kuolemaa, mutta kun meille on kuitenkin nämä päivät vielä annettu,koska elämme vielä, niin jokin tarkoitus siinä on.
Itse kirjoitin pojalleni kirjeen. Pyysin anteeksi asioita, mitkä koin tehneeni väärin poikaani kohtaan, annoin myös pojalleni anteeksi asiat, jotka minusta eivät olleet tuntuneet hyviltä hänen eläessään, kerroin myös hyvät asiat ja kiitin häntä kaikista niistä vuosisa, mitkä yhdessä saimme. Luin sen eräälle ulkopuoliselle henkilälle ja myös pojalleni haudalla. Sen jälkeen poltin kirjeen. Se kyllä helpotti. Syyllisyys katosi. Suru ei tietenkään, suru siitä, että en ikinä näe häntä tässä elämässä, en ikinä saa tehdä enää mitään hänen kanssaan. Se onkin nyt vaikeinta. Tiedän kuitenkin varmasti, että hänen aikansa oli lähteä, moni täällä on lohduttanut minua samoin sanoin, toisen kuolemaa ei voi estää, jos aika on lähteä.Ihminen lähtee täältä niin eri tavoin. Tiedän myös, että tapaan poikani vielä. Olen nähnyt kaksi sellaista unta hänestä, sellaisia,jotka uskon ikäänkuin viesteiksi häneltä. Voimia sinulle myös, tapaat vielä lapsesi ja voit selvittää hänen kanssaan asiat. Tämä suru on tosiaankin elämänikuinen, mutta sen kanssa on vain opittava elämään. Olemme kuin siipirikkoja lopun elämäämme. Näin se vain on. Lapsen menettämisen jälkeen elämä ei koskaan palaudu entiselleen, mutta silti meillä voi olla vielä paljon hyvää edessä. Meitä lapsemme menettäneitä on täällä paljon. Kaikkea hyvää sinulle toiselta surijalta.
Olet todellakin oikeassa, minun täytyisi etsiä itselleni jotain mielenkiintoista tekemistä. Huomaan olevani syksyisin ja keväisin muutenkin paljon passiivisempi ja silloin yleensä surukin on voimakkampaa. Kiitos sinulle lohdutuksesta.
Itsekin yritin itsemurhaa ensirakkauteni takia, joka on mennytkin toisen kanssa naimisiin. Saatan ymmärtää jollakin tasolla sinun poikaasi. Itse epäonnistuin silloin ja olen tehnyt äitini elämästä täyttä helvettiä jatkuvalla pahalla ololla ja toistuvilla itsariyrityksillä 6 vuoden aikana. Viimeksi ajattelin itsemurhaa eilen... Olen uskossa ja jokin voima pitää mut tässä maailmassa kaikesta tuskasta huolimatta. Voimakas ensimmäinen rakkaus toi mukanaan valtavia määriä erilaisia tunteita ja kun lapsenusko on murtunut, on mennyt kaikki maku elämästä.
Sinulle tapahtui se mitä kukaan ei voinnut ikinä uskoa. Niin kävi myös minulle. Tuntuu idioottimaiselta sanoa että olisin päässyt suruni yli, niin ei ole käynnyt, mutta ehkä olen päässyt inan verran eteenpäin surussani joka on muuttunut.
Mitä minä tein?
Alussa kirjoitin päiväkirjaa kaikesta pelosta siitä että unohdan jotain. Kaikki on tallessa . Luin paljon kirjoja kuolemasta ja roikuin esim. täälläkin paljon. Tuntui että elämäni oli pelkkää kuolemaa ja tuntui että kaikki ihmiset jo kyllästyy minuun. Mutta minä en kyllästynyt kuolemaan en tietenkään koska poikani kuoli aivan liian nuorena ja on edelleen lapseni.
4krt kävin juttelemassa , itse en saannut siitä apua koska olen muutenkin avoin.
Kävin jopa meedioilla pari kertaa ja kerran yhteisessä tilaisuudessa, maksoi mitä maksoi ajattelin minä. Minua tuomittiin ja pidettiin hulluna.
Pääasia on etten itse tuomitse itseäni. Juuri minä tarvitsin kaiken tämän minkä tein.
2v ja 2kk jälkeen ymmärrän sen vielä paremmin ja pikkuhiljaa kaikki on muuttunut. Puhun edelleen mielelläni pojastani ja haluan asian olevan niin , olen edelleen poikani äiti, vaikka lapseni onkin kuollut.
Lapseni on ja pysyy lapsenani ikuisesti, sen ymmärsin kun tapasin työni kautta vanhan naisen (86v), joka edelleen puhuu omasta kuolleesta pojastaan.Ihailen tätä naista joka ei ole katkera vaan iloitsee elämästään mikä on vielä. Surua eikä ikävää se ei ole poistanut . Hän tulee hieman surullisen näköiseksi kun puhumme pojasta.
Ymmärsin että niin minunkin elämäni tulee olemaan, ikuista surua lopun elämäni. Mutta itse päätän myös millaisen tilan annan elämälle. Hyväksyn että tulen aina suremaan lastani ja ikuisesti kaipaamaan häntä.Nyt suon kuitenkin itselleni niitä pieniä iloisia tai hyviä hetkiä.Ne pienet ilot jokja voi olla radiosta kulltu kappale jonka mukana voin jo ilolla hyräillä. Se ei poista surua jonka aina kannan mukanani.
Kun tapsin tämä'n vanhan naisen löysin minulle "merkin" sekä lapseni syntymäajan yhdestä kunniakirjasta. Nämä merkit oli lohdutus että poikani oli johdattanut minut tämän naisen luokse. Oli tarkoitus etrtä minä autan tätä naista.
Joku voi sanoa minua hulluksi tai että kaikki oli sattumaa. Ei hetkauta minua. Minulla on pakko olla asioita johon uskoa , minä ELÄN niiden avulla. Unet mitä olen nähnyt hyvin vähän on myös voimavara. Poikani sanoi minulle- ei tämä äiti ole niin kuin sinä luulet, ja sanoi myös että- en voinnut vastustaa tätä ihanuutta hieman katuen koska jopa ns. taivaassa voi olla tylsää ja hänb jopa kaipasi tänne meidän luokse.
Kun kerron tämän jäin itse kiinni siitä että uskoin uniini, ja samalla todistin itselleni että poikani elää jossain.On mukanani ja vaikka harmittaa ihan vietävästi etten voi koskea enkä nähdä minä vaan tiedän että hän on olemassa siellä jossain. Tällä hetkellä hän todellakin on mukanani ja pyustyy seuraamaan meitä jokaista. Tunnen myös että hän välillä on poissa koska hänellä on joku juttu menossa jossain missä hän käy.
Näin uskon minä enkä tarkoita että sinun on uskottava niin kuin minä.Vaan tarkoitan että on itse luotava joku oma usko /voimavara minkä turvin jaksaa. Moni sanoi minulle ettei poikani haluaisi minun surevan. Ei se minua auttanut. Käänsin asian toisiinpäin päässäni . Mitä minä olisin halunnut poikani jatakavan eläämnsä jos minä olisin kuollut? Olisinko halunnut heidän masentuvan ja surreen minua käpertyneenä suruunsa? EI MISSÄÄN NIMESSÄ.
Puhuin ajatuksissani tai sängyssä mimisten pojalleni että ymmärrän ja sydämessäni tiedän etteä niin ihana poika ei olisi halunnut nähdä äitins'ä näin surullisena, ja pyysin hänen anatavan minulle anteeksi että välillä vaan kaipaan häntä niin kovin. Pikkuihiljaa hyvin hitaasti annoin itselleni luvan jopa iloita elämän pienistä hyvistä hetkistä. Ne voi olla kaunis päivä ja linnunlaulu. Jopa iloa kun ystävä soittaa ja muistellaan jotain hauskaa. Koén myös elämäntehtäväkseni yrittää auttaa jos tielleni sattuu tilanne. En tietoisesti hae enkä ole tehtnyt elämäntehtäväkseni auttaa muita kohtalotovereitani. Mutta juuri tänään tulin pitkästä aikaa tänne ja toivon että voin auttaa sinua. vaikka se ei olisi kuin pieni hyvänolotunne joka kestää hetken. Sekin hyvä hetki on kuitenkin hyvä asia.ystäväni menetti veljensä 15 v sitten. Äiti vaipui lääkewtokkurassa 10 vuodeksi suruunsa. Kunnes tyrär huusi että hänellä on kaksi lasta elossa ja raahasi äitinsä väkisin hoitoon sairaalaan. Häneltä meni 10 vuotta täysin ohi ja löysi takssin elämään kirkjon kautta. Se oli hänen tapa , ja hänen tapa kesti sen minkä kesti.
Hänkin iloitsee kuorosta ja sunnuntaikirkosta.
Iloitrsen hänen puolesta vaikka surumme ja sen kanssa eläminen on ollut niin erillaisia.
Tavallaan on tuskallista tietää että tulen aina suremaan lastani, enkä vieläkään koe meidän uutta kokoonpanoa perheenä.Mutta minulle ei ole muita vaihtoehtoja kun jollakin tavalla yrittää eteenpäinniillä eväillä mitä keksin. Kaikki mitä olen kokeillut ja tehnyt ei ole ollut suunitelmallista vaan toiset asiat niin kuin kirjoittaninen tuli luonnostaan. En kasu yhtään meedioillakäymmistäkään. Koska nyt tiedän ettei se auttanut eikä tositanut minulle mitään, eipä tarvitse sitäkään miettiä enää. Olen tehnyt kaikkeni saadaakseni vastauksia, ja vasta nyt ymmärrän että pappi oli oikeassa. On asioita mihin en tule koskaan saamaan vastauksia.
Minun on ollut pakko jauhaa samoja asioita ja tahdä asioita niin kauan etten enää jaksa tai ne menettää merkityksen. Kirjoitin joka päivä , kunnes kerran tuli olo että kaikki on sanottu kaikki kerrottu, kaikki muisteltu. Luin nettiä niin että alkoi koko kuolemasta lukeminen oksettaa. Aloin jossain vaiheessa jo miettimään kuink aterveellistä loppujen lopuksi on vaan lukea kuolemasta. Luonnostaan lopetin ja pääsin siitä irti. tein kaiken oman kehoni tuntemusteni kautta. Enää en käy joka päivä haudalla, niin kuin alussa. Kerran viikossa riittää nyt hyvin, ja pimeän aikaan haluan vieläkin että viikonlopuksi on kynttilä palaamassa haudalla. En jaksa enkä suostu ottamaan ylimääräistä stressiä miten suruni jatkuu tai miten se muuttuu ja kuinka kauan mikin enää kestää. Olen hyväksynyt oman tapani surra. Hyväksynyt että masennun ja mietin enemmän ja synkemmin poikaani, ja taas senkin että välillä menee paremmin. Annan elämän virrata niin kuin se virtaa . En syyllistä itseäni enää mistään.
Jos minulla olisi taikasana millä sinua auttaisin sen olisi luultavasti keksinyt joku minua viisampi ennen minua.
uskon että lapsesi auttaa sinua löytämään sinun tiesi eteenpäin. Sinun surusi on ollut juuri sinun oikea tiesi tähän asti ja jatkuukin juuri oikeana tästäkin eteenpäin.Ehkä luet hyvän vinkin joltain joka tuntuu sinulle sopiovalta kokeilla. Ehkä näet unen. Haluan kuitenkin sinun tietävän että en taatustikkaan ole ainoa ihminen joka toivoo sinulle kaikkea hyvää ja ottaa osaa sinunkin suruusi. Kaikkea hyvää sinulle.
Kiitos koskettavasta kirjoituksestasi. Yritetään jaksaa. Tiedän meillä olevan lukuisia kohtalotovereita mutta,,,,suru tuntuu vain ja ainoastaan omassa sydämessä.
Hei, "Myös äiti", kirjoitit juuri niinkuin minä tänä päivänä ajattelen ja koen elämän. Poikani itsemurhapäivästä on 2v ja 4 kk. Juuri samalla tavalla minäkin olen edennyt suruni mukana. Mennyt sen kanssa eteenpäin. Antanut surun ja elämän viedä. En murehdi huomista, en kadu eilistä, en suostu ottamaan syyllisyyttä mistään, koska vain siten minä jaksan. Itsekäskö? Yritän olla niin, etten kuitenkaan ketään tämän vuoksi hylkääkään. Aion vain elää elämääni. Siten kuin pystyn. Näin toivoisi poikanikin. Hän rakastaa minua, ja minä häntä. Ehkä hänen tehtävänsä oli käydä luonani, jotta oppisin elämään näin? Rakastan, ja tunnen suunnatonta kiitollisuutta siitä, että hän oli minulla tässä ajassa täällä. Ja on mukanani edelleenkin, joka päivä. Välillä kauempana, välillä lähempänä, välillä sattuen enemmän sydämeen, välillä suloisen surullisen hymyn huulilleni tuoden. Kaiken otan vastaan. Olen myös saanut nähdä unia ja kokea asioita, joista tiedän, että on olemassa se toinenkin maailma. Se jossa poikamme ovat. Ja olen onnellinen siitä. Se auttaa jaksamaan. Eikä minun tarvitse tätä kertoa ihmisille, koska eivät he ymmärtäisi. Heille on tarkoitettu oma tiensä. Tämä on minun tieni. Voimia ja lämpimiä halauksia teille, rakkaat kanssakulkijani, äidit.
Varmasti tuo asia on sellainen, joka kantaa mukana läpi elämän. Vaikka tuntuu, että maailma romahtaa, ikävä on suuri ja et voi olla enään fyysisesti läsnä poikaasi, niin sulla on varmaan aarrearkullinen täynnä kauniita muistoja pojastasi. Poikasi on aina poikasi, vaikkei hän olekaan täällä maailmassa enään...päinvastoin, minä uskon että poikasi on jossain upeassa paikassa, sellaisessa minne on kerran päässytja ei halua ikinä lähteä pois.
Voit varmasti kokea yhteyttä ja läsnäoloa poikaasi ja esimerkiksi kirjoittaa kirjeitä hänelle ja viedä ne esimerkiksi hänen muistopaikalleen (haudalle)
...Muista myös, että mikään ei ole ikuista. Tulee varmasti hetki kun kohtaat poikasi vielä, paikassa jota tämä maailma ei voi korvata. Vaikka tuntuu vaikealta, älä unohda elää ja nauttia omasta elämästäsi. niinkuin sanotaan "elämä jatkuu" ..poikasi vaan liian aikasin, vai lähtikö? Me ihmiset kun sitä ei voida tietää mikä on ns. "oikea hetki lähteä".
Voimia, voimia ja paljon haleja.