yksin...

http://www.youtube.com/watch?v=igUSDZSJTZM

"ei suru tahdo ketään rikkoa se on vain hetken aikaa sylissä"

Luulisin, että suru helpottaa ensin vain hetkittäin palatakseen taas takaisin. Vai onko se ahdistus ja pelko ja epäusko joka katoaa ja suru jää, se kietoutuu ikään kuin sen tajuamiseen mitä on tapahtunut. En tiedä. Mutta jollakin tavalla elämä ajan mittaan useimmiten helpottuu.

Minä yritän hakea lohtua itsellinikin näistä ajatuksista, sillä olen vasta surutien alkupäässä. Rakas ihmiseni on ollut pitkän sairaana ja viikko sitten hänen tilanteensa kääntyi yhtäkkiä huonommaksi. En usko hänen elävän enää kauaa. Vaikka hän on ollut pitkään sairaana ja vaikka olen tiennyt, että hän ei parane, olen silti elänyt hänen kanssaan, olen varmaan koko ajan käynyt pääni sisässä keskusteluja hänen kanssaan. Olen aina rauhoittunut kun olen ollut hänen luonaan hoitokodissa.

Yksinäisyys, joka kohta alkaa, on varmaan vaikeaa. Yritän jo nyt ajatella, että aika luultavasti auttaa ja että niin monelta muultakin on läheinen ihminen kuollut tai kuolemassa.

Onko sinulla jotain konkreettista asiaa joka helpottaa? Minä jaksan katsoa elokuvia ja lukea tietynlaisia kirjoja ja tehdä puutarhatöitä, mutta en haluaisi lähteä kotoa minnekään missä on ihmisiä. Usein vain istun tuolissa ja annan ajatusten kulkea. Sänkyä yritän välttää paitsi silloin kun todella nukun (unilääkkeillä), sillä ahdistus tuntuu moninkertaistuvan sängyssä. Joskus nukun makuupussissa olohuoneen lattialla koska se tuntuu helpommalta. Joskus olen ajanut autolla ilman erityistä päämäärää jonnekin, liikkellä olo ja pakko kiinnittää huomiota liikenteeseen tuntuu tuovan hieman helpotusta.

Suremisen tapoja on yhtä monta kuin surijoitakin. Tässä vaiheessa ainakin minua kovasti ärsyttävät kaikenlaiset puheet siitä, miten ensin tulisi vaan surra ja sitten ruveta elämään melkein kuin ei mitään. Luulen, että en koskaan haluakaan luopua surusta kokonaan mutta haluaisin jaksaa elää.

Lämmin tervehdys sinulle

t. Helena