Tekisi mieli juosta karkuun

Olemme kokeneet tuon saman kuin tekin.
Minulla oli "eron aikoihin", eli pian sen jälkeen, ja on edelleen.

Ex-vaimolla ei ollut ketään aikoihin, ainakaan tietääkseni, tosin epäilin jotain ennen eroa koska minulla oli tunne, että minua verrattiin johonkin joka oli "valtavasti ihanampi" minuun verrattuna.

Nyt näitä kynnysmattoja on ex:llä riittänyt parin, kolmen vuoden pätkissä.

Ehkä se seksi ja kaikki muukin on ihanaa, kun on aina suht. tuore suhde päällä?

Kaikki naiset eivät pysty näköjään kestävään suhteeseen.

Nainenhan ne useimmat avioliitot päättää. Varmaan suhteetkin.
Kyllä siinä todella voimia kysytään.

Minun erosta on kuusi vuotta ja olen onnellinen uuden kumppanin kanssa. Muutamia lyhytsuhteita piti käydä läpi ennenkuin Hänet löysin.

Jälkeenpäin minäkin kadun , etten lähtenyt jo paljon aiemmin. Olen 56v.

"Kuitenkin pelkästään vain lasten vuoksi yhteen jäämisellä aikuiset tavallaan siirtävät vastuun perheen koossa pysymisestä lapsille ja se on aivan liian suuri taakka ja vastuu pienille hartioille."

Samaa olen aina itsekin ajatellut, että lapset maailman huonoin syy jäädä suhteeseen, mutta tuosta vasta ymmärsin, miksi. Miltä lapsesta tuntuisi, jos tietäisi, että vanhemmat ovat riitaisassa, rakkaudettomassa ym huonossa suhteessa lapsen takia? Ajattelisi, että vanhemmat kärsivät hänen takiaan. Eli periaatteessa luulisi, että riidat ym ovat hänen syytään. Onko oikein lasta kohtaan?

hyvä pointti kirjoitti:

"Kuitenkin pelkästään vain lasten vuoksi yhteen jäämisellä aikuiset tavallaan siirtävät vastuun perheen koossa pysymisestä lapsille ja se on aivan liian suuri taakka ja vastuu pienille hartioille."

Samaa olen aina itsekin ajatellut, että lapset maailman huonoin syy jäädä suhteeseen, mutta tuosta vasta ymmärsin, miksi. Miltä lapsesta tuntuisi, jos tietäisi, että vanhemmat ovat riitaisassa, rakkaudettomassa ym huonossa suhteessa lapsen takia? Ajattelisi, että vanhemmat kärsivät hänen takiaan. Eli periaatteessa luulisi, että riidat ym ovat hänen syytään. Onko oikein lasta kohtaan?

Lue lisää

Täsmälleen samaa mieltä olen asiasta!

Itse juuri lasten takia pitkitin ja pitkitin eropääätöstä. Toivottavasti en tehnyt siinä heille karhunpalveusta.

hyvä pointti kirjoitti:

"Kuitenkin pelkästään vain lasten vuoksi yhteen jäämisellä aikuiset tavallaan siirtävät vastuun perheen koossa pysymisestä lapsille ja se on aivan liian suuri taakka ja vastuu pienille hartioille."

Samaa olen aina itsekin ajatellut, että lapset maailman huonoin syy jäädä suhteeseen, mutta tuosta vasta ymmärsin, miksi. Miltä lapsesta tuntuisi, jos tietäisi, että vanhemmat ovat riitaisassa, rakkaudettomassa ym huonossa suhteessa lapsen takia? Ajattelisi, että vanhemmat kärsivät hänen takiaan. Eli periaatteessa luulisi, että riidat ym ovat hänen syytään. Onko oikein lasta kohtaan?

Lue lisää

Muutos pelottaa aina ja se on ihan luonnollista, onhan eron jälkeen elämä tietyllä tavalla kasattava uudelleen uusista palikoista. On siinä kuitenkin aina sekin mahdollisuus, kuten em. tarinoista käy ilmi, että urakan jälkeen sitä seisoo omilla jaloillaan taas vahvempana ja onnellisempana. Oman eron jälkeen olen nyt alkanut taas nauttia ihan eri tavalla lastenkin kanssa olemisesta, kun mieli ei ole koko ajan miehen vuoksi musta ja synkeä.. toisen naama siinä muistuttamassa tapahtuneesta ja kiukuttamassa.

Jälkeenpäin katsottuna päättämätön aika oli se kaikista pahin kun ei tiennyt mitä tehdä, mutta ihmeesti elämäkin alkoi taas maistumaan kun vain päätöksen sai tehtyä. Voimaa päätöksen tekemiseen saa siitä, että tietää päätöksen olevan oikea. Kaipuuta, itkua, epävarmuutta ja huonoja hetkiäkin väliin tietysti mahtui, mutta ystävien ja muun tukiverkoston avulla selvisin niistäkin. Ja vaikkei uutta kumppania vielä olekaan kuvioissa, en tietenkään koskaan ole täysin yksin, onhan minulla aina lapseni joista saan paljon voimaa! Tsemppiä sinullekin, asioilla on tapana järjestyä!!

Mitä miehesi kertoi miksi hän tuohon tilanteeseen päätyi? Oliko suhde pelkkää seksiä vai oliko tunteita ja sydänkin mukana?

Näistä vastauksista saattaisi löytyä vastauksia sullekin päätöksentekoon..

Kirjoitat asioista juuri samoilla sanoilla, kuin mitä itsekin koin - sitä vuoristorataahan se on. Epävarmuutta ja epäluottamusta, molemmat aineksia joista on hankala koota enää mitään pysyvää kasaan. Mua ahisti noiden asioiden lisäksi erityisesti mielikuvat miehestä sen toisen kanssa.. yökötti ajatella mitä, miten ja missä ovat olleet ja tehneet. Lopulta tunne muuttui sellaiseksi inhoksi, että muutuin itsekin hiljalleen kaikinpuolin kylmäksi miestä kohtaan. Ajattelin, että rakentamalla muurin ympärilleni se ei enää koskaan satuta mua. Kunnes tajusin, että mä en edes ole enää oma itseni. En enää se lämmin ja välittävä ihminen, joka olen ollut ja haluan olla. En edes kummoinen äiti, saati sitten vaimo.. Eräänä päivänä mitta tuli vain sitten täyteen sitä itsesäälissä rypemistä ja ajattelin, että piruvie mua ei vielä elävänä haudata, vaan mä oon vielä nuori ja ansaitsen vielä monta onnellista vuotta!! Ja kun niitä ei petturin rinnalla ollut näköpiirissä, pakkasin lapset ja kassini..

Meillä on ollut eron jälkeen se "onni", että tapahtuneesta huolimatta olemme pystyneet ihan kohtuullisesti sopimaan lasten asioista ja isä on lastensa elämässä edelleenkin vahvasti mukana (asuu samalla paikkakunnalla suht. lähellä meitä). Hän on kuitenkin lapsilleen aina hyvä isä ollut, vaikka meidän kahden väliselle suhteelle kävi näin. Siksi mulla ei ole ollut syytä rajoittaa/estää hänen isänä olemistaan, onhan se ensisijaisesti lasten etu että he saavat erosta huolimatta pitää molemmat vanhemmat elämissään.. eihän se vanhemmuus eroon pääty, jatkuu vain vähän eri muodossa.

Pakko kertoa myös oma tarinani. Olen n 40 v., yhdessä ollaan oltu mieheni kanssa n. 20 v. ja meillä on 3 lasta, jotka ovat ala-aste ikäisiä. Mies on aina pitänyt muistakin naisista. Enkä itse ole kovinkaan mustasukkainen. Mies oli monesti ravintoillan jälkeen yötä pois kotoa "kavereilla". Välillä huusin enemmän toisinaan vähemmän. Viime vuosina mies ei ole enää ollut kovinkaan usein poissa yötä. Joskus kyllä. Enää en niihin paljon reagoi. Epänormaalia - myönnän. Pakkohan siinä oli vuosien saatossa tietty etäisyys tehdä, jos niin kovin läheisiä ollaan koskaan oltukaan. Olen aina keskittynyt ihaniin lapsiin, omiin harrastuksiin ja ystävät ovat olleet tosi tärkeitä. Olin itsekin pettänyt ja ollut lyhyen aikaa suhteessa 12v. sitten, joten se oli yksi syy, miksi katsoin asiaa monelta kantilta. Olin aina sitä mieltä, ettei oikein hyvää miestä olekaan. Kaikilla vikansa ja meillä kuitenkin arki sujui ja lapset voi hyvin. Seksikin sujui ja se oli varmasti yksi syy miksi avioliitto koossa pysyi.

Pari vuotta sitten rakastuin elämäni mieheen. Perheelliseen, myös kolme lasta. Nyt tiedän mitä rakkaus on. Olisin varmaan lähtenyt miehen matkaan, mutta hänellä oli selvä kanta, että lapsistaan hän ei luovu. Joten näin ollaan jatkettu - tapailua silloin tällöin. Tunteet on menneet vuoristorataa. Ekan vuoden itkin lähes joka päivä. Nyt tunteet on tasaantuneet. Olen varma, että aviomies tuntee, mitä on menossa, mutta ei ole kysellyt. Arki rullaa kiireisesti entiseen tapaan lasten kanssa, riidellään jonkun verran enemmän nykyään.

Luin tässä hetki sitten kirjan; Wallerstein Judith: Avioeron perintö, eron lapset aikuisina. Suosittelen kaikille jotka miettivät avioeroa.
Tämän kirjan luettuani olen ollut ainakin jokseenkin tyytyväinen että emme ole eronneet. Kyllä omat synkätkin tunteet kestää, mutta en halua lapsilleni eron tuskaa. Kirjan sanoma oli, että aikuiset yleensä toipuu ajan kanssa erosta, mutta lasten oireet näkyvät usein vasta aikuisina kun he yrittävät sitoutua kumppaneihinsa.

Laskeskelen vuosia, että lapset kasvaa ja voin tehdä päätöksiä itselleni. Nyt olen vain tosi kiitollinen, että on löytynyt rakkaus sydänmeeni. Minä kun jo luulin ettei sellaista olekaan. Vaikka realistina tiedän, ettei elämä hänenkään kanssaan täydellistä olisi.

Tuli vielä mieleen, että kun miehesi ei näe mitään anteeksi pyydettävää ja kuitenkin haluaa jatkaa avioliittoa. Näkee hän varmaan perheen ja varsinkin lapset tosi tärkeänä. Mutta en usko että tunteita voi muuttaa noin vaan, vaikka haluaisinkin. Hitaasti ehkä. Olen tässä miettinyt sitäkin, että miehet näkee eron enemmän kuin naiset siten, että siinä menettää lapsetkin. Lapset kun usein jää pääasiassa naiselle. Siten kovin lapsirakkaat ja vastuuntuntoiset miehet haluavat jatkaa huonoa, mutta siedettävää avioliittoa. Miehiä ei haittaa rakkauden puuttuminen, kunhan ei kovasti tapella, niin on riittävän hyvin. Luulisin.

Kerroit, että olet aina sanonut suoraan mitä ajattelet. Entä miehesi? Voiko olla niin, että hän on ollut mielipiteineen hiljaa ja tuntenut ettei tule kuulluksi, vaikkei ehkä ole edes yrittänyt. Minusta tuntuu että itselleni on käynyt niin. Nyt vasta tulen nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi. Mutta milläpä sen asian muutat omassa avioliitossa...

Oma avioliittoni ei ehkä käy kun varoittavasta esimerkistä, mutta pointini on se, että elämä on kuitenkin suurimmaksi osaksi arkea. Ja siitä se nautinto on itselleen löydettävä. Itse itsensä on onnelliseksi tehtävä. Elämä on paljon muutakin kun rakkaustarina. Myönnän kuitenkin olevani kateellinen niille, jotka elävät hyvässä tasapainoisessa suhteessa sen oikean kanssa. Ja tarkoitan myös sitä, että lapset on ensisijaisen tärkeitä. Ajattele jos tapahtuisi jokin haaveri lapsillesi. Laittaisitko mielummin itsesi siihen tilanteeseen ja pelastaisit siten lapsesi? Tässä vain yksi näkökanta mietittäväksi. Nyt on nyt ja parin vuoden päästä asiat ovat taas eritavalla. Mutta varmaa on että tunnelmat ovat erilaiset - ehkä paremmat ehkä huonommat - mutta elämä muuttuu.

samaa miettinyt kirjoitti:

Pakko kertoa myös oma tarinani. Olen n 40 v., yhdessä ollaan oltu mieheni kanssa n. 20 v. ja meillä on 3 lasta, jotka ovat ala-aste ikäisiä. Mies on aina pitänyt muistakin naisista. Enkä itse ole kovinkaan mustasukkainen. Mies oli monesti ravintoillan jälkeen yötä pois kotoa "kavereilla". Välillä huusin enemmän toisinaan vähemmän. Viime vuosina mies ei ole enää ollut kovinkaan usein poissa yötä. Joskus kyllä. Enää en niihin paljon reagoi. Epänormaalia - myönnän. Pakkohan siinä oli vuosien saatossa tietty etäisyys tehdä, jos niin kovin läheisiä ollaan koskaan oltukaan. Olen aina keskittynyt ihaniin lapsiin, omiin harrastuksiin ja ystävät ovat olleet tosi tärkeitä. Olin itsekin pettänyt ja ollut lyhyen aikaa suhteessa 12v. sitten, joten se oli yksi syy, miksi katsoin asiaa monelta kantilta. Olin aina sitä mieltä, ettei oikein hyvää miestä olekaan. Kaikilla vikansa ja meillä kuitenkin arki sujui ja lapset voi hyvin. Seksikin sujui ja se oli varmasti yksi syy miksi avioliitto koossa pysyi.

Pari vuotta sitten rakastuin elämäni mieheen. Perheelliseen, myös kolme lasta. Nyt tiedän mitä rakkaus on. Olisin varmaan lähtenyt miehen matkaan, mutta hänellä oli selvä kanta, että lapsistaan hän ei luovu. Joten näin ollaan jatkettu - tapailua silloin tällöin. Tunteet on menneet vuoristorataa. Ekan vuoden itkin lähes joka päivä. Nyt tunteet on tasaantuneet. Olen varma, että aviomies tuntee, mitä on menossa, mutta ei ole kysellyt. Arki rullaa kiireisesti entiseen tapaan lasten kanssa, riidellään jonkun verran enemmän nykyään.

Luin tässä hetki sitten kirjan; Wallerstein Judith: Avioeron perintö, eron lapset aikuisina. Suosittelen kaikille jotka miettivät avioeroa.
Tämän kirjan luettuani olen ollut ainakin jokseenkin tyytyväinen että emme ole eronneet. Kyllä omat synkätkin tunteet kestää, mutta en halua lapsilleni eron tuskaa. Kirjan sanoma oli, että aikuiset yleensä toipuu ajan kanssa erosta, mutta lasten oireet näkyvät usein vasta aikuisina kun he yrittävät sitoutua kumppaneihinsa.

Laskeskelen vuosia, että lapset kasvaa ja voin tehdä päätöksiä itselleni. Nyt olen vain tosi kiitollinen, että on löytynyt rakkaus sydänmeeni. Minä kun jo luulin ettei sellaista olekaan. Vaikka realistina tiedän, ettei elämä hänenkään kanssaan täydellistä olisi.

Tuli vielä mieleen, että kun miehesi ei näe mitään anteeksi pyydettävää ja kuitenkin haluaa jatkaa avioliittoa. Näkee hän varmaan perheen ja varsinkin lapset tosi tärkeänä. Mutta en usko että tunteita voi muuttaa noin vaan, vaikka haluaisinkin. Hitaasti ehkä. Olen tässä miettinyt sitäkin, että miehet näkee eron enemmän kuin naiset siten, että siinä menettää lapsetkin. Lapset kun usein jää pääasiassa naiselle. Siten kovin lapsirakkaat ja vastuuntuntoiset miehet haluavat jatkaa huonoa, mutta siedettävää avioliittoa. Miehiä ei haittaa rakkauden puuttuminen, kunhan ei kovasti tapella, niin on riittävän hyvin. Luulisin.

Kerroit, että olet aina sanonut suoraan mitä ajattelet. Entä miehesi? Voiko olla niin, että hän on ollut mielipiteineen hiljaa ja tuntenut ettei tule kuulluksi, vaikkei ehkä ole edes yrittänyt. Minusta tuntuu että itselleni on käynyt niin. Nyt vasta tulen nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi. Mutta milläpä sen asian muutat omassa avioliitossa...

Oma avioliittoni ei ehkä käy kun varoittavasta esimerkistä, mutta pointini on se, että elämä on kuitenkin suurimmaksi osaksi arkea. Ja siitä se nautinto on itselleen löydettävä. Itse itsensä on onnelliseksi tehtävä. Elämä on paljon muutakin kun rakkaustarina. Myönnän kuitenkin olevani kateellinen niille, jotka elävät hyvässä tasapainoisessa suhteessa sen oikean kanssa. Ja tarkoitan myös sitä, että lapset on ensisijaisen tärkeitä. Ajattele jos tapahtuisi jokin haaveri lapsillesi. Laittaisitko mielummin itsesi siihen tilanteeseen ja pelastaisit siten lapsesi? Tässä vain yksi näkökanta mietittäväksi. Nyt on nyt ja parin vuoden päästä asiat ovat taas eritavalla. Mutta varmaa on että tunnelmat ovat erilaiset - ehkä paremmat ehkä huonommat - mutta elämä muuttuu.

Lue lisää

Mä puolestani olen edellisen kirjoittajan kanssa hyvin vahvasti eri mieltä. Mun kaaliin ei mahdu tämä sitku-elämä.. ”Alan elää sit ku.. asuntovelat on maksettu, oon laihtunut, saan rutosti palkkaa, lapset kasvaneet isoiksi” tai muuta vastaavaa. Kun tätä elämää ois kuitenkin elettävä tänään, ei eilen tai huomenna. Entä jos sitä huomista ei koskaan tulekaan?! Tai kuten yksi kuusikymppinen tuttavapariskunta: tapasivat toisensa vasta muutama vuosi sitten ja vaikka ovat hyvin onnellisia niin kuitenkin surevat sitä, että tapasivat vasta näin myöhään ja yhteisiä vuosia on edessä kovin rajallinen määrä… Toki onhan se sitku-elämäkin tietysti ihan fine, jos siihen on itse tyytyväinen ja se riittää! Ja ennenkaikkea: jos siihen pystyy vuodesta toiseen katkeroitumatta ja ilman että alkaa kantaa marttyyrin viittaa harteillaan..
Mitä tulee sitten taas lasten erokärsimyksiin, niin kyllä, tottakai se on iso asia heillekin mutta selviytyminen ei oo mahdotonta. Lapset ovat sopeutuvaisia. Olen itsekin aiheesta lukenut paljon ja päinvastoin kuin sinun lukemassasi kirjassa hyvin monien asiantuntijoiden mukaan joissakin tapauksissa hyvä ero (= aikuiset kykenevät hoitamaan asiat ”aikuisesti” eikä lapsia käytetä kiistakapulana tai koston välikappaleena) on lapsille parempi vaihtoehto, kuin riitaisia ja/tai huono ilmapiiri kotona. Olen itsekin erolapsi ja itse puolestani olin pelkästään vain helpottunut, kun vanhemmat lopulta tajusivat erota!! Elämä rauhoittui ja sain kaksi paljon tyytyväisempää vanhempaa! Ei hekään mitenkään isosti riidelleet, mutta ilmapiiri kotona oli jo kauan hyvin kireä ja se oli ahdistavaa.. välillä oikein toivoin, että riitelisivät edes jotta ilma puhdistuisi, vaan ei! Molempien sitten muutettua omiin osoitteisiin ja elämän asetetuttua taas uusiin uomiinsa hekin vapautuivat ja alkoivat jopa tulla taas toimeen keskenään. Ja on mulla muutamia kavereitakin, jotka ovat eroperheestä lähtöisin ja heidän kokemuksensa vanhempien erosta on olleet hyvin samanlaisia kuin mullakin eli että ero oli heillekin helpotus. Ihan täyspäisiä ja normaaleja aikuisia on meistä kaikista kasvanut! Ja mitä tulee sitoutumiseen, niin 20 vuotta onnellista avioelämää on täälläkin takana eli ei se nyt ihan automaatti ole, että erolasten tulevaisuus ja tulevat ihmissuhteet ovat pilalla jos vanhemmat eroavat..
Itse asiassa edelliseltä kirjoittajalta voisikin kysyä että oletko miettinyt sitä, millaisen parisuhteen mallin lapset kotoaan ”perinnökseen” saavat jos vanhempien parisuhde on kovin etäinen ja/tai kireä vuodesta toiseen? Siinä sitä on sitten taas yksi sukupolvi lisää puhumattomia ja pussaamattomia parisuhteita.. En minä ainakaan itse omille lapsilleni sellaista toivoisi vain sen vuoksi, että he eivät muusta tiedä!

erolapsi kirjoitti:

Mä puolestani olen edellisen kirjoittajan kanssa hyvin vahvasti eri mieltä. Mun kaaliin ei mahdu tämä sitku-elämä.. ”Alan elää sit ku.. asuntovelat on maksettu, oon laihtunut, saan rutosti palkkaa, lapset kasvaneet isoiksi” tai muuta vastaavaa. Kun tätä elämää ois kuitenkin elettävä tänään, ei eilen tai huomenna. Entä jos sitä huomista ei koskaan tulekaan?! Tai kuten yksi kuusikymppinen tuttavapariskunta: tapasivat toisensa vasta muutama vuosi sitten ja vaikka ovat hyvin onnellisia niin kuitenkin surevat sitä, että tapasivat vasta näin myöhään ja yhteisiä vuosia on edessä kovin rajallinen määrä… Toki onhan se sitku-elämäkin tietysti ihan fine, jos siihen on itse tyytyväinen ja se riittää! Ja ennenkaikkea: jos siihen pystyy vuodesta toiseen katkeroitumatta ja ilman että alkaa kantaa marttyyrin viittaa harteillaan..
Mitä tulee sitten taas lasten erokärsimyksiin, niin kyllä, tottakai se on iso asia heillekin mutta selviytyminen ei oo mahdotonta. Lapset ovat sopeutuvaisia. Olen itsekin aiheesta lukenut paljon ja päinvastoin kuin sinun lukemassasi kirjassa hyvin monien asiantuntijoiden mukaan joissakin tapauksissa hyvä ero (= aikuiset kykenevät hoitamaan asiat ”aikuisesti” eikä lapsia käytetä kiistakapulana tai koston välikappaleena) on lapsille parempi vaihtoehto, kuin riitaisia ja/tai huono ilmapiiri kotona. Olen itsekin erolapsi ja itse puolestani olin pelkästään vain helpottunut, kun vanhemmat lopulta tajusivat erota!! Elämä rauhoittui ja sain kaksi paljon tyytyväisempää vanhempaa! Ei hekään mitenkään isosti riidelleet, mutta ilmapiiri kotona oli jo kauan hyvin kireä ja se oli ahdistavaa.. välillä oikein toivoin, että riitelisivät edes jotta ilma puhdistuisi, vaan ei! Molempien sitten muutettua omiin osoitteisiin ja elämän asetetuttua taas uusiin uomiinsa hekin vapautuivat ja alkoivat jopa tulla taas toimeen keskenään. Ja on mulla muutamia kavereitakin, jotka ovat eroperheestä lähtöisin ja heidän kokemuksensa vanhempien erosta on olleet hyvin samanlaisia kuin mullakin eli että ero oli heillekin helpotus. Ihan täyspäisiä ja normaaleja aikuisia on meistä kaikista kasvanut! Ja mitä tulee sitoutumiseen, niin 20 vuotta onnellista avioelämää on täälläkin takana eli ei se nyt ihan automaatti ole, että erolasten tulevaisuus ja tulevat ihmissuhteet ovat pilalla jos vanhemmat eroavat..
Itse asiassa edelliseltä kirjoittajalta voisikin kysyä että oletko miettinyt sitä, millaisen parisuhteen mallin lapset kotoaan ”perinnökseen” saavat jos vanhempien parisuhde on kovin etäinen ja/tai kireä vuodesta toiseen? Siinä sitä on sitten taas yksi sukupolvi lisää puhumattomia ja pussaamattomia parisuhteita.. En minä ainakaan itse omille lapsilleni sellaista toivoisi vain sen vuoksi, että he eivät muusta tiedä!

Lue lisää

Kyllä on miettinyt juuri tuota, että millaisen mallin lapset saavat. Ja olen miettinyt sitäkin, että mahtaako malli ollut tullut jo omilta ja yhtälailla mieheni vanhemmilta. Ehkä niin. Mutta en kyllä usko että lapset meillä kärsivät ilmapiiristä. Se on mielestäni kuitenkin suht hyvä. Kaikista eniten toivoisin lasten näkevän, että vanhemmat kunnioittavat toisiaan. Se kyllä jää puuttumaan.

toi sitku elämäkin osui...täytyy miettiä. Koen kyllä niinkin että elämä on paljon muutakin kun parisuhde.