Vallan Vahtikoira

onkohan blogi ja sen kirjoitukset poistuneet lopullisesti netistä? Saikohan kukaan talteen.. Oli todella mielenkiintoisia ja pitkiä kirjoituksia.

Vallan vahtikoira
Helsingin Sanomien johtama mediakontrolli Suomessa
Kirjoitettu paikassa korruptio, media, poliisivaltio, politiikka, propaganda by Tomi Ahola on toukokuu 21st, 2008
Euroopasta saa kauan hakea maata, jossa tiedonvälitys on yhtä monopolisoitunut kuin Suomessa. Käytännössä Suomessa on vain yksi aidosti valtakunnallinen lehti – Helsingin Sanomat. Useimmat suomalaiset kuitenkin elävät hyvässä uskossa, että kotimainen tiedonvälitys on maailman mittakaavassa poikkeuksellisen puolueetonta, korruptoitumatonta, asiantuntevaa ja sensuurista vapaata. Tätä mantraanhan puolueellinen, korruptoitunut ja sensuroitu media vuodesta toiseen meille toistaa. Ja kun vastaväittäjiä monopolien maassa ei ole, on helppo tähän uskoon tuudittautua, ellei sitten omaa riittävää älyä ja sen lisäksi puhtia, jotta näkisi vaivaa ottaa itse asioista selvää.
HELSINGIN SANOMIEN ENTINEN PÄÄKIRJOITUSTOIMITTAJA AVAUTUU
Ulkopuolisen tutkijan on vaikea ja jopa mahdotonta tulla tietoiseksi siitä, mitä isojen mediatalojen käytävillä ja suljetuissa palaverihuoneissa todellisuudessa tapahtuu. Siksi valtamedian sisäpiiriläisen, Martti Valkosen, kirja Sananvapaus kauppatavarana (2004) on erityisen mielenkiintoista luettavaa. Valkosella on 40 vuoden kokemus median ammattilaisena niin Suomesta kuin ulkomailta, ja hän toimi Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajana 10 vuotta ja Moskovan kirjeenvaihtajana neljä vuotta. Hänen kirjansa pitäisi olla pakollista luettavaa jokaiselle, joka vielä uskoo Suomen suurimman lehden puolueettomuuteen ja laatujournalismiin. Tämän lisäksi Valkosen kirja toimii erinomaisena oppaana kaikille toimittajanurasta haaveileville särkiessään mahdollisia epätodellisia mielikuvia ja odotuksia.
Valkosen teos piirtää silottelemattoman kuvan suomalaisen journalismin rappiotilasta ja suunnattomasta vallasta, jota media käyttää sumeilematta ajaakseen omia päämääriään. Valkosen ensikäden kokemukset ja havainnot Helsingin Sanomien harjoittamasta julkisen mielipiteen manipuloinnista ja valta-aseman väärinkäytöstä, ovat harvinaisen avointa tilitystä suomalaisella mediakentällä, joten ei liene yllätys, että Sananvapaus kauppatavarana -kirjan julkaiseminen pelotti suurimpia kustantamoja eikä se ole saanut liiemmin julkisuutta.
Valkonen on aiemmissa kirjoissaan ruotinut suomettumista eli Neuvostoliiton vapaaehtoista nöyristelyä. Hän käsittelee Sananvapaus kauppatavarana -kirjassaankin laajalti samaa ilmiötä, mikä tekee hänen näkökulmastaan rajoittuneen. Hän ei lainkaan ota esille rähmällään olon toista puolta, eli länsimaiden ja USA:n eliitin mielistelyä, mikä nykyisin vaivaa median poliittista diskurssia. Toinen puute on Valkosen toisinaan kritiikitön suhtautuminen tunnettuihin ulkomaisiin sanomalehtiin, joita hän Helsingin Sanomia kovin sanankääntein arvostellessaan ylistää laatulehdiksi. Länsimaissa ei nimittäin yksikään suuri sanomalehti ole puolueeton laatulehti, vaan koko valtamedia on ketjuuntunut ja keskittynyt samojen omistajien käsiin toimien eliitin propagandakoneistona. Puutteistaan huolimatta Sananvapaus kauppatavarana on arvoltaan tärkeä paljastuskirja Helsingin Sanomien kulissien takaisesta toiminnasta, jota Valkonen on saanut aitiopaikalta seurata.
SANOMAWSOY:N SUUNNATTOMASTA VALLASTA VAIETAAN
Laki turvaa Suomessa sananvapauden eikä sensuuria virallisesti ole. Vuosi toisensa jälkeen Suomi pärjää erinomaisesti kansainvälisissä vertailuissa sananvapauden suhteen. Tästä huolimatta Suomesta puuttuu kokonaan vapaa ja riippumaton lehdistö. Helsingin Sanomat on koostaan johtuen käytännössä monopoliaseman saavuttanut sanomalehti, joka voi asemansa turvin mitätöidä koko kansanvallan vaikenemalla tärkeistä asioista ja manipuloimalla julkista mielipidettä. Valtava mediatalo pystyy leimaamaan ihmisiä ja aatteista mielensä mukaan, jolloin siitä on kasvanut este demokratialle.
Monopoliyhtiön salainen ase on vaikeneminen silloin, kun lailla turvattua sanomisen vapautta pitäisi käyttää. ”Vaikeneminen on sananvapauteen perustuvassa yhteiskunnassa tuomiopäivän ase”, kirjoittaa Valkonen. Näin sananvapaudesta tulee sananvaltaa. Mistä Helsingin Sanomat sitten vaikenee? Lista on pitkä. Yksi tabu on Helsingin Sanomat omistavan SanomaWSOY:n rikkeistä ja vallankäytöstä kirjoittaminen. Lehden omistavan yhtiön kahminnasta vaietaan, mutta muita tarkkaillaan herkeämättä.
Yksi Valkosen käsittelemä väärinkäyttöä kuvaava episodi liittyy Sanomatalon rakentamiseen. Sanomatalo rakennettiin Helsingin näkyvimmälle paikalle asemakaavan vastaisesti kaksi kerrosta liian korkeaksi. Kukaan ei tietenkään paljastanut rikettä eikä asiasta käyty minkäänlaista julkista keskustelua, koska rikkeen tekijällä oli hallussaan keskusteluun käytettävät kanavat. Helsingin Sanomien tuolloinen päätoimittaja Janne Virkkunen kaiken lisäksi kehotti sisäisissä palavereissa toimittajiaan kirjoittamaan ylistävästi Sanomatalosta. Maakuntalehdet eivät uskaltaneet tarttua aiheeseen, koska päätoimittajilla on käytössään julkilausumaton sääntö, jonka mukaan toisten likasankoihin ei kosketa. Näin jokainen lehti saa vapauden huseerata vapaasti omalla alueellaan.
MEDIA KAUPALLISTUU JA VIIHTEELLISTYY
Valkonen työskenteli Helsingin Sanomissa vuosina vuosina 1982 – 1995. Tuona aikana hän analyysinsä mukaan oli todistamassa, kuinka lehti tietoisesti alkoi muuttaa linjaansa asiatyylistä viihteeseen. Toimituskunnan palavereissa toimittajia kannustettiin kirjoittamaan kevyitä juttuja, mitä perusteltiin sillä, että lukijoita ei kiinnosta asiapitoisempi kirjoittelu. Esimerkiksi sunnuntaisivujen esimies Ilkka Malmberg kehotti vapautumaan historian painolastista, ja elämän kevennykseksi laatimaan juttuja television ihmissuhdesarjoista. Näin työstä ja työttömyydestä väsyneet ihmiset tuuditetaan turvalliseen uneen. Vallanpitäjien valvominen ja kulissien takaisten juonien paljastaminen eivät kuulu medialle. Yhteiskunnallinen keskustelu ja kritiikki vaimennetaan aivottoman hömpän viedessä kaiken huomion.
SanomaWSOY on pörssiyhtiö, jonka lippulaivaa Helsingin Sanomia ei kiinnosta yhteiskuntakriittinen kirjoittelu vaan omistajien voiton maksimointi. Tavoitteena SanomaWSOY:llä on laajentua kansainväliseksi suuryhtiöksi. Journalismista on tullut puhdasta liiketeollisuutta, jonka ensisijainen tehtävä on mielikuvien luominen – ei totuuden paljastaminen. Lehden teon korkeimmaksi kriteeriksi ovat muodostuneet nousevat pörssikurssit, taloudellinen kasvu ja markkinoiden valtaus. Sanoma-konserni ja Alma Media käyvät armotonta kilpailua maakuntalehtien omistuksesta. HS työntyy vähitellen talousalue- ja paikallislehtien tilalle. Tässä nurkanvaltaustaistelussa yhtiöitä fuusioidaan, eriytetään, jaetaan, ostetaan ja myydään. Nimet vaihtuvat ja lonkerot muuttuvat, mutta vallan ydin pysyy samana.
Helsingin Sanomia tehdään mainonnan eikä journalismin ehdoilla. Toimittajia kannustetaan kirjoittamaan juttuja, jotka tukevat niiden vierellä julkaistavia mainoksia. Viikonloppuosaston päätoimittaja Heleena Savela vaati toimitusneuvottelussa alaisiaan kirjoittamaan nuorekkaasti nuorille. “Ja keski-ikäisiä ukkoja ei kyllä tarvitse ajatella. Keski-ikäisistä ukoista ei täällä tarvitse välittää yhtään mitään. Niille ei tarvitse kirjoittaa“, opasti Savela. Kaupallinen ja läpeensä tuotteistettu nuorisokultti on se, millä tahkotaan rahaa omistajien kirstuun. Tästä tietoisesta painopisteen muutoksesta kertoi episodi, jossa vanhat ja kokeneet journalistit saivat katsella vierestä, kun heille luvatut uudet kannettavat tietokoneet luovutettiinkin kepeää roskaa kirjoittaville NYT-liitteen nuorille toimittajille. Eliitin tekemisten seuraaminen ei tuota yhtä paljon rahaa kuin pinnallinen muodin, tv-sarjojen ja trendien seuraaminen.
Valkosen kritiikki median kaupallistumisesta ei koske vain Helsingin Sanomia. Myös Yle, MTV3 ja muut suomalaiset valtamediat ovat lähteneet samaan kelkkaan. Suomalainen journalismi on osoittautunut hampaattomaksi ison rahan edessä. Median koko luonne on muuttunut tiedonvälityksestä viihdeteollisuudeksi. Pörssikurssien kehityksestä on tullut mediatalojen tärkein seuraamisen kohde. Aiemmin varakkaat lehtitalot käyttivät omaisuuttaan vajaatuottoisesti vaatimatta maksimaalista voittoprosenttia, jotta ne voisivat tehdä laatujournalismia. Nurkanvaltaajien tultua mukaan peliin ne alkoivat käyttää omaisuuttaan vain lisäomaisuuden tekemiseen kaupallistamalla sisältönsä viihteeksi.
Helsingin Sanomat kiistää käytännöllisen monopoliasemansa tiedonvälityksen kentällä argumentoimalla, että valta-aseman säilyttäminen ei olisi mitenkään mahdollista uusien kilpailijoiden tullessa jatkuvasti mukaan peliin ja tarjonnan lisääntyessä. Todellisuudessa uudet kilpailijat eivät tarjoa tutkivaa journalismia vaan jo valmiiksi paketoituja uutispaloja, jotka tuotetaan muualla. Metron ja Uutislehti100:n kaltaiset julkaisut eivät horjuta kotimaisen jättiläisen asemaa, vaikka niitä ilmaantuisi satakunta lisää, koska ne eivät juuri tuota omaa sisältöä, ja siten haasta vallitsevaa mielikuvaa todellisuudesta. Niitä kiinnostaa ensisijaisesti vain mainostilan myynti. Ainoastaan isoilla mediataloilla, jotka eivät ole alistuneet kaupallisuuden alttarille, on resursseja ja intressejä tehdä tutkivaa, riippumatonta ja taustoittavaa laatujournalismia.
Myöskään kaupallinen radio ja kasvava kanavatarjonta eivät välitä punnittua tietoa maailmasta, vaan ne kilpailevat kuuntelijoiden ajasta ja myyvät mainostajille tilaisuuden vaikuttaa kuuntelijoihin. Kaupallisen radion toiminta perustuu kaupallisuuden logiikkaan, jolla ei ole mitään tekemistä puolueettomuuden kanssa.
HÄPEILEMÄTÖNTÄ MIELIPITEENMUOKKAUSTA
Mediaimperiumit käyttävät sananvapautta tuotannontekijänä, ja kykenevät siten hankkimaan yhteiskunnassa enemmän vaikutusvaltaa kuin niiden koko edellyttäisi. Kun suuret mediayhtiöt manipuloivat uutisvirtaa ja mielipiteitä, ne eivät joudu vastuuseen vajaalaatuisesta tuotannosta, kuten konkreettisia tuotteita valmistavan yrityksen kohdalla tapahtuisi.
Kun kansa ensin tyhmistetään viihteellä, ja sen huomio keskitetään tyhjänpäiväisyyksiin, voidaan tämän jälkeen kulissien takana tehdä mitä halutaan. Suomessa käytännössä monopoliasemaan noussut sanomalehti HS voi mitätöidä kansanvallan vaikenemalla asioista, jotka ovat tärkeitä. Media voi edistää ja tuhota poliittisia uria halunsa mukaan. Ulkoministeri Ilkka Kanervan tapaus osoitti, että erottamiseen johtavalla ajojahdilla ei tarvitse olla mitään pätevää syytä.
Vaaligallupien tekeminen vaalien välillä ja juuri ennen vaaleja on yksi esimerkki keinovalikoimasta vaikuttaa mielipiteisiin. Virhemarginaalit huomioon ottaen muutamien kymmenysosien muutoksilla pääpuolueiden kannatusten välillä ei ole mitään yhteiskunnallista arvoa. Sen sijaan tiheätahtinen lukujen julkaiseminen pitää mielessä, kenellä on valta ja että mikään ei ole todellisuudessa muuttunut eikä muuttumassa. Tämä kannustaa poliittiseen passiivisuuteen: miksi äänestää, kun mikään ei kuitenkaan muutu? Valta on kolmella suurimmalla - todellisuudessa siis yhdellä ja samalla - puolueella jatkossakin. Ihmiset kokevat omaavansa enemmän vaikutusvaltaa äänestäessään suosikkiaan Idols- tai euroviisufinaaliin. Passiivisuus palvelee eliitin etuja, joten siksi viihdeuutiset ovat nousemassa Helsingin Sanomissakin ykkösuutisiksi.
MEDIA VALVOO ITSE ITSEÄÄN
Suomessa kaikkien suurien ja puolisuurien lehtien päätoimittajat ovat toisilleen solidaarisia ja omistajan talutusnuorassa. Omistusten luisuessa vähitellen samoihin käsiin helpottuu päätösten tekeminen. Ennen EU:ta Helsingin Sanomien, Aamulehden ja Turun Sanomien hallitukset päättivät yhteisesti tukea jäsenyyttä, jonka myyminen kansalle onnistuikin täydellisesti.
Valkonen näkee koko Suomen median vaisuna. Sillä ei ole halua muuttaa nykyistä sosiaalista konsensusta ja vallitsevaa hierarkiaa. Eliitin päätösten ja tavoitteiden analysointiin ei koeta olevan tarvetta eikä halua. Lehtien omistajat ja heidän ystävänsä istuvat vanhoissa hyvä veli -klubeissa. Niistä käsin johdetaan elinkeinoelämää ja valtaosaa Suomen lehdistöstä, mikä vaikuttaa koko yhteiskunnan toimintaan. Valkonen toteaa, että omia etujaan ajavat omistajien verkostot ovat median alkuperäisen yhteiskuntakriittisen tehtävän horjuttajia. ”Jos Helsingin Sanomissa aloitettaisiin avoin keskustelu verkostoituneesta toveriryhmästä, täyttyisi lehti pitkäksi aikaa jo sen oman päätoimittajatason kirjoituksista.”
Lopullinen totuus mediassa tarkoittaa, että uutisia ei tarvitse taustoittaa eikä käydä niistä keskustelua. Media on historiaton, ja maailma alkaa eilisestä. Väsyneille, kyvyttömille, lahjattomille ja tyhmille työnnetään viihdettä, jotta ne eivät kapinoisi, vaan palvelisivat kiltisti vallanpitäjiä, jotka rahastavat viihteellä.
Median väärinkäytöksiä tutkimaan on perustettu oma elimensä, Julkisen sanan neuvosto (JSN), joka käytännössä on suurimpien lehtien päätoimittajien määräysvallan alainen eli kaukana puolueettomuudesta. Professori Heikki Ylikangas on sanonut JSN:stä, että se on päätoimittajien etujärjestö. JSN on siis kuin varas, joka on palkattu tutkimaan omia rikoksiaan. Valkosen mukaan suomalaisen journalismin sisäsiittoista tilaa kuvaa se, että kukaan ei ole ryhtynyt tutkimaan JSN:n kiistakysymyksistä antamia ratkaisuja, vaikka aihe olisi tutkimuksellisesti mitä herkullisin. Paljastaja ei nimittäin saisi väitöksensä jälkeen töitä yhdestäkään sanomalehdestä eikä todennäköisesti edes yliopistoista.
TOIMITTAJAN KUOLEMA
Miten rivitoimittajat saadaan tekemään vajaalaatuista työtä ja kirjoittamaan hömppää? Miksi kukaan ei tartu oikeasti tärkeisiin aiheisiin?
Journalistikunta voidaan jakaa karkeasti kahtia. Toiset ovat opportunisteja, ja he käyttävät tilaisuuden hyväksi rahastaessaan viihteellä. Toinen puolisko pelkää omistajia. Toimittaja oppii työssään nopeasti, mistä saa kirjoittaa ja mistä ei. Uutisia on tarjolla enemmän kuin lehteen mahtuu, ja toimittajan tehtävä on valita niistä turvallisimmat, jottei omistajan käskyjä rikota. Itsesensuuri muodostuu huomaamattomaksi omaksitunnoksi.
Järjestelmässä pääsee kaikkein helpoimmalla, kun vain nostaa palkkaansa eikä vaivaannu ajattelemaan. Journalistien enemmistöä kiinnostaa vain oman työpaikan säilytys pitämällä suunsa kiinni. Toisinajattelijat ahdetaan vähitellen marginaaliin ja lopulta erotetaan, jos he eivät suostu pysymään hiljaa. Helsingin Sanomia johdetaan pelolla, kuten valitettavan monia muitakin yhtiöitä työelämän kovenevassa kilpailussa. Joko tanssit pillin tahtiin tai olet ilman työtä. Asuntovelallisella ei ole vaihtoehtoja. Helsingin Sanomien huono työilmapiiri tuli ilmi jo vuonna 1995, jolloin ulkopuolinen taho kävi sitä tutkimassa. Erityisesti moitittiin suosikkijärjestelmää ja esimiesten ylimielisyyttä. HS on lehti, jossa päälliköt muuttelevat halutessaan alaistensa tekstiä - joskus jopa tunnistamattomaksi.
Sanoma Osakeyhtiö pitää yllä rekisteriä eli niin sanottua ”mustaa listaa”, jolla se vahtii, että lehden linjaa kunnioittamattomien toimittajien juttuja ei julkaista. Valvonta koskee kaikkia suomalaisia toimittajia eikä siis vain HS:n palkkalistoilla olevia. Valkonen mainitsee tapauksen, jossa toimittaja oli vuonna 1985 kirjoittanut Erkon perheenjäsenestä kriittisesti Uudessa Suomessa. Kun Uusi Suomi lopetettiin, alkoi samainen toimittaja runsaat puolitoista vuosikymmentä myöhemmin kirjoittaa SanomaWSOY:n omistamiin Helsingin Sanomiin ja Ilta-Sanomiin. Jonkun ajan kuluttua hänen jutuilleen langetettiin täysi julkaisukielto. Kävi ilmi, että rekisterinpitäjä oli huomannut hänen nimensä listalla ja sen perässä olevan miinusmerkin.
Viestinnän professori Ignacio Ramonet kutsuu toimittajan roolin muuttumista kirjassaan Median tyrannia (2001) toimittajan kuolemaksi. Lehden tason laskeminen tarkoittaa, että lehteä ei enää tarvitse taustoittaa, vaan sen voi pyhittää viihteelle. Viihdejournalismi ei tarvitse suurta ammattitaitoa, joten nykyisin toimittajaksi voi tulla miltei kuka vaan. Kuka tahansa kirjoitustaitoinen pystyy kokoamaan gallupeja ja valikoimaan valmiista uutisvirrasta lehteen sopivimmat. Siksi yhä useammin näemme kuinka julkkikset siirtyvät vaivatta toimittajan tehtäviin. Tutkiva journalismi ja laadukas analyysi sen sijaan vaativat ammattitaitoa ja lahjakkuutta. Valkosen mukaan lehden omistajat kaiken lisäksi valikoivat usein johtaviin tehtäviin helposti käskettävissä olevia malttamattomia nuoria, jotka eivät pysty keskittymään edes yliopisto-opintoihin, koska heillä on kiire tekemään rahaa. Journalismi ei saa haitata liiketoimintaa.
SALAPERÄINEN ELITISTI AATOS ERKKO
Aatos Erkko on Suomen sekä yksi vaikutusvaltaisimmista että salaperäisimmistä elitisteistä. Valkonen kertoo kuinka Helsingin Sanomien toimittajia toistuvasti kiellettiin julkaisemasta Erkosta mitään kuvia tai artikkeleja. Syyksi esitettiin pääomistajan ujous, vaatimattomuus ja haluttomuus paistatella julkisuuden valokeilassa.
Virallisesti Helsingin Sanomat on puolueeton ja liberaali lehti, jonka pääomistaja Erkko haluaa pysytellä visusti erossa lehden tekemisestä tai puuttua sen linjauksiin. Erkko itse on valitellut silloin harvoin, kun hän antaa lausuntoja, että hänellä on vaikeuksia saada mielipiteitään läpi lehden palstoille. Valkonen osoittaa lukuisin esimerkein tämän lausunnon perusteellisesti vääräksi ja pelkäksi ulkopuolisille tarkoitetuksi teatteriksi.
Valkonen muistelee yhtä Erkon tarjoamaa vapaamuotoista illallista, jossa olivat koolla ulkomaankirjeenvaihtajat ja toimituksen johtohenkilöt. Rattoisasti alkanut illanvietto kääntyi piinaavaksi kurinpalautukseksi, kun Erkko yllättäen ärtyi ja alkoi henkilö henkilöltä käydä läpi heidän työnsä tuloksia lyöden perusteellisesti lyttyyn niiden tason. Lopuksi hän ilmoitti vain Moskovan kirjeenvaihtajan tehneen työnsä hyvin, minkä jälkeen hän heitti lautasliinat pöydälle ja marssi vihaisesti huoneesta ulos sanomatta sanaakaan. Toinen kuvaava puuttuminen toimittajien työhön tapahtui, kun päätoimittaja Virkkunen välitti Valkoselle terveiset Erkolta, joka kielsi enää koskaan kirjoittamasta Karjalasta. Erkko puolestaan oli saanut käskyn presidentti Mauno Koivistolta. Tapaus osoittaa, kuinka Erkko antaa poliittisen eliitin sensuroida lehteään.
ERKON YHTEYDET GLOBAALEIHIN VALTAELITISTEIHIN
Venäjän uutisoinnissa HS noudattaa sensuuria, koska SanomaWSOY on laajentamassa toimintaansa itänaapuriin, joka on pidettävä hyvällä tuulella. Valkonen keskittyy vain suomalaisessa yhteiskunnassa suurta vaikutusvaltaa nauttivan Venäjää mielistelevän toveriverkon paljastamiseen ja Erkon lämpimiin suhteisiin Venäjään, mutta hän ei lainkaan käsittele Erkon paljon mielenkiintoisempia sidoksiaan USA:han ja läntiseen valtaeliittiin. Erkko on asunut pitkiä aikoja Yhdysvalloissa ja solminut siellä kontakteja.
Koska Erkko vaalii tarkoin julkisuuskuvaansa eikä halua itsestään tai perheestään kirjoiteltavan, ei hänestä juuri tiedetä mitään. Hän on miltei täydellinen mysteeri. Hänen suomalaisesta ystäväpiiristäänkään ei ole paljon tietoa.
Erkko on Bilderberg-kävijä (1991) kuten hänen lehtensä vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen (1999, 2001). Erkon ystäväksi on joissain lähteissä mainittu Henry Kissinger, joka on todellinen voimahahmo niin salaseurojen (mm. Bilderberg, TC, CFR) kuin Yhdysvaltojen julkisen politiikankin (mm. ex-ulkoministeri, George W. Bushin hallituksen neuvonantaja jne.) saralla. Kissinger on tunnetusti pelkkä välikäsi, agentti, joka saa käskyt suoraan David Rockefelleriltä.
Yksi David Rockefellerin suoraan kontrolloimista lehdistä on New York Times. Tarkkanäköiset ovat itsekin huomanneet, kuinka HS kopioi linjansa ja uutisointinsa melkein suoraan kyseisen ”laatulehden” sivuilta. Samaan johtopäätökseen tuli Kimmo Mäkilä vuoden 2007 väitöstutkimuksessaan, jossa kahden edellä mainitun lehden ydinaseuutisoinnin todettiin olevan ”kuin kaksi marjaa.” Erkko on tunnetusti yksi niistä harvoista helsinkiläisistä, jotka saavat joka aamu lentokyydityksellä tuoreimman New York Timesin kotiinsa.
Erkko on hyvissä väleissä myös mediamoguli Rupert Murdochin kanssa. Vuonna 1992 Erkko nimitettiin Murdochin mediajätin News Corporationin hallitukseen. Tästä luottamustehtävästä Erkko on saanut palkkioksi News Corporationin optioita. Murdoch on usein vieraillut Suomessa Erkon vieraana. Murdochin omistama Fox-uutiskanava on ehkä räikein esimerkki puhtaasta propagandakanavasta, joka on täydellisesti omistajan saneleman politiikan talutusnuorassa. Outfoxed-dokumenttielokuvassa haastatellut lukuisat kanavan ex-toimittajat paljastavat, kuinka Murdoch sanelee päivittäisen muistionsa kautta uutisissa painotettavat ja vältettävät asiat.
Muita tunnettuja Erkon ulkomaalaisia ystäviä ovat Ellen Ford ja pohjoismaalaiset kuninkaalliset. Erkko kumartaa ylikansallisia elitistejä, joiden etua hänen lehtensä ajaa. HS on valjastettu länsimaisen valtaeliitin propagandalehdeksi, jolla manipuloidaan Suomen asioita.
Erityisen mielenkiintoisen lisämausteen Helsingin Sanomien harjoittamaan propagandaan tuo niin sanottu Crowleyn lista:
”Crowleyn lista on ensimmäisen kerran Cryptome.org-sivustolla esiin tullut lista, jonka väitetään olevan Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun CIA:n salaisten operaatioiden apulaisjohtajan, Robert Trumbull Crowleyn kokoama. Listaan liittyvän salaliittoteorian mukaan Crowley antoi listan joillekin sanomalehtimiehille ennen kuolemaansa (8. lokakuuta, 2000). Listan väitetään sisältävän tiedot 2619:sta CIA:n luottotoimittajasta, joille CIA antoi parempia tietoja juttujen aiheiksi. Lisäksi nämä toimittajat toimivat CIA:n hyväksi kirjoittamalla medioihin epätosia uutisia yleisen mielipiteen muuttamiseksi.
Näitä Crowleyn monikansallisella listalla olevia henkilöitä, joista monet olivat saattaneet olla yhdysvaltalaisten tiedustelupalvelujen palveluksessa ennen CIA:n luottotoimittajiksi ryhtymistään, ei pidetä varsinaisina tiedustelupalvelun jäseninä. Tämän mediayhteistyön voimaa arvioi CIA:n Frank G. Wisner sellaiseksi, että heidän avullaan CIA voisi saada millaisen tahansa sanoman tai mielikuvan julkisuuteen.
Listan ainoa suomalainen on mm. Helsingin Sanomia ja Ilta-Sanomia kustantavan Sanoma Osakeyhtiön pääomistaja Aatos Erkko.” (lähde: Wikipedia)
CIA ja sen yhteydet Suomeen ja suomalaisen yhteiskunnan rakentamiseen eivät ole julkisen keskustelun aiheita. Syy on tietenkin se sama kuin muidenkin tabuaiheiden kohdalla, eli keskittynyt media ja kaavoihin kangistunut yliopistolaitos päättävät, mitä aiheita on soveliasta käsitellä ja tutkia. CIA oli yksi vaikuttavista voimista toisen maailmansodan jälkeisen Marshall-avun takana. Se rahoitti ja tuki valtaan Euroopassa monia sosialidemokraattisia puolueita – todennäköisimmin myös Suomessa. Media on kuitenkin kiinnostunut vain SDP:n idästä saamasta tuesta, ja siitäkään ei haluta tehdä kunnon tutkimusta.
MEDIA ON JOUKKOHARHAUTUSVÄLINE
Valtamedia on koko läntisessä maailmassa joukkoharhautusväline, jolla luodaan valheellisia mielikuvia ja manipuloidaan julkista mielipidettä. Aikaisemmin totuus määrättiin suoraan näkyvän auktoriteetin toimesta - oli sitten kyseessä kirkko tai kuningas. Nyt temppu tehdään hienovaraisemmin, sillä enemmistön mielipiteen annetaan äänestää, mikä on totuus. Faktoilla ei ole merkitystä. Median omistamalla voi määrätä enemmistön mielipiteen, joten pohjimmiltaan mikään ei ole muuttunut. Kuninkaat ovat siirtyneet vain kulissien taakse.
Useimpien suomalaisten maailmankuva on journalismin varassa, mutta jos journalismi on vääristelevää, on myös maailmankuva vääristynyt. Avoimen totalitaarisen hallinnon alla eläneet virolaiset ihmettelivät, miten suomalaiset uskovat miltei kaiken, mitä lehdissä sanotaan. He itse olivat oppineet, että valta sekoittuu journalismiin eikä mitään pidä ottaa annettuna. Tässä olisi myös suomalaisilla oppimista.
—————————————————————-
Vitsejä Helsingin Sanomista:
HS 1.5.2007 Suomi ykkösenä lehdistönvapausvertailussa
HS 13.5.2008 Sanomalehteä pidetään medioista luotettavimpana
Wikipedia Crowleyn listasta:
http://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Crowleyn_lista&oldid=1459786
Martti Valkosen nettisivut:
http://www.journalismi.info/fi/
Tagged with: erkko, helsingin sanomat, korruptio, media, politiikka, propaganda, talous
no comments yet
Naomi Klein vasemmistolaisena portinvartijana
Kirjoitettu paikassa globalisaatio, politiikka, talous by Tomi Ahola on toukokuu 14th, 2008
Kanadalainen tutkiva journalisti Naomi Klein ponnahti maailmanmaineeseen vuosituhannen vaihteessa menestyskirjallaan No Logo: Taking Aim at the Brand Bullies (1999), (suomeksi No Logo 2000), joka paljasti kuinka räikeästi ylikansalliset suuryhtiöt käyttävät hyväkseen köyhien maiden ihmisten ahdinkoa. Kirjaa on tituleerattu globalisaatiokriittisen liikkeen manifestiksi. Se repi auki mielikuvamainonnalla siloteltujen brändien kiiltävän ulkokuoren ja paljasti ruman sisuksen, joka koostuu verestä, hiestä ja kyynelistä. No Logo sai monet pohtimaan kriittisesti omaa kulutustaan ja suhtautumistaan merkkituotteisiin. Nike ja Adidas alkoivat urheilullisuuden, nuorekkuuden, elinvoimaisuuden, trendikkyyden ja tuhannen muun niihin liitetyn positiivisen määreen sijaan vaikuttaa pedonmerkeiltä, joita ei kukaan tietoisesti elävä halua pukea ylleen.
Klein on toiminut myös kolumnistina, ja hänen eri lehdissä ilmestyneistä kirjoituksistaan ilmestyi kokoomateos Fences and Windows: Dispatches from the Front Lines of the Globalization Debate (2002) (suomeksi Vastarintaa ja vaihtoehtoja, 2003). Vuonna 2005 Prospect Magazinen 20 000 ääntä keränneessä kyselyssä maailman eniten siteerattu tiedemies Noam Chomsky nappasi odotetusti ykkössijan intellektuellien kärkinimenä, mutta Klein nousi jo sijalle 11. Klein on siis yksi arvostetuimmista mielipidevaikuttajista, jonka näkemykset noteerataan laajalti.
NOAM CHOMSKYN IDEOLOGINEN AATESISKO
Klein muistuttaa paljon tutkimusmetodeiltaan Noam Chomskya, joka on tullut tunnetuksi vaihtoehtoisesta historian kirjoittamisesta. Historia on nimittäin aina ollut voittavan eliitin kirjoittamaa. Häviäjät eli eliitin alamaisuudessa elävät ihmiset ovat saaneet lukeakseen räikeitä valheita ja puolitotuuksia, ja osa totuudesta on jätetty kokonaan kertomatta. Näin on syntynyt vääristynyt kollektiivinen kuva ihmiskunnan menneisyydestä, mikä ei ole suinkaan pikkuseikka, koska se määrittää olemistamme ja elämistämme tällä planeetalla. Se joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee nykyisyyttä ja joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee tulevaisuutta.
Sekä Klein että Chomsky ovat molemmat ilmeisen älykkäitä ja kyvykkäitä. Jokainen heidän kirjojaan lukenut tietää, että he tekevät tutkimustaan pikkutarkasti kääntäen ympäri miltei jokaisen kiven. Heidän maineensa ja statuksensa eivät ole seurausta ansiottomasta arvonnoususta. Mutta heissä kummassakin on myös jotain hämärää, sillä he eivät käännä ympäri aivan jokaista kiveä, mikä saa todellisen totuudenetsijän vähitellen ottamaan etäisyyttä heihin molempiin.
Itse kunnioitin Chomskya suurena toisinajattelijana aina syyskuun 11. päivän terrori-iskuihin asti. Siihen asti Chomsky oli analyyttisesti ja johdonmukaisesti pystynyt osoittamaan, kuinka USA harjoittaa valtioterrorismia ympäri maailman yleensä taloudellinen etu pontimenaan. Virallisen retoriikan tasolla USA taistelee demokratian, ihmisoikeuksien ja vapauden puolesta. Chomsky on kuitenkin pystynyt valtaapitävien kiusaksi aukottomasti osoittamaan, että todellisuudessa USA tukee harvainvaltaa ja ihmisoikeuksien tukahduttamista. Yhdysvaltojen talouspolitiikalle myötämieliset diktaattorit ja sortohallitukset ajavat eliitin etuja tehokkaammin kuin demokratiat, joten niitä tuetaan. Saalistuskapitalismi kun ei pidä vapaista markkinoista vaan se tarvitsee tiukkaa kuria, jossa alipalkatut ja ylityöllistetyt työläiset ovat pakotettuja raatamaan hikipajoissa, plantaaseilla ja kaivoksissa ylikansallisten elitistien hyväksi.
Demokraatteja ja republikaaneja Chomsky pitää yhtenä ja samana talouspuolueena, ja hän on tullut kuuluisaksi analysoidessaan myös mediakontrollia, jolla pyritään muokkaamaan yleistä mielipidettä eliitin tarkoitusperiin sopivaksi. Chomsky ei kuitenkaan ole salaliittoteoreetikko. Hän käyttää vain virallisia mutta sivuutettuja lähteitä tutkimuksissaan. Hän on torjunut kaikki sellaiset spekulaatiot, joissa on viitattu valtion elinten syyllistyneen rikoksiin USA:n sisällä. Edes ristiriidat virallisissa selityksissä eivät ole saaneet Chomskya epäilemään niiden uskottavuutta, kuten Kennedyn salamurhan ympärille kietoutunut myytti yksin toimineesta pyssymiehestä.
”9/11-iskujen” virallinen selitys on niin täynnä ristiriitaisuuksia, peittelemistä ja suoranaista valehtelua, että tällä kertaa olisi Chomskynkin voinut luulla huomanneen tämän. Mutta kuten tunnettua, Chomsky hyväksyi mukisematta virallisen salaliittoteorian 19 terroristista, eikä suostu näkemään siinä mitään hämärää. Hän keskittyi analysoimaan terrorismia, ja hänen päällimmäinen viestinsä oli, että Yhdysvaltojen harjoitettua yli puoli vuosisataa ulkomailla valtioterrorismia, ei ole ihme, että välillä kolisee omassa kotimaassa. Sinällään viisas lausunto, mutta se ei silti pureudu ongelman ytimeen jättäessään rauhaan todelliset syylliset.
VAPAIDEN MARKKINOIDEN SALAINEN HISTORIA?
Vuonna 2007 Klein julkaisi uuden kirjan The Shock Doctrine: The Rise of Disaster Capitalism (Tuhokapitalismin nousu, 2008 ), joka nousi välittömästi myyntimenestykseksi ja yhdeksi polttavimmista keskustelunaiheista. Osmo Soininvaara ehti tuoreeltaan Helsingin Sanomissa (30.3.2008 ) ilmestyneessä arviossaan moittia kirjaa vastenmieliseksi luettavaksi ja roskaksi, koska hänen mielestään ”Naomi Klein uskoo salaliittoihin eikä etsi syitä vaan syyllisiä”. Jotain hyvääkin Soininvaara kirjasta löysi, sillä hän arvioi, että ”Kleinin kuvaama eriarvoisuuden kasvu, rikkaiden eristäytyminen omille aidatuille alueilleen ja köyhien eristäminen slummeihin on totta ja raastavaa“. Tästä huolimatta Kleinin löytämät selitykset tuhotrendille eivät Soininvaaran mukaan kestä kriittistä tarkastelua, vaan on perusteltua väittää, että Klein pelkistää historian oikeiston salajuoneksi.
Soininvaaran lausunto herättää toivon, koska kuten mielensä avoimena pitävät vallan tutkijat tietävät, historia on salajuoni, vaikka ei tosin oikeiston. Olisiko Klein siis pystynyt nousemaan Chomskyn ohi ja löytämään jotain, mistä tähän asti on ”virallisessa” toisinajattelussa vaiettu?
Tuhokapitalismin nousun takakannessa olevassa ylistyksessä Arundhati Roy lupaavasti kehuu Kleinin kirjaa: ”Ei yhtään vähempää kuin sen salainen historia, jota me kutsumme vapaiksi markkinoiksi. Tämän pitäisi olla pakollista luettavaa.”
Mikä siis on Kleinin mukaan se salainen historia, joka on muodostanut ”vapaat markkinat” ja jonka julkikirjoittaminen ei miellyttänyt vallitsevan järjestelmän portinvartijana toimivaa Soininvaaraa? Pureutuuko Klein tosiaan niihin salaliittoihin, joiden olemassaoloon vallan perimmäistä lähdettä jäljittäneet ovat ennemmin tai myöhemmin törmänneet, mikäli ovat olleet avomielisiä ja itselleen rehellisiä?
Kleinin uusin kirja on yli 600 sivua paksu järkäle, joka käy läpi lukuisissa eri maailmankolkissa tapahtunutta taloudellista hävitystä, jota Klein kutsuu sokkihoidoksi. Kirjansa alussa Klein käsittelee kattavasti CIA:n rahoittamaa salaista MK-ULTRA-nimistä tutkimusprojektia, jota johdettiin McGillisin yliopistossa psykiatri, ”sokkitohtori”, Ewen Cameronin johdolla. Siinä tutkimuskohteina olevien psyyke yritettiin murtaa aiheuttamalla mahdollisimman suuri sokki. Keinoina käytettiin muun muassa äärimmäisen tuskallisia sähköiskuja, sensorista deprivaatiota, täydellistä eristämistä ja psykedeelisiä huumeita. Kantavana ajatuksena oli, että jos tunne omasta minuudesta, identiteetistä, saadaan tuhottua, voidaan saavuttaa eräänlainen tabula rasa, puhdas taulu, jolle voidaan ohjelmoida haluttu uusi persoonallisuus.
Sokkihoito ei kuitenkaan toiminut kuin teoriassa. Sen sijaan että yleensä skitsofreniasta tai muista mielenterveydellisistä häiriöistä kärsineet potilaat – tai pikemminkin uhrit – olisivat saaneet puhtaalle pinnalle rakennetun uuden ja eheän minuuden, tulivat he entistä ahdistuneimmiksi ja sekavimmiksi.
Sinällään MK-ULTRA ei ole ollut salaista tietoa enää 90-luvun alun jälkeen, jolloin CIA:n projektia koskevat asiakirjat tulivat julkisiksi. Siten siis Klein ei ole salaliittoteoreetikko vaan hän tukeutuu virallisiin lähteisiin. MK-ULTRAsta voi jokainen lukea kaiken haluamansa niin syvällisesti kuin tuntee tarvetta. MK-ULTRAan voi törmätä lukuisissa eri kirjoissa ja mitä moninaisimmissa yhteyksissä. Myös Daniel Estulin mainitsee Bilderberg-kirjassaan kyseisen projektin, josta saatuja tutkimustuloksia on käytetty hyväksi massojen manipuloinnissa. Ensin tuotetaan suurta tuskaa, turvattomuutta ja epävarmuutta, jonka jälkeen massat ovat valmiit tarttumaan mihin tahansa pelastusrenkaaseen, joka lupaa vakautta. Näin ihmisille yritetään syöttää myös uusi maailmanjärjestys, New World Order.
Kun Klein on esitellyt sokkihoidon tavoitteet ja periaatteet, alkaa hän analysoida, miten sokkihoitoa on käytetty hyväksi eri puolilla maailmaa riippumattomien talouksien liittämiseksi ylikansallisen uusliberalistisen kuritusremmin alle. Kun kansantalous ajautuu syystä tai toisesta katastrofin partaalle (Kleinin mukaan syynä yleensä on oikeistolaisen, friedmanilaisen talouspolitiikan harjoittaminen), on sillä kaksi vaihtoehtoa: joko tehdä konkurssi tai anoa lainaa talouden elvyttämiseksi.
Tässä vaiheessa astuvat mukaan kuvioihin talouden sokkitohtorit. Saadakseen lainaa Maailmanpankilta tai Kansainväliseltä valuuttarahastolta, IMF:ltä, on valtion sitouduttava tiettyihin tiukkoihin ehtoihin. Koko maailmaa pelikenttänään pitävät kansainväliset talousasiantuntijat käyvät sankoin joukoin neuvomassa hädässä olevan maan hallitusta elvytystoimista, joilla ahdingosta selvitään. Taloutta elvyttävän lainan saamiseksi on täytettävä ehdot, joita ovat 1) julkisen sektorin yksityistäminen, 2) markkinoiden vapauttaminen kaikesta sääntelystä ja 3) sosiaaliturvan raju supistus. Aivan kuten mieleen kohdistunut psykologinen sokkihoito, jossa potilaalle luvattiin kaikkien entisten mielenrakenteiden poispyyhkimisen palkkioksi uutta ja eheämpää psyykeä, luvataan kaikkien entisten taloudellisten rakenteiden poispyyhkimisellä toimivampaa taloutta ja vaurautta kaikille. Vaikka alussa tekee kipeää, on se sietämisen arvoista, koska palkkio on sitäkin mahtavampi.
Sen jälkeen kun valtio on saatu sidottua globaaliin talousjärjestelmään eli velkaan, on se avuton spekuloijien ja keinottelijoiden edessä. Pienikin luisuminen Maailmanpankin ja IMF:n talousohjelmista aiheuttaa välittömän kurinpalautuksen. Joskus ruoskan heilauttamiseen riittää pelkkä huhu. Globaalissa kasinotalousjärjestelmässä esimerkiksi valuuttakeinottelijat pystyvät New Yorkista tai Lontoosta käsin tuhoamaan toisella puolella maailmaa olevat kansantaloudet lyömällä vetoa niissä käytettävää valuuttaa vastaan. Näin voi myös täysin terveellä pohjalla oleva reaalitalous ajautua kaaokseen, kun pääoma alkaa virrata ulos maasta, kuten kävi Aasian taloustiikereiden kohdalla. Huhu laittaa liikkeelle ketjureaktion, joka ruokkii itse itseään. Toisinaan luottokelpoisuutta alennetaan tarkoituksellisesti. IMF:n entinen ekonomisti Davison Budhoo paljasti eroamisensa jälkeen, kuinka IMF oli väärentänyt Trinidad ja Tobagon talouslukuja, jotta sen talous näyttäisi katastrofaaliselta. Tämän jälkeen voitiin vaatia taloudellista kuritusremmiä kiristettävän vielä tiukemmalle.
Ewen Cameronin sokkihoito ei tuottanut toivottua tulosta vaan entistä suuremman kaaoksen. Samaan tapaan talouden sokkitohtorit ovat kerta toisensa jälkeen tuhonneet potilaansa. Jokaisessa hoidon kohdemaassa köyhyys, korruptio, rikollisuus ja työttömyys ovat lähteneet rajuun kasvuun. Mutta kaikki eivät ole olleet häviäjiä. Julkisomisteisten laitosten ja yritysten yksityistäminen on tuottanut pienelle eliitille valtavia voittoja. Yleensä eliitti on ollut ylikansallisia saalistajia, mutta joissakin kohdemaissa myös kotimaiset haaskalinnut ovat opportunistisesti tarttuneet tilaisuuteen. Venäjällä harjoitettu sokkihoito sai aikaan oligarkeiksi kutsutun korruptoituneen ja superrikkaan ryhmän syntymisen. Putin tosin on ehtinyt laittaa heistä osan vankilaan ja palauttaa varastettuja varoja takaisin valtiolle.
TUHOKAPITALISMI NOUSEE
Klein osoittaa vääräksi taloustieteistä tutun vakaan kasvun periaatteen. Perinteisesti on nimittäin ajateltu, että kapitalismi pystyy tuottamaan lisäarvoa vain organisoiduissa, rauhanomaisissa ja vakaissa yhteiskuntaoloissa. Tätä voidaan kuvata suihkuhävittäjien ja yksityislentokoneiden välisellä negatiivisella korrelaatiolla: jos suihkuhävittäjiä myydään paljon, on taloudellinen kasvu nihkeää ja yksityislentokoneet menevät kaupaksi huonosti. Jos taas suihkukoneita myydään vähän, on taloudellinen kasvu ripeää ja yksityislentokoneet löytävät hyvin ostajansa.
Tultaessa 2000-luvulle ei tämä vanha taloudellinen laki enää päde. Suihkukoneita myydään enemmän kuin koskaan, mutta samaan aikaan myös yksityislentokoneet menevät kaupaksi ennätystahtiin. Kapitalismi on Kleinin mukaan tullut uuteen vaiheeseen, jota hän kutsuu tuhokapitalismiksi. Nyt voittoa tehdään kärsimyksellä, tuholla, sodilla, turvattomuudella ja pelolla, eli kaikella sillä, mitä ennen pidettiin lisäarvon tuottamisen esteenä.
Turvallisuuden ja jälleenrakentamisen ympärille on rakentunut valtava liiketoiminta, joka tahkoaa tähtitieteellisiä voittoja pienelle eliitille. Sodat ja luonnonmullistukset aiheuttavat kollektiivisen sokin koko väestölle. Ne pyyhkivät pois vanhat yhteiskuntarakenteet kerralla, ja ennen kuin kukaan ehti edes ajatella mitään muuta kuin eloonjäämistä, ovat talouden sokkitohtorit asentaneet puhtaalle pöydälle uuden järjestelmän, jossa yhteisalueet on yksityistetty ja ylikansalliset yritykset vallanneet markkinat paikallisilta.
Klein tarjoaa tuhokapitalismin toimintalogiikasta lukuisia käytännön esimerkkejä. New Orleansissa hurrikaani tuhosi köyhien asuintalot ja tilalle rakennettiin kovan rahan luksusasuntoja. Sri Lankassa tsunami huuhtoi kalastajien majat merten syvyyksiin ja tilalle saatiin luksushotelleja rikkaille. Räikein esimerkki sokin käytöstä lienee kuitenkin Irakin sota. Kleinin mukaan Bagdadin vihreä vyöhyke on testikenttä tuhokapitalismin tuleville projekteille, joita aiotaan soveltaa koko maailmaan. Vihreän vyöhykkeen sisällä kaikki on yksityistetty aina turvallisuuspalveluista vesihuoltoon saakka. Äärimmäisen tiukasti vartioidun alueen sisällä voi rahalla ostaa turvallisuutta, suojaa, ruokaa ja huvituksia, ja elää suhteellisen miellyttävää elämää. Yksityiset armeijat, kuten Blackwater, huolehtivat, että toivotut henkilöt pysyvät sisällä ja ei-toivotut alueen ulkopuolella. Tarkoin organisoidun ja valvotun alueen ulkopuolella asuvat ihmiset taistelevat elämästään täydessä kaaoksessa vailla sähköä, puhdasta vettä ja ruumiillista koskemattomuutta.
Median välittämän kuvan mukaan Irakin sota on epäonnistunut hanke, koska se ei tuonut mukanaan demokratiaa ja vakautta, mutta tarkasteltuna asiaa toisesta näkökulmasta, on se suurmenestys. Vihreä vyöhyke on koelaboratorio yksityistetystä poliisivaltiosta. Koe on osoittanut, että käytännössä siviilisodankin keskelle on mahdollista muodostaa suojaisa vyöhyke, jossa eliitti voi viettää makoisaa elämää, kun rahvas taistelee alueen ulkopuolella elämästään. Alueen sisään päästetään rahvaan keskuudesta vain palvelijoita. Tämä on se tulevaisuuden dystopia, jota eliitti suunnittelee ja jonka Klein puolivahingossa paljastaa.
Toinen uuden maailmanjärjestyksen (Klein ei tietenkään puhu uudesta maailmanjärjestyksestä) kokeilukenttä on Israel, joka on elänyt käytännössä koko historiansa ajan keskellä sotaa. Jatkuvasta väkivallasta ja sen uhasta huolimatta se on pärjännyt taloudellisesti hyvin. Klein osoittaa, kuinka syyskuun 11. 2001 terrori-iskujen jälkeen Israelin talous lähti nousukiitoon. Israel on nimittäin olosuhteiden johdosta edelläkävijä turvallisuuteen liittyvässä teknologiassa. Sen talouden moottorina toimii teknologiasektori, joka muodostaa 60 % viennistä. Turvallisuusyritysten Elbitin ja Magalin osakkeiden hinta yli kaksinkertaistui vuoden 2001 WTC-iskujen jälkeen. (Klein jättää mainitsematta, että israelilaiset turvallisuusyhtiöt olivat vastuussa myös iskuissa käytettyjen yhdysvaltalaisten lentokenttien turvallisuudesta vuonna 2001.)
Järjestelmäuskovaiset yleensä argumentoivat, että on järjenvastaista ajatella eliitin juonivan salassa nykyisen talousjärjestelmän romautusta ja maailman ajamista kaaokseen, jonka jälkeen kuri palautettaisiin äärimmäisen tiukalla poliisivaltiolla. Eliittihän omistaa suuryhtiöt, jotka eivät voi tahkota voittoa suljetussa poliisivaltiossa vaan tarvitsevat vapautta? Kleinin kirja implisiittisesti osoittaa tämän argumentin vääräksi. Tuhokapitalismi on uusi talouden muoto, joka saa elinvoimansa kaaoksesta. USA:n kotimaan turvallisuudesta hyötyvä liiketoiminta on kasvanut syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen suuremmaksi kuin Hollywood ja musiikkibusiness, vaikka sitä ei ollut juurikaan olemassa ennen iskuja. Poliittinen ja yrityseliitti ovat fuusioituneet turvallisuuden nimissä, ja valtio toimii sekä yrittäjäkillan puheenjohtajan roolissa että samalla yritysten suurimpana asiakkaana. Israel ja Bagdad ovat esimerkkejä tulevaisuuden linnoitusvaltioista, joissa taivaaseen nousevilla paksuilla muureilla ja huippuunsa koulutetuilla ja aseistetuilla sotilailla rajataan epätoivotut henkilöt ulkopuolelle, jolloin ei ole väliä, kuinka epätasa-arvoiseksi ympäröivä yhteiskunta muuttuu. Jos käyttäydyt kuuliaisesti ja eliitillä on käyttöä sinun palveluksillesi, on sinulla paikka muurien sisällä. Jos olet hyödytön (kuten suurin osa on), taistelet elämästäsi muurien ulkopuolella.
Itse asiassa nykyinen talous- ja yhteiskuntajärjestelmä ei koskaan ole ollut kapitalistinen. Pikemminkin pitäisi puhua korporatismista, jossa valtio ja suuryritykset ovat fuusioituneet. Vapaus ja vapaat markkinat ovat uhka suuryhtiöiden monopolille, joten siksi eliitti pyrkii kaikin keinoin kohti suljettua poliisivaltiota.


KEITÄ OVAT SYYLLISET?
Klein osoittaa, kuinka hänen tuhokapitalismiksi nimeämänsä ideologia kylvää tuhoa ympäri maailman niittäen samalla suunnatonta voittoa pienelle eliitille. Soininvaara moittii Kleinia syyllisten etsimisestä. Keitä ovat siis Kleinin nimeämät syylliset?
Kleinin kirjan pääkonna on taloustieteilijä Milton Friedman, jonka vapaiden markkinoiden ideologiaa esitellään kirjan alkuosassa. Tämän jälkeen Klein keskittyy todistelemaan, kuinka lukuisat ekonomit ympäri maailman ovat käyneet Chicagon taloustieteellisessä koulussa opiskelemassa Friedmanin johdolla, ja tämän jälkeen palanneet kotimaihinsa soveltamaan käytäntöön omaksumaansa tuhoisaa ideologiaa. Kaikkein opportunistisimmat ovat toimineet diktaattorien hallinnoimien valtioiden valtiovarainministereinä. Kleinin käyttämä paraatiesimerkki on Pinochet, jonka johtamaa Chileä Friedman kehui talouslehdissä onnistuneeksi talousjärjestelmäksi, vaikka köyhien ja työttömien määrä lisääntyi ja ihmisoikeusrikkomukset olivat mittavat. Eliitti sen sijaan rikastui suunnattomasti.
Friedman on Kleinin kirjan punainen lanka ja syntipukki, jota hän syyttää kaikesta pahasta. Friedmanin nimi vilahtelee esiin sivu toisensa jälkeen. Sinällään on melkoista sokeutta, että tämän pidemmälle Klein ei jäljitä syyllisiä. Aivan kuin Friedmanilla olisi todellista valtaa laittaa toteen talouspoliittista ideologiaansa. Friedman on vain marionetti, joka tanssii pillin tahdissa. Sävelmän säveltäjät lymyilevät kulissien takana. Paradoksaalisesti Klein onnistuu kohta kohdan jälkeen sivuamaan todellisia vallanpitäjiä, mutta ei kertaakaan vie analyysiään loppuun.
Klein esimerkiksi sivumennen toteaa, että Argentiinan 90-luvun sokkihoidon olivat salaisesti laatineet Citibank ja J.P. Morgan, jotka olivat Argentiinan suurimpia velkojia. Kuten tiedetään, on Citibank Rockefellereiden omistama pankki. Rockefellerit mainitaan Kleinin kirjassa vain kaksi kertaa merkityksettömissä yhteyksissä. Ylikansalliset pankkiirisuvut, todelliset omistajat, ovat Kleinin kirjassa tabu, johon hän ei koske, vaikka hän implisiittisesti sivuaa aihetta koko tutkimuksensa ajan. Klein onnistuu latistamaan syylliset valtioiden hallinnoissa oleviksi oikeistolaisiksi, jotka kannattavat friedmanilaista ideologiaa ja jotka tarjoavat avoimet ovet ylikansallisille yrityksille kansalaisten ryöstöön. Ylikansallisten yritysten, median, rahastojen, hyväntekeväisyysjärjestöjen, säätiöiden ja rahalaitosten omistussuhteita ja rahoitusvirtoja hän ei käsittele, vaikka rahavirtoja seuraamalla voisi löytää samat nimet kerta toisensa jälkeen. Ja se nimi ei ole Friedman vaan Rockefeller, Rothschild, Ford, Carnegie, Morgan, Warburg, Lehman…
Fordin nimi tulee Kleinin kirjassa esiin, kun tarkastelun kohteena ovat poliisioperaatiot, joilla tukahdutettiin väkivalloin diktatuurin vastustajat Argentiinassa. Ford ja GM toimittivat ajoneuvoja valtiolle, joka vastapalvelukseksi kytki pois ammattiyhdistysliikkeet. Mutta tälläkään kertaa Klein ei osaa kytkeä Fordin nimeä laajempiin yhteyksiin.
VAALEANPUNAINEN ELEFANTTI OLOHUONEESSA
Klein ei ole salaliittoteoreetikko eikä etenkään salaliittotutkija. Hän ei suostu näkemään mitä ilmeisintä, vaan joutuu puolustelemaan näkemystään toistuvasti. Ensimmäisen kerran hän ottaa kantaa yhä enemmän todistusvoimaa taakseen kerääviin salaliittotutkimuksiin sivulla 19 seuraavasti:
”Bushin talli tarttui kollektiivisen huimauksen tarjoamaan tilaisuuteen uskomattoman nopeasti – ei siksi, että se olisi juoninut kriisin salaa, kuten on väitetty, vaan koska hallituksen avainhenkilöt, joilla oli kokemusta Latinalaisen Amerikan ja Itä-Euroopan aiemmista tuhokapitalismin kokeiluista, olivat mukana liikkeessä, joka…”
Koko Kleinin kirja käsittelee sitä, kuinka häikäilemättömästi vailla omantunnon tuskia hallitukset ovat uhranneet oman maan kansalaisia kerätäkseen itse suuret taloudelliset voitot. Sekä diktaattorit että vaaleilla valitut hallitukset ovat teloittaneet silmää räpäyttämättä tuhansia ihmisiä, jos päämäärän toteutuminen on sitä vaatinut. Tästä huolimatta Klein ei näe, että USA:n nykyhallitus olisi kykeneväinen samaan. Klein selostaa kattavasti kuinka varapresidentti Dick Cheneyllä ja entisellä puolustusministeri Ronald Rumsfeldillä on mittavia omistuksia turvallisuuteen, jälleenrakennukseen ja sota- ja lääketeollisuuteen suuntautuneissa yrityksissä. Kumpikin ministeri hyötyi vuoden 2001 terrori-iskuista sadoilla miljoonilla dollareilla.
Klein jopa mainitsee Rumsfeldin Pentagonissa päivää ennen WTC-iskuja pitämän puheen, jossa Rumsfeld vaati sotilasvoimien yksityistämistä ja byrokratian karsintaa. Klein ei kuitenkaan sanallakaan mainitse Rumsfeldin samassa puheessa esille ottamaa 2,3 biljoonan dollarin vajetta, joka puuttuu Pentagonin kirjanpidosta. Seuraavana päivänä 11.9.2001 kukaan ei kysellyt mitään, koska medialla oli muuta seurattavaa. Loistava ajoitus ja pelkkää sattumaa?
Klein palaa WTC-iskujen syihin kirjan loppupuolella ja pyhittää salaliittotutkimusten torjumiselle kokonaisen alaluvun nimellä ”Salaliittoa ei tarvita”. Tässä vaiheessa hereillä olevan nokkelan lukijan mieleen onkin hiipinyt kysymys: jos rikkaat ja mahtavat hyötyvät tuhosta niin paljon, eikö heidän kannattaisi myös aiheuttaa sitä itse? Klein torjuu ajatuksen:
”Totuus on sekä vähemmän salamyhkäinen että vaarallisempi.”
”…niin poliittisesti kuin ilmastollisestikin tukahduttavan kuumuuden vuoksi tulevia katastrofeja ei tarvitse juonitella salaliitoissa.”
”Tuhokapitalismiryhmittymä ei tieten tahtoen juonittele luodakseen tuhoa, josta se hyötyy (Irak tosin saattaa olla poikkeus), mutta on paljon viitteitä siitä, että eräät siihen kuuluvat tahot näkevät kovasti vaivaa, jotta nykyiset katastrofitrendit jatkuisivat esteettä. ”
Irakin miehistyssodassa Klein siis haistaa palaneen käryä, mutta muutoin ilmeisin selitys, eli eliitin tuottama tahallinen tuho ympäri maailman, ei kelpaa hänelle. Klein ei lähde lainkaan purkamaan salaliittotutkimusten pohjalla olevaa todistusaineistoa, vaikka hänen oman teoriansa muodostukseen riittävät paikoin heiveröisemmät lähteet. Tunnettujen suurrikosten takana oleva salaliitto ei ole ainoa tabu, jota hän kirjassaan karttaa. Hän ei nimittäin lainkaan koske analyysissään eliitin salaseuroihin, kuten Bilderberg-ryhmään, Trilateral Commissioniin, Royal Institute of International Affairsiin (RIIA), Round Tableen tai Counsil On Foreign Relationsiin (CFR), ja niistä käsin levitettävään ideologiaan. Kleinille Friedman ja hänen oppilaansa toimivat kaikkein korkeimpana pahana. USA:n varjohallituksen osana toimivan lobbauskerho CFR:n hän mainitsee kirjassaan kerran – jälleen melko merkityksettömässä yhteydessä.
Todellisten vallankeskusten sijaan Klein jostain kumman syystä kääntää katseensa vuonna 13.1.1993 Carnegie Conference Centerissä suljettujen ovien takana pidettyyn taloustieteilijöiden kokoukseen, joka oli hänen mielestään historiallinen. Tilaisuuden isäntä John Williamson on Kleinin mukaan tunnettu suljettujen ovien takana puhuja. (Klein mainitsee jälleen yhden todellisen valtaelitistin, Carnegien, mutta vetää huomion hänelle työskentelevään bulvaaniin, Williamsoniin.) Kleinille voisi huomauttaa, että joka vuosi pidetään Bilderberg-niminen suljettujen ovien takana tapahtuva kokous, jossa on monikertaisesti vaikutusvaltaisimpia vieraita läsnä. Bilderbergiä Klein ei mainitse kirjassaan kertaakaan.
Soininvaara syytti arviossaan Kleinia syyllisten etsimisestä. Soininvaaraa voidaan lohduttaa sillä, että todelliset syylliset Klein jättää rauhaan. Sen sijaan Klein maalaa todellisuudesta kuvan, jossa ahneet valtavirran taloustieteilijät ja heidän ideologiansa omaksuneet valtioiden johtajat hallitsevat maailmaa. He ovat kykeneviä tuottamaan suunnatonta tuhoa ilman omantunnon tuskia, mutta jostain syystä he eivät koskaan juoni salassa suurimpia vääryyksiään. Meidän pitäisi uskoa, että he ovat kuin rikollisia, jotka laativat suunnitelmansa päivänvalossa. Klein kuitenkin liikkuu kirjassaan koko ajan niin lähellä totuutta kuin mahdollista, mutta kriittisellä hetkellä vetää niin väärät johtopäätökset, että hereillä olevalle lukijalle juolahtaa pakosti mieleen, onko tämä tahallista harhautusta? Suojeleeko Klein jotain tahoa tietoisesti tai tietämättään?
On nimittäin olemassa lasikatto, jonka yläpuolelle vasemmiston järjestelmäkriitikot eivät koskaan suostu nousemaan. Chomsky, Klein ja heidän hengenheimolaisensa eivät suostu näkemään vaaleanpunaista elefanttia olohuoneessaan. Sitä ei ole olemassa, jos sitä ei katso, joten sen voi jättää pois teoriasta. Chomsky ja Klein pystyvät esittämään pikkutarkasti loogisen näkemyksen vaihtoehtoisesta historiasta, mutta jostain syystä he eivät koskaan käytä analyysikykyään kaikkien kivien alle katsomiseen.
Youtubesta löytyvällä videolla Klein on esitelmöimässä yliopistolla. Yleisöstä kysytään hänen kantaansa väitteisiin, joiden mukaan WTC-tornit eivät voineet sortua pelkistä lentokoneiden törmäyksistä ja niistä seuranneista tulipaloista. Kleinia ei edes kiinnosta argumentointi, vaan hän käyttää salaliitto-sanaa, jonka kohdalla muu yleisö puhkeaa valtaisiin aplodeihin ja suosionosoituksiin. Näin aihe on loppuun käsitelty tuon maagisen sanan käyttämisen jälkeen.
Akateeminen keskustelu pelkää yli kaiken salaliitto-sanaa. Aihe on tutkimuskohteena tabu. Suomen kaltaisissa pienissä maissa salaliitot vakavasti ottava tutkija voi olla varma, että hänelle ei löydy töitä yliopistomaailmasta. Aiheen käsittelyllä vaarantuu ura ja maine, joten siksi puuhastellaan turvallisempien ja merkityksettömimpien tutkimuskohteiden parissa. Vallasta voi esimerkiksi laatia monimutkaisia teorioita, jotka eivät lainkaan kosketa reaalitodellisuutta mutta jotka takaavat menestyksekkään uran yliopistossa.
POSITIIVINEN TULEVAISUUS
Puutteistaan huolimatta Kleinin uusin kirja on erittäin suositeltavaa luettavaa. Jos omaa riittävät taustatiedot, voi rivien välejä lukemalla oppia, miten eliitti operoi maailmassa. Kirjan loppu on positiivinen ja tarjoaa jopa avaimet globaalin valtaeliitin otteesta irtoamiseen.
Palataan vielä lopuksi Soininvaaraan ja hänen yritykseensä teilata Kleinin kirja miltei kokonaan. Soininvaara kirjoittaa:
“Kleinin kirja ei kuitenkaan tarjoa muuta purkautumistietä kuin mellakoinnin aina siellä, missä maailman johtajat kokoontuvat. Tarvittaisiin kunnon ohjelma, jonka voisi esittää nykykehityksen vaihtoehdoksi.”
Kyllä Klein tarjoaa pakotien orjuudesta, mutta sen huomatakseen täytyy kirjaa lukea rivien välistä. Yksinkertaisuudessaan vanha totuus kuuluu, että vain velaton mies on vapaa mies. Samaan tapaan vain velaton kansa voi olla vapaa kansa. Jos Suomi-niminen yhteisö haluaisi vapauden ylikansallisista saalistajista, pitäisi sen sitoutua irti kaikista heidän talutusremmeistään: IMF:stä, Natosta, Maailmanpankista, EU:sta, EMU:sta, EKP:stä. Tällä hetkellä poliittiset päättäjät Soininvaarasta Vanhaseen ovat kuitenkin yhä tiiviimmin viemässä Suomea kohti täydellistä integraatiota eli orjuutta.
Olisiko sitten realistista, että Suomi vain päättäisi irtaantua edellä mainituista organisaatioista ja liittoutumista? Eikö tästä tulisi sanktioita? Varmasti tulisi eikä poliitikkojen johtama yksin irtautuminen liene enää mahdollista. Ainoa keino ylikansallisen koneiston nujertamiseksi on ylikansallinen ruohonjuuritason yhteistyö, jossa ensimmäinen askel on todenmukaisen informaation levitys. Uusi maailmanjärjestys tarvitsee toteutuakseen salaisuuden verhoa, joten vain sitä raottamalla se voidaan tuhota.
Vaikka Klein ei käsittele kirjassaan keskuspankkijärjestelmää (FED, ECB/EKP), joka orjuuttaa itsenäiset valtiot velalla eliitin talutusnuoraan, hän ottaa esimerkiksi Latinalaisen Amerikan maat, jotka ovat pystyneet irrottautumaan IMF:n ja Maailmanpankin velkakierteestä ja sitä kautta niiden toimenpideohjelmista. Tämä on hyvä alku. Osa Latinalaisen Amerikan maista on pystynyt pakenemaan globaalien rahalaitosten rautanyrkkiä perustamalla oman valtioyhteisön nimeltään The Bolivarian Alternative for the People of Our America (ALBA), jonka jäseniä tällä hetkellä ovat Kuuba, Venezuela, Nicaragua, Bolivia ja Dominikaaninen tasavalta. Jokainen jäsenvaltio päättää itse, mikä on hyödykkeen tai palvelun arvo ilman New Yorkin tai Lontoon meklarien keinotteluyrityksiä. Kuuba tarjoaa lääkärikoulutusta, Venezuela öljytuloillaan tarjoaa rahoitusta ja niin edelleen. Ylikansallinen eliitti ei siis enää hallitse koko Latinalaista Amerikkaa.
Venezuelassa ei ole Rothschildien pankkidynastiaan sidottua keskuspankkijärjestelmää, joten ei liene yllätys, että Hugo Chávez halutaan suista vallasta. Venezuelan naapurimaa Kolumbia syrjäytti vuonna 1999 Turkin USA:n suurimpana sotilaallisen ja poliisiavun maana omaan luokkaansa kuuluvien Egyptin ja Israelin jälkeen. Samaa tahtia Kolumbia on noussut suurimmaksi ihmisoikeusloukkaajaksi Latinalaisessa Amerikassa. Toukokuussa 2008 Chávez syytti USA:ta siitä, että se agitoi levottomuuksia Latinalaisessa Amerikassa Kolumbian avulla. Tällä USA hakee syytä, jolla se voisi tehdä alueelle suoran sotilaallisen intervention tarkoituksenaan luonnollisesti suistaa vallasta demokraattisilla vaaleilla valittu Venezuelan hallitus, joka ei suostu tanssimaan kansainvälisten rahalaitosten pillin mukaan.
On turha kuvitella, että Latinalaisen Amerikan malli olisi täydellinen, mutta ALBA on osoittanut, että IMF:n ja Maailmanpankin kuritusremmiä voi paeta. Ylikansallisen eliitin valta ei ole aukoton. Mutta tie vapauteen voi kulkea vain vallan jakamisen ja hajauttamisen kautta. Valta on hajautettava ruohonjuuritasolle, jolloin yhden karismaattisen johtajan salamurhaaminen ei tuhoa koko vastarintaliikettä. USA:ssa vastarinnankiiski Ron Paul ei voittanut presidenttiehdokkuutta, mutta hänen vaalikampanjansa saattoi hyvinkin kylvää siemenet ruohonjuuritason organisoitumisen suosiolle kauan passiivisina nukkuneiden amerikkalaisten keskuudessa. Ensimmäinen askel vapauteen on tosiasioiden tunnustaminen ja kriittisen massan saavuttaminen.
Tagged with: globalisaatio, naomi klein, noam chomsky, poliisivaltio, toisinajattelu, valta
4 comments
Bilderbergien todelliset suunnitelmat
Kirjoitettu paikassa Bilderberg, globalisaatio, poliisivaltio by Tomi Ahola on toukokuu 6th, 2008
Salaseurojen tutkimisen vaikeus on siinä, että ne ovat salaisia. Kun toisilleen viimeisen asti lojaali joukko perustaa organisaation, joka alkaa ajaa heidän intressejään, on ryhmän ytimeen kuulumattoman ulkopuolisen mahdotonta tietää, mitä todella on tekeillä - ellei joku ytimen jäsen itse paljasta suunnitelmia.
Bilderberg rakentuu samalla tavalla kuin muutkin hierarkkisesti hallitut organisaatiot, kuten tiedustelupalvelut ja armeijat, joiden toiminnan onnistuminen edellyttää, että aliupseeri, puhumattakaan rivisotilaasta, ei tiedä yhtä paljon kuin kenraali. Jos kaikilla olisi yhtäläisesti tietoa, aiheuttaisi yksittäisen aliupseerin loikkaaminen vihollisen leiriin koko hyökkäysoperaation hylkäämisen strategisten suunnitelmien paljastuttua. Mutta vaikka alikersantti ei yllä kenraalin tietotasoon - tai itse asiassa juuri siitä syystä - voidaan saavuttaa päämäärä, joka on kypsynyt vain ylipäällikön ajatuksissa.
SILMÄ PYRAMIDIN HUIPULLA
Jos Bilderberg-ryhmää verrataan armeijaan, ovat Rockefellerit, Rothschildit, Morganit ja muut perustajajäsenet ylipäälliköitä, jotka tietävät todelliset suunnitelmat kokonaisuudessaan. He ovat pyramidin huipulla oleva silmä, joka valvoo kaikkia alapuolella olevia tasoja. Kukaan alemmilla tasoilla työtään tekevä ei tiedä enempää, mitä hänen asemansa edellyttää. ”Valhe on erilainen joka tasolle”, on Richard Hoagland sanonut tutkittuaan vuosikymmenet Nasan hallintorakennetta, mutta tämä toteamus sopii yhtä hyvin niin CIA:hin, NSA:han, bilderbergeihin kuin vapaamuurareihin.
Tavallisia aliupseereja Bilderberg-ryhmässä ovat ministerit, virkamiehet ja muut korvattavissa olevat vaihtuvat kutsuvieraat, joiden ei tarvitse olla perillä todellisesta valloitussodasta mutta joita voidaan silti käyttää tehokkaasti hyväksi päämäärän saavuttamiseksi. Maailman valtakeskuksiin nähden periferiassa sijaitsevan Suomen valtiovarainministeri käy haltioituneena kuuntelemassa, kuinka maailmaa pyörittävä eliitti käy ”valistunutta” asiantuntijakeskustelua ja kertoo sisäpiirin tietona, mitä maailmassa on todella tapahtumassa.
Ministeri palaa opintomatkalta kotimaahansa ja alkaa toteuttaa politiikkaa tämän parhaaksi mahdolliseksi uskomansa tiedon pohjalta. Häntä avustavat tässä tehtävässä byrokraattien, virkamiehien, asiantuntijoiden, lobbareiden, luottotoimittajien ja muiden rivisotilaiden armeija. He ovat kaikki tyystin tietämättömiä, mikä heidän yhteisen ponnistelunsa todellinen päämäärä on. Jokainen elää valheen eri tasolla.
Ministeri itse on vakuuttunut, että äärimmäisen tiukasti säädellyn poliisivaltion luominen on ainoa mahdollisuus selviytyä ilmastonmuutoksesta, terrorismista, epidemioista, rikollisuudesta, väestönkasvusta ja öljyn loppumisesta. Hän on lumoutunut vallan tunteesta ja lupauksista, joiden mukaan myös uudessa uljaassa maailmassa hän kuuluu johtajiin. Häntä myös pelottaa hänen tajutessaan, kuinka suunnaton on se valta, joka on kasautunut harvojen käsiin. Hän päättää pelata peliä heidän ehdoillaan, koska hän ymmärtää, että mitään muuta keinoa ei ole säilyttää omaa valta-asemaa. Siinä vaarantuisi ura, jota hän on koko elämänsä ajan rakentanut. Pelko on tehokkain ase saada aliupseeri ja rivisotilas marssimaan kurinalaisesti rivissä.
ESTULININ KIRJAN HEIKKOUS
Daniel Estulinin kirjan heikkous piilee siinä, että hänelläkään ei ole pääsyä bilderbergien pieneen ytimeen. Estulin itse kuvailee Bilderbergiä ryhmäksi, joka koostuu kehistä kehien sisällä. Hänellä on ryhmän sisällä kontakteja, jotka ovat vuosien varrella osoittautuneet luotettaviksi tiedonlähteiksi paljastaessaan mistä ja miten kokouksissa on keskusteltu: monet Bilderberg-ryhmässä esille tulleet asiat ovat toteutuneet myöhemmin reaalipolitiikassa ja taloudessa. Mutta mille kehälle tiedonvuotajat sijoittuvat? He tuskin ovat kenraaleja vaan pikemminkin aliupseereja tai rivisotilaita hierarkian alimmilta tasoilta, jotka pystyvät valottamaan ulkopuolisille vain lobbauskeskustelua, jollaiseksi Bilderberg-ryhmän paneelit ja asiantuntijapuheenvuorot voidaan laskea. He jäävät autuaan tietämättömiksi ryhmän ylipäälliköiden todellisista suunnitelmista. Aliupseereiden vasikoinnit kertovat vain tiedon tasosta, jota rivisotilailla on. Siksi kukaan ei voi kirjoittaa paljastuskirjaa, joka kertoisi lopullisen totuuden jonkun salaseuran tavoitteista, rakenteesta ja motiiveista, ellei hän itse ole ryhmän ylimmän tiedon vartija.
Esimerkiksi vuoden 2005 Bilderberg-kokouksessa käytiin keskustelua öljyn loppumisesta ja osallistujia informoitiin useiden öljyteollisuuden sisäpiiriläisten toimesta, että maailman energiavarat on arvioitu yläkanttiin. Öljyä olisi todellisuudessa jäljellä vain 20 vuodeksi, maksimissaan 35 vuodeksi. Samalla myös propagoitiin, että mitään öljyä korvaavia energiamuotoja ei yrityksistä huolimatta ole keksitty, eikä niitä ole näköpiirissä tulevaisuudessakaan. Toteutuessaan tämä skenaario tarkoittaisi talouden täydellistä romahdusta, sotia, teollisen aikakauden loppua, nälänhätiä ja modernien yhteiskuntien tuhoa. Öljy on länsimaisten teollisuusyhteiskuntien suonissa virtaava veri.
Vaihtoehtoiset energiamuodot ovat kuitenkin olleet olemassa jo vuosikymmenten ajan, mutta niitä pimitetään samaisen eliitin toimesta, joka kuuluu Bilderberg-ryhmän ytimeen. Nikola Tesla (1856 - 1943) on yksi historian suurimmista neroista, mutta siksi myös ehkä vähiten tunnettu, koska hänen kaikkein vapauttavimpien keksintöjensä julkistaminen tarkoittaisi nykyisen eliitin hallussa olevan energiamonopolin loppua. Teslan lajissaan poikkeukselliset kyvyt huomasivat myös elitistit. Yksi Teslan tutkimustyön tärkeimmistä rahoittajista oli J.P. Morgan, joka ajoi Teslan vararikkoon ja varmisti, että hänen kaikkein nerokkaimpien teorioidensa käytännönsovellutukset eivät pääse koskaan julkiseen levitykseen.
Tesla ei ole ainoa nero lajissaan, joka on löytänyt ratkaisun maailman kaikkiin energiaongelmiin. Monet hänen jälkeensä ovat kokeneet saman vaimennetuksi tulemisen kohtalon. Lehdissä raportoidut läpimurrot ovat alkukohun jälkeen kerta toisensa jälkeen vajonneet hiljaisuuteen. Osa keksijöistä on ostettu isolla rahalla, toisia on peloteltu ja loput ovat kuolleet mystisissä olosuhteissa itsemurhiin, auto-onnettomuuksiin, sydänkohtauksiin tai äkillisiin sairauksiin…
Negatiivinen eliitti hallitsee orjiensa elämää kontrolloimalla energiavaroja, rahaa, informaatiota ja ruuantuotantoa. Tarkoituksellisen niukkuuden tuottaminen on sen taloudellinen kivijalka. Se on tehnyt alamaisensa täydellisesti riippuvaiseksi hallitsemistaan instituutioista ja yhteiskunnallisista rakenteista. Siksi Bilderberg-kokous ei ole paikka, jossa tarjotaan todellista informaatiota, vaan siellä jaetaan disinformaatiota, jonka leviäminen säilyttää vallan pienellä ytimellä. Yksi tällainen disinformaatio on väite, että fossiilisille polttoaineille ei ole löydetty korvikkeita.
TOINEN PÄÄMÄÄRÄ
Bilderbergien ytimessä paistattelevan eliitin ajatusmaailmaa voimme tutkia epäsuorasti tarkkailemalla, minkälaista politiikkaa heidän lobbauksensa tuottaa. Tämän lisäksi voimme verrata Bilderberg-ryhmän ytimessä ole

chief;

view;

boat; cialis cialis.asp zebrahaifa.com; viagra online; levitra and grapefruit juice; book buy; baclofen;

bRgUz3 tydcaxaqihbt, [url=http://xdaeudvpsncd.com/]xdaeudvpsncd[/url], [link=http://rxmksnjlahsc.com/]rxmksnjlahsc[/link], http://hbbjilosyjjt.com/