Isäni kuoli viimeyönä

Minun mielestäni surua, kuolemaa ja hautajaisiakin usein romantisoidaan ja on vain yhdenlaiset sallitut tunteet. Minä olen nyt aivan pois tolaltani koska tiedän rakkaan ihmisen kuoleman lähestyvän, mutta isäni hautajaisissa oli toisin. Kävin pitkän keskustelun papin kanssa (en siunaavan papin) ennen hautajaisia siitä, miten osaan olla, koska ei isäni ollut minulle läheinen ja pelkäsin joutuvani esittämään vääränlaista surevan tyttären roolia. Halusin olla hautajaisissa läsnä ja omana itsenäni. Keskustelu auttoi, pappi ei moralisoinut minua vaan auttoi oikeasti. Luulisi, että sukulaiset ovat hautajaisissa kunnolla ja motkottavat sitten muualla jos ovat motkottaakseen. Hautajaisissa kuitenkin on niin selvä kaava jonka mukaan tilaisuus etenee että se suojaa sooloiluilta. Minä muistan sekä isäni että äitini hautajaisista, että nekin kaukaisemmat sukulaiset joita tuskin tunsin, olivat sen hetken todella ok. ja heidän kanssaan jaksoi hetkisen keskustella. Jos joku rupeaa jauhamaan jotain asiatonta niin ainahan voi pyytää anteeksi ja mennä tarkistamaan kahvin riittämistä, tervehtimään jotain muuta sukulaista jne.

Ota rauhallisesti, kaikki on luultavasti ihan ok.

Helena

...joka ei kovasti tule suremaan isäänsä, hän oli ilkeä, etäinen ja väkivaltainen. Äitiäni suren niin että olen siihen kuolla,mutta isääni kohtaan olen varsin välinpitämätön (on juonut itsensä huonoon kuntoon).Mutta tätä ei sovi sanoa, kaveritkin katsovat aivan kauhuissaan jos sanoo että ei sure vanhempaansa.

Ei se ole aina sukulaisuussuhteesta kiinni, keneen tuntee läheisyyttä ja ketä jää syvästi kaipaamaan. Toisaalta myös pitkän sairauden (ja sairauden ihmisen persoonaan aiheuttamien muutosten) aikana ihmisestä ennättää luopumaan, ja kuolema voi olla helpotus.

Eiköhän papitkin ole nähneet monenlaista. Ei ihmistä voi pakottaa suremaan tietyn kaavan mukaan. Ja jos surua ei ole, niin sitä ei ole. Turha siitä on ainakaan ketään syyllistää.

Itselleni jäi ukista varsin hatara kuva. Hautajaiset olivat äskettäin. En voi sanoa surreeni. Enemmänkin kuolinuutinen herätti ajatuksia siitä, mistä minä olen peräisin, ja mitä minä olen perinyt. Toisaalta myös oman sukuni kohdalla suvun katoaminen mietityttää. Yhden käden sormet riittävät jo niihin hautajaisiin, joissa minun edellytetään olevan oman verisukuni puolelta läsnä.

Jotain ajatuksia kuolema väkisinkin herättää. Useimmissa hautajaisissa olen kuitenkin tuntenut lähinnä rauhaa. Olen nähnyt sekä seesteisiä kuolemanjälkimaininkeja sekä niitä, joissa keksimällä keksitään riidanaiheita. Ehkäpä se riippuu osaltaan siitä, kuinka hallitseva persoona vainaja on ollut. Vahvan ihmisen kuoltua jälkeenjääneiden on muokattava keskinäiset suhteensa kokonaan uudelleen, hiljainen hissukka ei aiheuta suuria muutoksia jälkeenjääneiden välisissä suhteissa. Isoja taloudellisia tekijöitä meidän suvussa ei ole, joiden vuoksi tarvitsisi tapella.

Isäni ei tule kauaa elämään. Äitini puhuu vain rahasta, että hänellä ei ole tietoa, kuinka paljon isämme pankkitileillä on rahaa.

Minulla on kai äiti, joka olisi myynyt lapsensakin rahasta.