Hei! Meitä näyttää olevan paljon. Sitä kuvittelee olevansa yksin surun keskellä. Olen ollut yksin reilut 4 vuotta. Olimme muuttaneet vieraalle paikkukunnalle minun töiden takia. (josta tunnen syyllisyyttä)Puoliso sairastui keuhkokuumeeseen. En edes tiennyt missä on sairaala! Kolme viikkoa hän oli hengityskoneessa ja se oli siinä. Ehkä minun pelastus oli se, että oli PAKKO hoitaa järjestelyt, kun kaikki läheiset monen sadan km:n päässä".
Siinä jäi surutyö vaiheeseen. Kaikkien jälkeen istuin parvekkeella ja itkin ja itkin ja luulin että aurinko ei enää paista. Sitten sattumalta tapasin miespuolisen lesken. Ja voin sanoa, että HÄN pelasti minut elämään. Edelleen olemme parhaat ystävät! Ja nyt pitää katsoa eteenpäin, vaikka vaikealta tuntuu. Elämän on jatkuttava! Voimia teille kaikille!
Ps. jos kohtaatte surun kohdanneen ihmisen, ei tarvi sanoa mitään, kun se on meille vaikeaa. Koskettakaa vaikka vain olkapäähän, niin hän tietää, että välität. Älä koskaan käännä päätä pois kohdatessa. Se sattuu kaikkein eniten..
Toivo kaikille
Siinä jäi surutyö vaiheeseen. Kaikkien jälkeen istuin parvekkeella ja itkin ja itkin ja luulin että aurinko ei enää paista. Sitten sattumalta tapasin miespuolisen lesken. Ja voin sanoa, että HÄN pelasti minut elämään. Edelleen olemme parhaat ystävät! Ja nyt pitää katsoa eteenpäin, vaikka vaikealta tuntuu. Elämän on jatkuttava! Voimia teille kaikille!
Ps. jos kohtaatte surun kohdanneen ihmisen, ei tarvi sanoa mitään, kun se on meille vaikeaa. Koskettakaa vaikka vain olkapäähän, niin hän tietää, että välität. Älä koskaan käännä päätä pois kohdatessa. Se sattuu kaikkein eniten..
Toivo kaikille
Vastaukset 1
Vanhimmat
tuo mitä sanoit käytännön asoiden järjestämisestä, se auttoi minuakin jollain tapaa,miehen kuoleman jälkeen ei ollut paljon vaihtoehtoja ja lapsetkin piti vaan hoitaa.
Väliin yrjö kurkussa järjestelin asioita, mutta
toisaalta se jopa oli terapeuttista,kun piti vaan potkia itsensä liikenteeseen.
Öisin istuin yksin pimeässä ja katselin tähtiä
ja juttelin miehelleni mitä olen päivän mittaan
tehnyt. Välillä kävin purpattamassa haudalla,
kun tuntui että asiat kaatuu niskaan.
Mulle on ollut pelastus rosenterapia, psykologin juttusilla kävin myös aiemmin mutta siitä ei ollut sanotavaa apua.
Meillä siis tämä kuolema tapahtui niin dramaattisesti että väliin tuntui et itselläkin on loppu lähellä.
Rosenista on ollut apua, se on psykofyysistä
"hierontaa", aika rankkaa välillä mutta
aukaisee asioita joita ei itse välttämättä hahmota. Pistää ajattelemaan juttuja uusista vinkkeleistä. Ylensa hoidon jälkeen väsyttää
ja itkettää, mutta se on vaan merkki siitä että
jotain on liikahtanut sisälläsi.
Suuret kiitokset Marion Rosenille joka tämän
terapian on kehittänyt.
Meitä suuren surun kohdanneita on paljon, ja
tulee olemaan jatkossakin, ja me tarvitaan toinen toisiamme jakamaan kokemuksia, myötäelämään. Ja koskettamaan siihen olkapäähän,
sanoja ei aina tarvita.
Kyllä se aurinko paistaa, joskus vaan pilven takana .....