Luin juuri jostakin lehdestä, että ihminen alkaa tiedostaa oman elämänsä rajallisuuden n. 50-vuotiaana. Olen ihmeissäni, koska itse aloin tiedostaa sen erittäin syvästi n. 7-9-vuotiaana. Se aiheutti hyvin paljon ahdistusta, koska kuolema oli tuolloin (ja on edelleen) tabu eikä siitä koskaan puhuttu missään lapsen kuullen. Tuosta ymmärtämisen hetkestä asti kuolema on ollut läsnä jokaisessa päivässäni, jokaisessa hetkessäni. En koskaan unohda sen "olemassaoloa". Nykyään en vaan enää pelkää sitä. Tämä prosessi vaati 10 vuotta kestävän masennuksen ja tuhansia tunteja itsetutkiskelua ja syvää pohtimista. Olisin saattanut välttyä tuolta kaikelta, jos kuolemasta olisi puhuttu. Mutta ehkä olisin tuolloin toisenlainen ihminen - ehkä en.
Kuolemalla tarkoitan siis fyysistä kuolemaa. Aikaisemmin pidin sitä kaiken loppuna.
Minkä ikäisenä te olette täysin tunteneet elämänne rajallisuuden ensimmäisen kerran? Miltä se tuntui? Vai oletko yrittäneet tuloksetta tuntea sen? Mikä siinä on pelottavinta?
Kuolemalla tarkoitan siis fyysistä kuolemaa. Aikaisemmin pidin sitä kaiken loppuna.
Minkä ikäisenä te olette täysin tunteneet elämänne rajallisuuden ensimmäisen kerran? Miltä se tuntui? Vai oletko yrittäneet tuloksetta tuntea sen? Mikä siinä on pelottavinta?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Mikä siinä on pelottavinta?
Pelottavinta on se kun tiede taitaa kiistää, niin sanotun kuolemanjälkeisen elämän? Onko kuoleman jälkeinen elämä, sittenkin vain uskottelua?
Itse rakastan luonnontieteitä, symmetrian ja lainalaisuuksien löytämistä kaikesta "elollisesta ja elottomasta". Mutta silti mielestäni ei ole olemassa mitään niin ärsyttävää kuin ns. tiedeuskovaiset ihmiset. He ovat lähes yhtä itsepäisiä kuin fundamentalistikristityt. Kuinka he ovatkaan kahlinneet ajatuksensa ja kieltäytyvät ajattelemasta asioita uusista näkökulmista pelkästään puuttuvien tieteellisten selityksien vuoksi.
"Kuinka he ovatkaan kahlinneet ajatuksensa ja kieltäytyvät ajattelemasta asioita uusista näkökulmista pelkästään puuttuvien tieteellisten selityksien vuoksi."
Millaisista näkökulmista pitää ajatella asioita, joita ei näy eikä kuulu, joita ei haista eikä maista, joita ei kerta kaikkiaan voi millään keinoin havaita?
Pitääkö sellaiset olettaa olemassa oleviksi? Entä kun sellaisia asioita on niin paljon kuin mielikuvitus keksii, ovatko ne kaikki olemassa ja miten niihin pitää suhtautua? Miten otat esimerkiksi lentävän spagettihirviön huomioon jokapäiväisessä elämässäsi?
Ihmisiä on joka lähtöön mutta kyllä perustiede nojaa faktaan eli todistettuun tietoon.
Jonkun asian olemassaolo voidaan todistaa myös aihetodisteilla eli todistetuilla näytöillä jonkin asian olemassaolosta (esim. tähtitiede).
Jos ei ole todisteita tai aihetodisteita niin sitten on vain olettamuksia jotka saattavat perustua jopa henkisesti sairaan ihmisen mielikuvituksiin.
Mielen pitää olla avoin mutta myös epäilevä. Ihmisen on kyettävä erottamaan humpuuki ja todellisuus toisistaan.
Jotkut väittävät kivenkovaan jonkin asian olemassaoloa johon ei mitään todisteita löydy ja joka muuttuu omien mielihalujen mukaiseksi. Jotkut väittävät että tähän asiaan on todisteita mutta ne todisteet tulevat sellaisten suusta jotka itse uskovat samaan asiaan.
No, se "joku asia" on tietenkin inkarnaatio-oppi ja nämä muut hölynpölyt. Ainoat todisteet siitä tulevat sellaisten suusta jotka itse uskovat siihen vahvasti. Ihan sama kuin lapset puhuisivat joulupukista tosissaan.
Tottakai nyt jotkut voivat sanoa ettei Raamatussakaan ole mitään perää ja että se on vain satukirja mutta mutta, jos itse ei ole kokenut minkäänlaista herätystä tässä asiassa niin voisi ainakin uskoa niihin aihetodisteisiin joita tiedemiehet koko ajan kaivavat esiin, argeologit, tähtitiede, geologia. Nyt jotkut voi väittää että mitä todisteita muka mutta mutta, katsokaa vaikka television tiedeohjelmia, sieltä niitä tulee jos haluaa tietoa.
Jos olisin täysin umpimielinen niin voisin kivenkovaa väittää että maito on vain värjättyä vettä mutta mutta, enpäs niin teekään koska olen avaramielinen ja mieleni kykenee erottamaan toden ja humpuukin toisistaan.
Ikävää, että tiedefundamentalistejakin on! Tieteen teoria sanoo, ettei mitään voi sanoa asioista, joita ei ole tutkittu. Kukaan ei liene keksinyt menetelmää, jolla voisi tutkia, onko kuoleman jälkeen elämää, joten tiede ei voi sanoa asiasta mitään. Joillakin sen sijaan saattaa olla subjektiivista tietoa asiasta...
Pienen pienet atomit takertuvat toisiinsa pienin sähkövarauksin. Sitten ne takertuvat molekyyleiksi, erilaisiksi yhdisteiksi ja aina suuriksi biomolekyyleiksi, ja siitä eteenpäin eläviksi organismeiksi. Mistä ihmisen (aineeton) tietoisuus koostuu? Atomilla ei käsittääkseni tieteen mukaan ole tietoisuutta?
Platonin luolateoria. Lue se niin monta kertaa, että ymmärrät. Mutta jotenkin kyllä luulen, ettei kärsivällisyytesi riitä. Mutta ei se mitään...
Kuinka pien tä aluetta kokonaisuudesta tiede voi
nykyisellään tutkia ja ymmärtää.
...selvisi minullekkin jo varhain.Olin 7-vuotias kun tajusin että kaikki kuolevat jonain päivänä,minäkin.
Ja pelottavalta se tuntui ajatella että voi kuolla koska tahansa ja minkä ikäisenä tahansa.
Uskoin kyllä kuolemanjälkeiseen elämään silloin,ja uskon vieläkin.Uskonnollista uskoa minulla ei ole.
Silloin lapsena uskoin niin kuin minulle oli kerrottu,että kuoleman jälkeen on joko taivas tai kadotus.
Kadotus tuntui pelottavalta paikalta,mutta taivaskaan ei oikein houkutellut.Minulla oli sellainen käsitys taivaasta että siellä pitää pukeutua valkoisiin vaatteisiin(minulle tuli alusvaatteet niistä mieleen) ja että siellä veisataan ikuisesti ylistysvirsiä.:)
Nyt aikuisena en niinkään pelkää itse kuolemaa,tai kuolemanjälkeistä elämää,vaan sitä millaista on ennen kuolemaa.Onko kipuja,halvaantuuko,joutuuko maata kauan sairaalassa tai vanhainkodissa,tunteeko itsensä yksinäiseksi yms.
En ajattele koko ajan kuolemaa,vaan yritän elää tätä päivää ja olla murehtimatta asioista etukäteen.
Mummoni tapasi sanoa,että kuolema ei odottaen tule,eikä peljäten pakene.
Elämän rajallisuuden loppumisen olen kokenut viime aikoina näin:
- äitini sairastui syöpään, joka havaittiin leikkauksen kautta kesäkuussa. Hän ei voi ottaa sytostaattihoitoja, koska hänellä on sepelvaltimotauti. Joten odotamme kuolemaa...
- rakas miesystäväni sanoi lähtevänsä töihin ulkomaille. Hän on ammatiltaan sotilas. Työtehtävässään hän on kuolemanvaarassa koko ajan.
- Rakennusta, jossa asun, yritettiin tuhopolttaa. (Kuolema kulki pihan ohi -kokemus).
Näin lähellä on kuolema poikennut ja... herätti ajattelmaan mm. seuraavanlaista:
- mikä on työkutsumukseni
- mikä on elämäni tarkoitus: sinkkuusko? Ei taatusti!
Tässäpä näitä...
koska se ei lopu kuoleman jälkeen.
Jälleensyntymisoppi poistaa kuolemanpelon.
Jos aiemmin pidit kuolemaa kaiken loppuna niin mitä nykyään ajattelet?
uskon että olemme kaikki osia Jumalasta, siksi emme ole koskaan kilpailuasetelmassa. Olemme yksi ja sama sielu, mutta samalla erillisiä kokijoita. Uskon, että korkeampi minä "katselee" elämääni ja ratkaisujani, ja "kuollessani" pääsen tekemään elämästäni "inventaariota". Minun ei kuitenkaan ole pakko tehdä mitään, ja voin koska tahansa palata kotiin esim. tappamalla itseni. Mutta enpä sitä tee, jos todella haluaisin kuolla (korkeampi minä haluaisi), menehtyisin jollakin muulla tavoin. Kuoleminen tapaturmaisestikin on vain korkeamman minän valinta. Itsemurha on mielen valinta. Mieli ei välttämättä ole tietoinen korkeamman minän haluista. Sattumaa ei ole.
voisi verrata vankilasta karkaamiseen, vartiopaikan jättämiseen, koulupinnaammiseen..
Jos ymmärtää Karman lain ei ikinä edes ajattelisi moista rikosta itseään kohtaan.
Omantunnon ääni on sama kuin korkeampi minä.
//Minkä ikäisenä te olette täysin tunteneet elämänne rajallisuuden ensimmäisen kerran? Miltä se tuntui? Vai oletko yrittäneet tuloksetta tuntea sen? Mikä siinä on pelottavinta?//
- Ensimmäiset tiedostetut ajatukset nousivat n.10 vanhana.
Tajusin edessä olevasta tulevasta elämästäni jotenkin aavistaen:"Tästä ei hyvää seuraa".
Tiedostin samalla sekunnilla sisälläni myös valtavan yksinäisyyden tunteen poistumisen tuolla hetkellä, tunsin kuinka olin kuin vapautunut pitkästä eristyksestä,pimeydestä ja lohduttomuudesta, olin in'diid "askelta" positiivisemmassa tilassa.
Mielenkiintoista tulee olemaan se tuleva tilanne, jossa ajatus anihiloitumisesta, eli laventumisesta persoonallisesta ole'm a s s a'olosta kokonaisuuteen tulee käytännössä toteutumaan fyysisen'maailman jätettyäni.
...edelleen työn alla ;-) Ensimmäisen kerran tämä/nämä rajat ajatuksiin tulivat jotakuinkin samassa iässä kuin sinulla 6-7v taisin olla.
Olen vain tiennyt ja vaistonnun henkimaailman olemassaolon ja sen että on elämää myös aistimaailmamme ulkopuolella niin kauan kuin muistan. Noin viisivuotiaasta lähtien.
viimeistään viimeiseen tuomioon, kun armon aika päättyy ja ennen stä niille jotka ottavat Jeesuksen Kristuksen vastaan.