Koistisen lykkääminen

Kunnon kankaisessa, takatuupparissa ja koistisessa on mielestäni monta tasoa, joista tälläkin palstalla urhot tuntumaa hakevat.

Minulla meni yleensä niin, että olin pahimmasta selvittyäni selvänä tai melkein selvänä kuukauden, kunnes tuli isompi tili. Sitten pistin puvun päälle ja menin fiksuun paikkan syömään, snobi kun olen. Otin snapsin, viiniä ja kahvia ja konjakkia. Siirryin yökerhon puolele ja jatkoin gintonicilla. Nuorena karjuna saatoin saada seuraakin.

Pikkukankainen lähti pois muutamalla fernetbrancalla ja kylmällä oluella. Ruokaakin meni vähän, joskus söin rasvaisen pizzan. Jees! Ja tuoppia. Uusi känni alkoi sitten siitä. Viimeistään kahdeksalta siirryin viskiin. Seuraa en kaivannut, mutta menin rokkibaariin ennen kolmea ja joskus ajauduin jonkun pimun kanssa vaikka hotelliin juomaan minibaarin tyhjäksi.

Kolmentena aamuna kiskoin kylmää siideriä ja join yksin surumielisenä yöhön. Nyt meni muistikin yleensä. Aamulla saattoi olla rapaa housussa. Maha alkoi mennä kuralle.

Suihkuun jos pääsi, niin jopa sitä taas jaksoi mennä. Nyt vähän lähiöpubiin proletariaatin sekaan, villapaita päällä valehtelemaan. Ja siitä sitten yöllä taksilla vaikka Tikkurilaan jatkamaan. Neljäs päivä, ei ihme kankkusta vielä. Muisti toki jo veks.

Viidentenä aamuna aloitin yrjöämällä pitkää ja kuivaa sylkeä, varovainen aloitus krouvissa vatsaystävällisellä championsoodalla. Kassa jo katseli ymmärtäväisesti. Niskassa helmeili hiki ja ihmiset katselivat oudosti. Ei oikein naurattanut. Itsetunto alkoi olla romuna. Joskus piti saada kuuntelija ja tarjosin mielelläni.

Sama villapaita oli päällä useamman päivän. Viikon mentyä umpeen Savoy oli vaihtunut kontulalaiseen baariin, jossa oli vähemmistöläisiä. Mutta kalja niin halpaa, ettei siitä kukaan ainakaan veroja maksanut.

Jossakin vaiheessa ei uloskäynti ollut kivaa. Oravat heittelivät kävyillä. Matka kauppaan tai kioskille oli helvetillisen pelottava kokemus. Muistelin, että olin syönyt viimeksi "kuuripäivänä 2" eli viiteen-kuuteen päivään ei ollut puuro oikein maistunut. Toisaalta en ollut varma päivästä. Enkä siitä, oliko minulla enää töitä. Puhelimen olin pistänyt roikkumaan langasta. Pankkiautomaatilla oli tällaisia lukuja: otto -240, otto -240, otto -240 jne...

Tilillä oli 32,50.

Siitä vielä viikko, pari piti ostaa viina kortilla, kunnes korttia ei huolittu. Nyt alkoi se, mitä kankkuseksi sanoisin. Koston ja oikeudenmukaisuuden jumalatar laskeutui tekemään minusta selvää. Sängyssä oli turha olla sellaisen satakiloisen vibraattorin, joka tärisi niin, että talo heilui. Lattialla oli hyvä, lakana peitteeksi. Päässä pihahteli ja poksahteli, pumppu löi niin ja näin, oli kuuma ja kylmä. Välillä menin polvilleni vessaan. Pönttöön tuli verta. Maksaan koski niin helvetisti.

Päivät ja yöt vaihtuivat. Jossakin vaiheessa sekoittelin suolaa ja sokeria veteen. Se imeytyi aina vähän. Oma tiputusletku.

Ensin tuli Kauhu vieraaksi. En tahdo puhua enempää siitä.

Mahtavinta oli ensimmäinen pelon jälkeinen tyyni hetki, jolloin toivoin kuolemaa rauhallisena kuin intiaanipäällikkö Istuva Härkä, mutta ei se ikinä tullut. Piti rakentaa taas kaikki alusta.

Työpaikka hommattava, siivottava lukaali, maksettava velat.

Pian oli taas aika, että oli kortteja taskussa, tilillä rahaa ja uusi puku päällä, kengät kiillotettu ja parta ajettu. Bisnes sujui. Ja hienossa kuppilassa oli tuoreita kampasimpukoita ja kylmää Bordeauxia...

Ei onneksi ole hetkeen tarvinnut kokea!