Suomen vuoden 1918 väkivaltaisuuksien syitä on tavallisesti yritetty etsiä sisäsiittoisista, koto-Suomessa syntyneistä motiiveista.
Lieneekö kukaan pohtinut ajatusta, miten paljon 1914 alkanut ensimmäinen maailmansota raaisti Eurooppaa ja teki kansalaisista kyynisiä?
Peter Englund uusimmassa kirjassaan käsittelee ensimmäistä maailmansotaa, sen alun euforiaa, joka tuntui saaneen monet haltuunsa, kun sotaa ihannoitiin ja sen syttymistä toivottiin. Vastapuolta demonisoitiin ja sodan arvosteleminen oli joka rintamalla tässä Pyhän Vihan vaiheessa käytännössä kiellettyä.
Sodan pitkittyessä ihmiset muuttuivat kyynisemmiksi, ja sotaväsynys painoi. Samalla romukoppaan olivat lentäneet puheet ihmisarvosta ja rauhan ihanteista.
Yksin Verdunin taistelussa kaatui yli 160 000 ranskalaista ja 140 000 saksalaista.
Maailmansodan aikana tuskin saattoi olla kehittymättä myös täällä Pohjolan kolkassa, jossa sotaa ei käyty, sama hälläväliä-asenne sotaan. Tuhansien kuolemat muuttuivat numeroiksi, joilla ei ollut paljoa väliä. Lähellä ne olivat sanomalehtien uutisten, tosin valikoitujen ja sotasensuurin siistimien, kautta.
Kun 1918 vihollisuudet puhkesivat, oli sekä punaisilla että valkoisilla tietoisuus Euroopassa käytävästä mielettömästä sodasta. Kun Saksan ja Ranskan rintamalla saattoi kaatua miljoonia muutaman neliökilometrin takia, mitä väliä oli täällä Pohjolassakaan muutaman tuhannen toisinajattelijan teloittamisella?
En halua vähätellä sisällissotamme kauhuja.
Olisi silti hyvä nähdä ne osana aikaansa, jolloin väkivaltaiset kokonaisratkaisut olivat Euroopassa vallitseva tapa.
Todettakoon myös, että sotaeuforiaa seurasi sodan jälkeen myös moraalinen krapula, joka ilmeni ensin sotaväsyneiden saksalaissotilaiden joukkoantautumisina sekä sitten sodan päätyttyä vallankumouksina hallitsevia johtajia vastaan mm. Venäjällä ja Saksassa.
Myöskään Suomessa valkoiset sotaeuforian valtaan joutuneet piirit eivät sodan jälkeen nähneet ihanneyhteiskuntansa syntyvän.
Lieneekö kukaan pohtinut ajatusta, miten paljon 1914 alkanut ensimmäinen maailmansota raaisti Eurooppaa ja teki kansalaisista kyynisiä?
Peter Englund uusimmassa kirjassaan käsittelee ensimmäistä maailmansotaa, sen alun euforiaa, joka tuntui saaneen monet haltuunsa, kun sotaa ihannoitiin ja sen syttymistä toivottiin. Vastapuolta demonisoitiin ja sodan arvosteleminen oli joka rintamalla tässä Pyhän Vihan vaiheessa käytännössä kiellettyä.
Sodan pitkittyessä ihmiset muuttuivat kyynisemmiksi, ja sotaväsynys painoi. Samalla romukoppaan olivat lentäneet puheet ihmisarvosta ja rauhan ihanteista.
Yksin Verdunin taistelussa kaatui yli 160 000 ranskalaista ja 140 000 saksalaista.
Maailmansodan aikana tuskin saattoi olla kehittymättä myös täällä Pohjolan kolkassa, jossa sotaa ei käyty, sama hälläväliä-asenne sotaan. Tuhansien kuolemat muuttuivat numeroiksi, joilla ei ollut paljoa väliä. Lähellä ne olivat sanomalehtien uutisten, tosin valikoitujen ja sotasensuurin siistimien, kautta.
Kun 1918 vihollisuudet puhkesivat, oli sekä punaisilla että valkoisilla tietoisuus Euroopassa käytävästä mielettömästä sodasta. Kun Saksan ja Ranskan rintamalla saattoi kaatua miljoonia muutaman neliökilometrin takia, mitä väliä oli täällä Pohjolassakaan muutaman tuhannen toisinajattelijan teloittamisella?
En halua vähätellä sisällissotamme kauhuja.
Olisi silti hyvä nähdä ne osana aikaansa, jolloin väkivaltaiset kokonaisratkaisut olivat Euroopassa vallitseva tapa.
Todettakoon myös, että sotaeuforiaa seurasi sodan jälkeen myös moraalinen krapula, joka ilmeni ensin sotaväsyneiden saksalaissotilaiden joukkoantautumisina sekä sitten sodan päätyttyä vallankumouksina hallitsevia johtajia vastaan mm. Venäjällä ja Saksassa.
Myöskään Suomessa valkoiset sotaeuforian valtaan joutuneet piirit eivät sodan jälkeen nähneet ihanneyhteiskuntansa syntyvän.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kuningashaaveiden romahdettua kenraali Mannerheim valittiin valtionhoitajaksi 12.12. 1918. Hänen johdollaan lähdettiin rakentamaan Suomeen tasavaltaista demokratiaa. Ensin tulivast Mannerheimin hankkimat viljalaivat, sitten hän jatkoi punavankien armahtamista. Maaliskuussa 1919 olivat vapaat eduskuntavaalit. Mannerheim nimitti eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen.
Seuraavaksi hän esitteli tasavaltaisen hallitusmuodon, joka uudistettiin vasta muutama vuosi sitten. Lopuksi eduskunta valitsi presidentiksi Ståhlbergin ja Mannerheim väistyis ivuun.
Mitään sotaeuforiaa ei ollut, vaan tarve rakenta turvallinen yhteiskunta kaikille kansanryhmille. Vain vasemmiston äärilaita vastusti tätä toimintaa.
Puhut 1918 loppupuolesta ja ajasta 1919 eteenpäin.
Väitänkin, että sotaeuforia oli Euroopasta loppunut viimeistään 11.11.1918, todennäköisesti jo kauan ennenkin.
Hurjimmillaan euforia oli ennen sotaa 1914 ja hiipui sitten parissa vuodessa pohjalukemiin 1917, jolloin oltiin jo valmiita tekemään vallankumouksia.
Suomi ehti sotaeuforian junaan koko lailla myöhässä.
On totta, että Mannerheim alkoi sisällissodan loppuvaiheilla rauhaa punaisten ja valkoisten välille luomaan. Mutta ensin Marski oli lahtari.
Sitä demokratiaa lähdettiin luomaan ihan sen takia, koska punaiset pitivät hyvin puolensa sisällissodassa.
Vieläkin joku uskoo valkoisten propagandaa... Ihan tosissaan ihmettelen.
"On totta, että Mannerheim alkoi sisällissodan loppuvaiheilla rauhaa punaisten ja valkoisten välille luomaan. Mutta ensin Marski oli lahtari.
Sitä demokratiaa lähdettiin luomaan ihan sen takia, koska punaiset pitivät hyvin puolensa sisällissodassa.
Vieläkin joku uskoo valkoisten propagandaa... Ihan tosissaan ihmettelen."
Mistähän olet tuon kaiken oppinut...
Jaa että 1918 punaiset-valkoiset -ottelu päättyikin oikeasti tasapeliin?
:D
No tuota en ihan allekirjoita, toisen "joukkueen" kapteenitkin kun pakenivat Venäjälle.
Pikemmin sovitteluun jouduttiin 1919 aikana siitä syystä, että sosiaalidemokraatit olivat jälleen eduskuntavaalien voittajia, ja Saksa, johon valkoiset olivat niin paljon nojanneet, antautui ehdoitta 11.11. 1918.
http://www.youtube.com/watch?v=JUFOGVtHpBc&NR=1