Kun mieli ja sairaus erotetaan toisistaan, niin silloin psykiatria ei voi enää tehtailla kenestäkään kansalaisesta mielisairasta. Kun ihmisen mieli saa tuolla tärkeällä erotuksella säilyä psykiatrisesti eheänä (omanlaisena), niin vasta silloin psykiatria ja asiakas säilyvät saman ihmisyyden piirissä, eli ovat samalla puolella ongelmia vastaan.
Toisinsanoen kun psykiatria luopuu tekemästä ihmisestä psykiatrista ”syntiuhria”, niin vasta silloin itse ongelmaa voidaan lähestyä puolueettomasti, jolloin ihmisiä voidaan myös auttaa puolin ja toisin. Psykiatrinen ”syntiuhri” tarkoittaa sitä, että ihminen (ihmisen mieli) pystytään lakisääteisesti ristiinnaulitsemaan psykiatriseen diagnoosiin. Ristiinnaulitseminen tapahtuu yhdistämällä mieli ja sairaus yhdeksi ja samaksi käsitteeksi, eli mielisairaudeksi, jonka avulla ja kautta ihmisen elämä saadaan tehtyä muotoa vailla (ihmisyyttä vailla) olevaksi kohteeksi psykiatriseen sairaanhoitoon. Ihmisen ruumiilla on jo lain suoja, eli eiköhän lainsäätäjän ole jo aika suoda se myös ihmisen mielelle!
Ihmettelen, että psykiatrialle on lakisääteisesti annettu valta varastaa ihmisen mieli ja alkaa sitten sitä hiljaisesti tuhoamaan ja tappamaan oman praktiikkansa piirissä. Toisinsanoen kun psykiatria asetetaan Uusi-testamentillisesti Golgatalle, niin silloin se on ristiinnaulitsajan asemassa, joka jättää Kristuksen yksin ja hyljättynä (synniksi tehtynä) kuolemaan. Kristus virui ristillä tuntikausia, mutta monet psykiatrian uhrit ovat riutuneet jo vuosikausia psykiatrian pystyttämissä häpeäpaaluissa. Kristuksen huuto ristiltä on edelleen kuultavissa Uuden-testamentin sivuilta, eli veren ja hien rohduttamilta huulilta pärskähtivät sanat: Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät. Nykypsykiatriaa katsellessa tulee yhtälailla mieleen Kristuksen sanat: Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.
Toisinsanoen kun psykiatria luopuu tekemästä ihmisestä psykiatrista ”syntiuhria”, niin vasta silloin itse ongelmaa voidaan lähestyä puolueettomasti, jolloin ihmisiä voidaan myös auttaa puolin ja toisin. Psykiatrinen ”syntiuhri” tarkoittaa sitä, että ihminen (ihmisen mieli) pystytään lakisääteisesti ristiinnaulitsemaan psykiatriseen diagnoosiin. Ristiinnaulitseminen tapahtuu yhdistämällä mieli ja sairaus yhdeksi ja samaksi käsitteeksi, eli mielisairaudeksi, jonka avulla ja kautta ihmisen elämä saadaan tehtyä muotoa vailla (ihmisyyttä vailla) olevaksi kohteeksi psykiatriseen sairaanhoitoon. Ihmisen ruumiilla on jo lain suoja, eli eiköhän lainsäätäjän ole jo aika suoda se myös ihmisen mielelle!
Ihmettelen, että psykiatrialle on lakisääteisesti annettu valta varastaa ihmisen mieli ja alkaa sitten sitä hiljaisesti tuhoamaan ja tappamaan oman praktiikkansa piirissä. Toisinsanoen kun psykiatria asetetaan Uusi-testamentillisesti Golgatalle, niin silloin se on ristiinnaulitsajan asemassa, joka jättää Kristuksen yksin ja hyljättynä (synniksi tehtynä) kuolemaan. Kristus virui ristillä tuntikausia, mutta monet psykiatrian uhrit ovat riutuneet jo vuosikausia psykiatrian pystyttämissä häpeäpaaluissa. Kristuksen huuto ristiltä on edelleen kuultavissa Uuden-testamentin sivuilta, eli veren ja hien rohduttamilta huulilta pärskähtivät sanat: Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät. Nykypsykiatriaa katsellessa tulee yhtälailla mieleen Kristuksen sanat: Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Todella mielenkiintoista pohdiskelua. Voidaanko todella ihmisen mieli diagnosoida sairaaksi. Ehkä hieman yksipuolista tarkastelua. Onhan niin, että tavallaan mielessä voi olla muisti karkuteillä, tai luonne(elämänkokemukset) häiriintynyt, siis sekoitettu, joko itse tai ympäristö.
Psykoosissa ihminen ei pysty havaitsemaan todellisuutta. Mutta tarkoittaako se, ettei koskaan. Eräs dementoitunut meni, ja pissasi yöllä kahvinkeittimen vesisäiliöön. Siis asioiden järjestys oli päälaellaan. Emme voi hyväksyä, että luovuus olisi täysin vallatonta, enenmmänkin se on kurimusta ja harjoittelua loogisuuteen.
Usein olen todennut, että nk. mielisairas onkin realistisuudessaan yhteisön tervein jäsen. Mutta totuutta ei saa nähdä, terveitä ovat ne, jotka osaavat kertoa sopivan totuuden.Siinä mielessä psykiatrit tekevät karhunpalveluksen yhteisöön, että säästävät harhaisuutta terveyden nimeen.
Joskus kyllä tuntuu, että sairaasta yhteisöstä pelastetaan terveitä mielisairaita olemaan totta omiin yhteisöisiinsä, se mitä on, omanlaisensa kärsimyksen ristillä, ettei taas psykoosi uhkaisi nk. terveitten maailmassa, jotka kieltävät totuuden.
Ohhohhoijaa
Kyllähän sairauskäsite on vain ihmisen keksintöä, eli ihmisen omaa luokittelua (vähän niin natsi-Saksassa jokin aika taaksepäin). Toisinsanoen pitäisi mielummin puhua yhteisistä ongelmista ja niiden erinäisistä ratkaisumalleista!
Koska sairaus on ihmisen omaa keksintöä yhteiskunnallisia tarpeita varten, niin silloin sillä ei inhimillisesti katsoen ole mitään ihmisarvoon rinnastettavaa merkitystä (tosi-merkitystä), eli käsite on inhimillisesti katsoen itsessään täysin arvoton! Toisinsanoen sairaustermi on ainoastaan tekninen termi ja käsite, eli apuväline hoitaa ihmisten asioita yhteiskunnalliselta näkökannalta.
Vertauksen vuoksi todettakoon, että esim kristillisyydessä kaikki ovat yhtä syntisiä, jotka hoitavat toinen toistaan evenkeelis-inhimillisesti, eli käsittelevät kaikkia asioita yhteisen pöydän äärellä syyllistämättä ketään toistensa valtaan.
Ihmistä voidaan auttaa ilman psykiatrista ristiinnaulitsemistakin, jolloin pysytään vain oireiden puitteissa ja yhteisen pöydän äärellä, eikä sidota ihmisiä psykiatrisesti tietynlaisiksi. Kun pysytään vain oireiden piirissä, niin silloin ihmiset eivät joudu toistensa valtaan, vaan ovat vapaat elpymään oman minuutensa mukaisesti.
Jos sairauskäsite on yhteiskunnallinen ilmiö ja yhteiskuntaa varten,käsite ei voi inhmillisesti katsoen olla täysin arvoton, sillä sairaan elämä voidaan uhrata. Tämä käsittääkseni syntyy useimmiten siten, että yhteisö elää valheissa ja kauniissa tarinoissa, ja uhraa omantunnon kiristyksen vuoksi jonkun yhteisöstä.
Siinä mielessä psykiatriset syntiuhrit ovat psykiatrien ongelma, mutta myös mielen ongelma.
Sen sijaa viitteesi siitä että yhteisen pöydän ääressä voitaisiin ratkoa syyllisyyttä ja kaikki kantaisivat sitä,on minusta mahdottomuus elämänkokemuksieni valossa. Ainakin meidät on opetettu siirtämään synnintunnot ulkopuoliseen, jos ei ihmiseen, niin vaikka juoksuun.
Mitä tulee krsitinuskoon, se esim. Suomessa on hyvin paljon tapakristillisyyttä ja uhraaminen ei ole vierasta missään seurakunnassa. Jeesuksen uhraaminen on mielestäni tarina, joka opettaa, että uhraus on tosiasiaa ja ongelmallista.
Ehkä positivismi luonnontieteessä on saanut aikaan sen, että me eletään joko ulkoisen tai sisäisen kauneuden palvonnassa, josta kääntöpuolena on rumuus, eli inho kaadetaan jonkun niskaan. Eli emmekö ole mielen koukeroissa koukussa.
Itse uskon, että lapsi lepää pois syntymässä kohdatut tuskansa, ellei ympäristö aktivoi niitä ja mieli rakentuu hellässä hoivassa melko rakentavaksi.
Sitä ihmettelen, onko synnintuska se kiristysnuora, jonka kristinusko tuo. Itseltäni ei ole koskaan synnintuska häipynyt, vaikka olen kuinka Jeesusta huutanut avuksi, ja yrittänyt uskoa. Välillä jopa pelkään, että ihminen itse siinä saa itseltään armahduksen, kun ei kestä syyllisyyttä, tavallaan valehtelee itselleen, ja se taas tulee uusissa tilanteissa esiin toisen murjomisena ja syyttelynä.
Jeesuksen vastaamattomuuteen kai vastattaisiin, että en ole tehnyt sitä oikein. Ei ole mukavaa ajatella niinkään, ettei Jumala välittäisi ollenkaan minusta, tai en näe Jumalan työtä. En usko, että kukaan voi viedä synnintuskaa, lunastaa tai armahtaa, ennenkuin se loppuu kiristyskeinona, hyljeksintänä ja hyväksymättömyytenä. Pyöreän pöydän keskustelut eivät ole koskaan tuottaneet tulosta niissä yhteisöissä, joissa olen elänyt, päinvastoin, ja olen työskennellyt aina kasvatusyhteisöissä.
Ehkä emme ole oppineet vuorovaikutusta, Suomi on oppinut naapurin kanssa käskystä toimimista. Parhaissa keskusteluissa kai asiat ja perustelut ratkaisevat, mutta nykyään musta tuntuu linja on ratkaisevin.
Kristillisessä seurakunnassa missä kaksi tahi kolme on kokoontunut yhteen on Kristus heidän keskellensä. Kun nämä kolme hoitavat toisiaan keskustellen sielunhoidollisesti, niin yhtäkään näistä kolmesta ei tehdä syylliseksi kahden muun puolesta, koska Kristus on jo tehty syylliseksi heidän kaikkien puolesta. Näin ollen nuo kolme keskustelijaa ovat turvassa toinen toisiltaan, sillä he eivät voi tuomita toinen toisiaan toistensa syntipukiksi, vaan kaikki tunnustavat omat syntinsä keskinäisessä yhteydessä ja säilyttävät näin vapautensa.
Psykiatria väittää jopa niin törkeästi, että sairauden kieltäminen on sairautta. Mikäli ihmisen tarve saada säilyä psykiatriselta näkökannalta terveenä ohitetaan moisella lausunnolla, niin silloinhan psykiatria itse kieltää ihmisen ja hänen olemassaolonsa.
Siis kumpi on sairaampaa! Eli onko sairaampaa se, että ihminen haluaa säilyttää mielenterveytensä kieltämällä psykiatriset luokittelut (henkiset inkvisitiot), kuin se, että psykiatria kieltää koko ihmisen persoonallisen olemassaolon.
Siis saman pöydän äärellä oleminen tarkoittaa yhteistä sielunhoidollista tapahtumaa, jossa kenestäkään ei tehdä sairasta syyllistä, vaan kaikki ovat yhtä lailla samasta heikkoudesta osallisia ja keskinäisen yhteyden tarpeessa. Psykiatrinen diagnisointi tarkoittaa, että psykiatria siirtää diagnoosin avulla yhteisen vastuun ihmisyydestä 100 prosenttia yksilön kannettavaksi. Jotta psykiatria kantaisi vastuunsa, niin se ei saisi diagnisoida ketään ihmistä sairaaksi ja syylliseksi, koska ongelmat ovat ihmiskunnalle yhteisiä. Kun psykiatria tulee yhteisen pöydän ääreen asiakkaan kanssa ilman diagnisointia, niin silloin se tunnustaa myös itsensä saman heikkouden alaiseksi, kuin kaikki muutkin ihmiset ihmiskunnassa. Nykytilassaan psykiatria on noussut kuitenkin ihmiskunnan yläpuolelle, eli psykiatria kieltää oman heikkoutensa (sairautensa) ja siirtää sen ainoastaan asiakkaidensa kannettavaksi. Näin ollen todellinen ongelma onkin itse psykiatria, eli psykiatrian itsensä olisi parannuttava omasta sairaudestaan ja tultava ihmisen luokse ihmisenä, eikä hylättävä ihmisiä omien sairaiden käsityksiensä valtaan.
Viisaasti ajateltu, mutta, eiko kristus sitten riistä minuudesta syyllisyyttä ja sitä kautta osan itseä. Tulkinta voisi olla niin, että tuloksena on vapaus, mutta voiko olla vapaa kaikista synneistään, silloin olemme jo armon puolella.
Kaiken kaikkiaan syyllisyyttä ei ole helppoa käsitellä. Tietyllä tavalla ihmiselle kuuluu ihmisen vastuu teoistaan,moni asia tietenkin korjaantuu, jos osaamme kohdata yhteisyydessä syyllistämättä liikaa.
Synnintunnustushan on juuri oman vastuun kantamista, eli politiikassahan synnintunnustus (vastuunotto) on ollut myös kovasti nähtävillä. Poliittisissa vastuunotoissa ”synnintunnustuksissa” politiikot ovat kantaneet vastuunsa miltei aina saman kaavan mukaan, eli eronneet viroistaan.
Jotta synnintunnustus kantaisi hedelmää (eikä vain jäisi tunnustukseksi), niin silloin sen olisi johdettava parannukseen, eli kansankielellä sanoen; pitäisi ottaa opikseen tehdyistä hölmöyksistä ja oppia virheistään. Kristillisyydessä puhutaankin oivallisesti parannuksen armosta, jossa vajaaksi jäävä ihmisen osio on jo täytetty Kristuksessa.