Olen aina ollut mielestäni suhteellisen herkkä. Jos iloitsen, iloitsen todella, ja jos suren, se tuntuu loputtomalta. Ajatukseni liikkuvat, ja ovat lähes aina liikkuneet kuolemaan liittyvissä asioissa, ja siinä, kuinka kuolemaan ja elämään kuuluisi suhtautua. Eikä kukaan läheisistäni ole kuollut, minulla ei siis pitäisi olla syytä surra. En kuitenkaan voi sille mitään, että suren pelkästään ajatusta siitä. Pelkkä tieto siitä, että se tulee tapahtumaan, on tarpeeksi pilatakseen sen, että osaisin nyt nauttia tästä ajasta. On vain jotenkin niin käsittämätön ajatus, että tänään joku on täällä tekemässä arkisia askareitaan, ja pian makaa mullan alla. Vaikka monen mielestä tuo on maailman luonnollisin asia, ja niin se pitäisi pystyä ajattelemaankin.
Pelkään erityisesti, että äitini kuolee. Vietin pienenä paljon aikaa äidin kanssa kahden kotona, joten kenestäkään muusta ei ole minulle koskaan tullut yhtä läheistä ihmistä. Ei ole myöskään ketään muuta ihmistä, jonka tietäisin tosissani rakastavani minua, eikä ole ketään muuta, jota voisin sanoa rakastavani enemmän kuin ketään muuta. Pelkään, että en osaisi elää ilman häntä.
Aika tuntuu kulkevan niin nopeasti, enkä oikein osaa elää hetkessä. Monesti mietin jälkeenpäin, kuinka nopeasti on vuosi mennyt, ja ettei niitä loppujen lopuksi ole niin montaa elämässä. On äärettömän surullista, kuinka ihmiset yrittävät kaikin tavoin pysyä mukana elämässä; kaikki alkaa valua maata kohden, sieltä mistä olemme tulleet ja minne meidän kuuluu palata. Esimerkiksi kasvot alkavat valua maata kohden, mutta ne saadaan kasvoleikkauksilla huijattua nuoremmiksi. Yritämme kynsin ja hampain pysyä mukana, kunnes meidät lopulta revitään irti kaikesta.
Haluaisin oppia hyväksymään kuoleman osana elämää, ja normaalina asiana, mutta en vain osaa.
Pelkään erityisesti, että äitini kuolee. Vietin pienenä paljon aikaa äidin kanssa kahden kotona, joten kenestäkään muusta ei ole minulle koskaan tullut yhtä läheistä ihmistä. Ei ole myöskään ketään muuta ihmistä, jonka tietäisin tosissani rakastavani minua, eikä ole ketään muuta, jota voisin sanoa rakastavani enemmän kuin ketään muuta. Pelkään, että en osaisi elää ilman häntä.
Aika tuntuu kulkevan niin nopeasti, enkä oikein osaa elää hetkessä. Monesti mietin jälkeenpäin, kuinka nopeasti on vuosi mennyt, ja ettei niitä loppujen lopuksi ole niin montaa elämässä. On äärettömän surullista, kuinka ihmiset yrittävät kaikin tavoin pysyä mukana elämässä; kaikki alkaa valua maata kohden, sieltä mistä olemme tulleet ja minne meidän kuuluu palata. Esimerkiksi kasvot alkavat valua maata kohden, mutta ne saadaan kasvoleikkauksilla huijattua nuoremmiksi. Yritämme kynsin ja hampain pysyä mukana, kunnes meidät lopulta revitään irti kaikesta.
Haluaisin oppia hyväksymään kuoleman osana elämää, ja normaalina asiana, mutta en vain osaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Useille meistä äidin kuolema on iso juttu. Ei siis ihme, että se mietityttää.
Äitini kuollessa opin häneltä monta asiaa, tärkeimpänä sen, ettei kuoleminen ole vaarallista. Hän oli täysi valmis lähtemään ja selvittänyt asiansa. Kipeintä häneen teki se ahdistus, jonka hänen lähneevä kuolemansa aiheutti meissä hänen aikuisissa lapsissaan. Tajusin silloin, että suru on luopumisen tuskaa. kun hyväksyin, että on hänen aikansa mennä, ahditukseni hävisi ja viimeiset päivät äitini kanssa olivat ihania. Ikävä tulee varmasti aina silloin tällöin, mutta suru tuli pitkälti käsiteltyä jo kuoleman lähestyessä.
Valitettavasti kuolema on syätty niin syrjään meidän elintavassa, että vain harvat kokevat sen luonnollisena. Kuitenkin siihen liittyy samanlainen ihme ja pyhyyden tunne kuin syntymään.