Minä menetin äitini äkillisesti maanantaina 24.11 ja tuntuu, kuin suru nielisi minut kokonaan. Äiti kuoli nopeasti, en kerinnyt äitiä hyvästelemään, äidin sydän vain pysähtyi. Lohtua antaa hiukan se, että veljeni oli äidin luona kuolinhetkellä ettei hän ollut yksin. Itseni pidän järjissäni, kun hoidan äidin asioita kuntoon. Perjantaista alkaen olen keskustellut äidin kanssa vaikken vastausta saakaan. Äidin eläessä olimme yhteydessä lähes päivittäin, vaikka riitelimmekin paljon, äidin lisäksi menetin parhaan ystäväni joka hyväksyi minut kaikilta osin sellaisena kun olen, lasteni mummon, luotettavimman koirieni hoitajan ja luoja tietää mitä muuta. Oma perheeni, aviomieheni ja lapseni sekä koirani pitävät minut itse arjessa kiinni. En halua äitiä koskaan unohtaa, mutta haluan, että tämä tuska helpottaisi. Olen käynyt lääkärissä ja olen saanut nukkumiseen sekä ahdistukseen lääkettä, mutta en haluaisi olla koko ajan pää pöhnässä, kumpa tämä surun tunne sydämestä hiukan helpottaisi. Itse en halunnut äitiä kuolleena nähdä, vaan haluan painaa sydämeen äidin kuvan elävänä, katselimme tyttäreni kanssa valokuvia, joista löysimme äidistä kuvan, jossa on hyvin tyypillinen äiti-ilme, se on minulla nyt esillä ja hiukan helpottaa oloa.
Äidin asioita hoitaessani, pelkään, että jää jotain huomioitta, etten muista johonkin ilmoittaa, hankalaa on myös miettiä, ketä siunaustilaisuuteen pitää kutsua, itse haluaisin vain lähimmät. Minua jotenkin pelottaa ajatus, että, nyt minä ja veljeni olemme tämän sukuhaaran vanhimmat, olen 41v., joten lähtöjärjestyksessä me olemme seuraavat. Voi kumpa tämä tuska helpottaisi, tänään en vielä ole ottanut lääkettä ja ajattelin, etten otakaan, jos kyyneleet olisivat jo ehtyneet.
Äidin asioita hoitaessani, pelkään, että jää jotain huomioitta, etten muista johonkin ilmoittaa, hankalaa on myös miettiä, ketä siunaustilaisuuteen pitää kutsua, itse haluaisin vain lähimmät. Minua jotenkin pelottaa ajatus, että, nyt minä ja veljeni olemme tämän sukuhaaran vanhimmat, olen 41v., joten lähtöjärjestyksessä me olemme seuraavat. Voi kumpa tämä tuska helpottaisi, tänään en vielä ole ottanut lääkettä ja ajattelin, etten otakaan, jos kyyneleet olisivat jo ehtyneet.
Vastaukset 8
Vanhimmat
otan osaa suureen suruusi.itse menetin äitini vuosi sitten eikä suru ole helpottunut yhtään
Voimia sinulle! Kuolemasta on niin vähän aikaa että elät vielä shokkivaihetta.Kyllä asiat selkiävät ja surukin helpottaa aikanaan ja kaipaus tulee tilalle.Menetin oman äitini syöpään kun sain esikoiseni-olisin kaivannut äitiä niin kovin juuri silloin! Puhuminen helpotti minua ja arjen pyörittäminen.Surussa vaiheet vaihtelevat ja surustakin pitää ottaa välillä lepoa-muuten ei jaksa.Minulla meni noin vuosi kunnes suru alkoi hellittämään ja pystyin jo muitelemaan hymyhuulin äitini hassujakin luonteenpiirteitä...Usko minua-sinäkin ja veljesi selviävät.
Äiti kuoli 2 viikkoa sitten vaikeaa sairauteen.Samoin minulle oli Aitee todella tärkeä.Joka päivä sanon äiteelle jotakin vaikken vastausta saa.Viikon päästä on hautajaiset.Olen järjestelly asioita ja hautajaisia.Äiti teki itse viimeisen tahtonsa sen mukaan on helppo hautajaiset järjestää.Ikävä on kova.
Todella suuret osanottoni.
Äitini kuoli myös äskettäin ja haudattiin marraskuun viimeisellä viikonlopulla.
Läheisen poismenoon ei auta kuin aika.
Suru on käsittämättömän raskas kantaa mutta elämän on jatkuttava vaikka vaikeaa olisi.
Hyvä, että olet saanut ahdistukseen helpotusta.
Itse olen 45v ja äiti kuoli kaksi päivää ennen syntymäpäivääni.
Itseä itkettää vieläkin vaikka pitäisi päästää jo irti.
Kaikkea hyvää ja jaksamista.
Sain äidiltäni viestin taivaasta ja se viesti kertoi, ettei äidinrakkaus kuollut äidin maallisen ruumiin mukana. Uskon, että merkki oli kaikilta maailman äideiltä taivaan valtakunnasta, minua tuo merkki omalla tavallaan lohduttaa, toivottavasti muitakin suuren menetyksen kokeneita.
http://clownstep.irc-galleria.net/f/images10/02/61/25/12/94213146.jpg?h=b22458278fc74294803dd062e047229cbb0748af&t=1228428494
Hei, ja osaanottoni. Itse menetin oikein läheisen äitini 6.3-08. Suru on iso. Ja se ahdistaa ja kovin.
Ikävä on kova, aivan kosketeltavissa.
Aikaa on kulunut ,mutta ikävä pysyy. Se kestä kauan.
jossakinvaiheessa varmasti tasaantuu. Sen kanssa on vaan osattava mennä etiäpäin. Ei äitisikään varmaan haluaisi,että suruun jää kiinni, varsinkaan oma lapsi! Mutta ahdistavaa on ja pitkän.Anna surulle aikaa.anna itsellesi lupa surra.Ja anna itkun tulla.
Muistelette lapsesi kanssa toisinaan yhdessä,koska hyvä on lapsenkin antaa purkaa omaa menetystään. Me käymme lasten kanssa haudalla,juttelemme mummille,kaunistamme leposijaa, itkemme ja usein arjessakin `mummi on mukana`! Mummin kuva on esillä hieman syrjemmällä,mutta kun ikävä iskee,kuva todellakin auttaa jaksamaan. Parasta eteenpäin menoa sinulle ja lapsellesi. Kyllä se siitä, vaikkei uskoisi. Onhan ahdistavaa,että perusmuuri on poissa ja olet òmillasi`,mutta aika auttaa!
itse menetin kuukausi sitten aikuisuuden kynnyksellä olevan tyttäreni arvaamattomaan sairas kohtaukseen. itselllenikin tarjottiin lääkkeitä että saisin nukuttua, mutta en ottanut niitä. ajattelin että suru pitää kohdata ei auta lähtä pakenemaan sitä tai siirtään.tämä kuukausi on ollut raskas,koti tuntuu tyhjälle kun täältä puuttuu tytär.olen itse menettänyt vanhempani vuosia sitten ja sisaruksia, mutta tämä suru on raskain kun oma lapsi kuolee.itse ammennan kauniita muistoja tyttärestäni. välillä itkettää mahottomasti.voimia ja jaksamista sulle ja perheelles
Olen pahoillani tyttäresi kuolemasta, meillä järjestys on kuitenkin oikein. En voi kuvitellakaan miltä tuntuu oman lapsen menetys, koska äidinkin menetys on näin kaiken nielevää. Rakkaita ja lämpimiä ajatuksia sinulle.
-virtuaalihalaus-