kertokaa kokemuksia anoreksian hoidosta?

1.en ole saanut hoitoa miltään taholta. perhe ei tiedä anoreksiastani enkä aijo kertoa.
2.jos olisin hoidossa, haluasin, että aikuiset kuuntelisivat ja auttaisivat muissakin asioissa, kuin sairaudessa.
3.tiedostan vakavuuden. olen nähnyt kuvia ja muuta. tiedän, että lihaa katoaa sun muuta.
4.-
5.tänä päivänä jatkan sairauttani, koska kukaan ei sitä muutenkaan huomaa.

1.jos olette saaneet hoitoa anoreksiaan, miten olette sen kokeneet? mikä oli hoidossa hyvää ja mikä ärsytti?
-ite oon ollu avohoidossa juttelemassa psyk.sairaanhoitajan kanssa ja rav.terapeutilla. Se sh:lla käynti ei oo auttanu YHTÄÄN, koska en tuu toimee sen tyypin kanssa. Kaikki vaan menee aina pahemmaks, mut ne ei suostu vaihtamaan sitä. Paitsi nyt vaihtuu, ku se lähtee veks lintuu:D Mut rav.terapeutin käynnit on auttanu tosi paljon:)

2.oliko hoitohenkilökunta ajantasalla ja miten toivoisitte hoitajien/lääkäreiden/rav.terapeuttien kohtelevan itseänne?
-Musta tuntuu, et se rav.teraputti on ihan ammattilainen ja ajantasalla(ei oo muuten eka tapaus sille..) mut se sh ei oikeen tiiä mitään. Se sanoo kaikki ihan väärin ja alkaa turinoimaa omasta elämästään siel. Haluisin terapeuteilta sellasen asenteen ja kohtelun, ettei ne asettais itteään mun yläpuolelle. Paljon vaikeempi on jutella ongelmistaan, jos tuntuu et haluais kadota siitä tilanteesta saman tien.


3.missä vaiheessa tiedostitte tilanteen vakavuuden?
-varmaan 1-2kk sitte, eli n.7-8kk:n hoidon jälkeen


4.auttoiko hoito?
-fyysisesti joo, henkisesti aika retuperällä


5.miten koette sairautenne tänä päivänä?
-se ei enää haliitse mua niin paljoo. Liikun, ja nautin siitä. Mut silti joinain päivinä tulee kauheet ahdistuskohtaukset ruuasta ja sillon vaan haluais kuolla. Mut ehkä tästä selvitään:)

1.jos olette saaneet hoitoa anoreksiaan, miten olette sen kokeneet? mikä oli hoidossa hyvää ja mikä ärsytti?
- ehkä, kaikki ärsytti jonka vuoksi jätin kaiken kesken.

2.oliko hoitohenkilökunta ajantasalla ja miten toivoisitte hoitajien/lääkäreiden/rav.terapeuttien kohtelevan itseänne?
- En usko, ihmisenä.

3.missä vaiheessa tiedostitte tilanteen vakavuuden?
- Tilanne ei ollut koskaan vakava tänä päivänäkään fyysisesti, siksi kukaan ei osannut ottaa asiaa tosissaan vaikka Helsingissä asunkin.


4.auttoiko hoito?
- ei jätin avon kesken. Kaikkihan on hyvin kun fyysinen puoli oli kunnossa ja silleen.

5.miten koette sairautenne tänä päivänä?
- se on elämäni.

kiitoksia kaikille vastanneille, voimia kaikille ja hyvää joulun aikaa!

1. Koin sen aluksi helpotuksena- ajattelin, että vihdoin tähän syömishelvettiin saadaan loppu. Ikävä kyllä hoito osoittautui pahaksi pettymykseksi.

2. Henkilökunta ei ollut ajantasalla. Tuntuivat tämän tästä unohtavan ruokailuni, kaikki eivät edes vahtineet sitä. Ravintoterapeuttini oli kova pettymys myös- ärsyttävä, ei edes tuntunut yrittävän ymmärtää miltä syöminen minusta tuntui. Antoi vain ruokalistan ja sanoi että menepä tuon mukaan niin kaikki on hyvin.

3. Läheiseni tiedostivat sen tosiaan ennen minua, mutta itsekin ymmärsin jo 42 kiloisena, monen päivän paaston jälkeen lopen uupuneena, etten voisi jatkaa tätä. Menin helpottuneena sairaalaan.

4. EI. Toivon hartaasti, ettei muille satu tätä, mutta minun sairauteni paheni- onnistuin huijaamaan itseni ulos sairaalasta, missä olin oppinut oksentamaan.
Kotiin päästyäni aloin paastota, ja ajoittain taas tuli kamalia ahmimiskohtauksia, joiden jälkeen oksensin melkein sisukseni pihalle.
Päädyin sairaalaan anoreksian takia- en ollut ikinä oksentanut. Sairaalasta päästyäni asiat alkoivat käydä entistä hullummiksi, ja minä paastosin monta päivää ---> Ahmin ----> Oksensin. Anorektikkona sisään, bulimarektikkona ulos.

5. Sairastan siis edelleen bulimareksiaa. Asiat ovat menneet vain huonompaan suuntaan sairaala-jakson jälkeen.

En tietenkään tarkoita, etteikö hoitoon pitäisi mennä... Kyllä todellakin pitää, mutta minulle vain kävi näin ikävästi. Toivon todellakin, ettei näin käy usein.

1. Kävin neljä vuotta nuorisopsyk.polilla terapiassa, psykologini oli ihana ihminen ja hoito sujui hyvin. Oli ylä- ja alamäkiä,mutta aina onnistuin nipinnapin välttämään osaston. 18-vuotiaana menin vapaaehtoisesti psykiatriselle akuuttiosastolle kuukaudeks hoitoon, kun tilanteeni huononi. Lopetin hoidon kesken, sillä pelkäsin painonnousua ja aloin taas laihduttaa. Kyseisellä hoitojaksolla myös ärsytti "irrallaanolo", eli fyysisiä juttuja kyllä tarkkailtiin mutta keskustelupuoli jäi vähemmälle kuin mitä olisin toivonut. Myös kiire, hoitajien stressi ja muutokset vaikuttivat mielialaani (olen vähän herkka kai..)
Kaksi vuotta myöhemmin lähdin uudestaan osastohoitoon, tällä kertaa pitemmäksi aikaa ja erittäin huonossa kunnossa. tilanteeni ollessa mitä oli, suhtauduin hoitoon itsekin avoimemmin ja jollain omituisella tavalla tunsin että ansaitsin hoitoa, koska olin tarpeeksi sairas.

2. Totta kai hoitohenkilökuntakin koostuu yksilöistä, (suurin) osa oli todella ammattitaitoisia, mutta joukkoon mahtui myös näitä, joista paistoi läpi ennakkoluulot anorektikkoja kohtaan (manipuloivia, valehtelevia huijareita..). Ravintoterapeutit ovat aina olleet hyvin ajan tasalla, terveyskeskuslääkäreistä en voi sanoa samaa. Syömishäiriöiden hoitoon tarvittaisiin lisää resursseja, sillä asianmukaisen hoidon saanti voi olla hyvin, hyvin paikkakuntakohtaista ja vaikeaa.

3. Tiedostin sen oikeastaan vasta täysi-ikäisenä, (10-vuotiaasta olen sairastanut) silloin myös kykenin ensimmäistä kertaa ajattelemaan että mulla on sairaus ja tarvitsen oikeasti apua.

4. Toisella osastohoitojaksollani tilanteen ollessa mitä oli, suhtauduin hoitoon itsekin avoimemmin ja jollain omituisella tavalla tunsin että ansaitsin hoitoa, koska olin tarpeeksi sairas. Tämä jakso vaikutti toipumiseeni erittäin positiivisesti.

5. Olen 23-vuotias. Koen etten tule ehkä koskaan toipumaan tästä täysin. Aina kun on elämässä vaikeita asioita ja tilanteita, niin anorektiset ajatukset alkavat pyöriä enemmän mielessä. Tällä hetkellä tilanteeni huononee pikkuhiljaa, mutta koen että psyykkinen vointini olisi vielä huonompi, jos en purkaisi pahaa oloani syömättömyyteen, liikuntaan ja kaloreiden laskentaan.

Olen ollut monilla sairaalajaksoilla ja avohoidossa. osa hoitajista on ollut ihan perillä taudista ja auttamishalu aitoa mutta osan kohdalla tuntu välillä että "anteeks että oon olemassa olo"he eivät ymmärtäneet oikein anoreksiaa. Ja useat muiden potilaiden vanhemmat halveksivat.Hoidossa oli hyvää se että se toi turvaa.

2.Osa oli ajan tasalla osa ei. Haluaisin että anorekstikoihin suhtauduttaisiin aivan ihmisinä ja se on sairaus missä muutkin. Juteltaisiin enemmän hoitajien kanssa ,sillä ainakin itselle yksinolo on pahinta.

3.Illoin kun oli kulunutu n.vuosi kun alotin laihduttamaan .huomasin etten voi lopettaa ja jopa pieni rasvattoman jogurtin syöminen (äiti pakotti ennen reenejä)sai minut itkemään enkä pystynyt siihenkää. En enää voinut hallita itseäni.

4.auttoi hetkellisesti mutta edelleen 10vuoden jälkeen olen anorektikko. ja huonossa kunnossa.

5.se junnaa paikallaan. En ole parantunut mutta nyt olen ainakin tiedostanut että haluan elämäni takaisin. ja ajattelen monia asioita viissammin kuin alkuaikoina.mutta vaikeeta tämä taistelu on.

1.jos olette saaneet hoitoa anoreksiaan, miten olette sen kokeneet? mikä oli hoidossa hyvää ja mikä ärsytti?

- Avo-hoitoo terapiaa jne
- Sinänsä sääli etten taia suljettua osastoa edes itselleni laskea hoidoksi. Voisivat ihmiset hankkia resursseja aivan oikeasti hoitotahoon, paljonko siitä HELVETILLISESTÄ viikosta oli herkälle apua, aivan. Siellä ei edes kukaan kiinnittänyt huomiota miten mulla menee, puhunko tai syönkö.
Lähettäkää ne sairastuneet vaikka siperiaan jossa asioihin ollaan perehdytty muutenkin kuin koulutuksella, jolla ei helvetissä ole edes väliä.


2.oliko hoitohenkilökunta ajantasalla ja miten toivoisitte hoitajien/lääkäreiden/rav.terapeuttien kohtelevan itseänne?
- ''toi on joku uus, kukahan tää on? -no aijaa, mitä tää tekee täällä?'' otin siis itseäni niskasta kiinni ja aloin jo syömään ennen hoitoo menoa ja siellä jatkoin.
3.missä vaiheessa tiedostitte tilanteen vakavuuden?
- 4 vuotta ennen vakavaa sairastumistani tunnistin tilanteen vakavuuden. Kestihän siinä yli 4-vuotta että joku tosiaan tajuaa tai kiinnostuu, kun oon sanonut ettei mulla oo itsevarmuutta itteni suhteen aivan oikeasti.
4.auttoiko hoito?
Ei. Itse olen itseni parantanut. Raotin vaa ajatusmailmaani että joku oppisi tulkitsemaan kuka oikeasti oon.
5.miten koette sairautenne tänä päivänä?
paranee kotona ja arjessa, perus rutiinit ! :) ''Anorektikot erottavat itse itsensä muusta maailmasta.''
''Pieni anorektikko suljettujen ovien takana, kun apua kaivataan ? '' - eikö nää ole vähän ristiriidassa keskenänsä? :D

1. ensimmäinen "ulkopuolinen", jonka kanssa juttelin oli työpaikkani terveydenhoitaja. pomoni oli patistanut minua syömään töissä ja tavallaan huijasi minut terveystarkastukseen, koska en vain suostunut syömään. terveydenhoitaja oli ihan mukava nainen ja vaikkei sillä paljoa ollut kokemusta syömishäiriöistä, otti asioista selvää ja yritti järjestää minulle psykologiakin, mitä arvostan. kirjoitin ruokapäiväkirjaa ja kammosin, miten paljon syön huomaamattani, terveydenhoitaja taas säikähti "aterioitani" ja luennoi kuidusta ja proteiinista. liika tieto ravintoaineista sai minut kuitenkin välttelemään niitä, enkä silloin myöntänyt häiriötä, joten en ottanut apua vastaan.
alle vuosi sen jälkeen olinkin jo sairaalassa, jonne tukihenkilö järjesti minut mielenterveystoimiston kautta. se oli eka ihminen, joka sai minut tajuamaan olevani sairas. sairaala oli ihan tavallinen mielisairaala eikä lääkäreillä ja hoitajilla siis ollut paljoa kokemusta syömishäiriöistä, riitelin viikoittain ravitsemusterapeutin kanssa (tuntui väärältä tyrkyttää ravinto-oppia ja kaloritaulukoita, kun mitään muuta en enää osannut ajatellakaan), ja hoitopalavereissa oli minä vastaan henkilökunta. ala-arvoinen ja epärehellinen psykologi oli kasvotusten täysin ymmärtämätön ja keksi milloin mitäkin luonnehäiriöitä, vääristeli puheitani lääkärille, jolla ei ollut MITÄÄN tietoa anoreksiasta. omahoitajani kyllä auttoivat minua ymmärtämään itseäni ja hyväksymään huonommatkin puoleni. pääsin sairaalasta kahden kuukauden päästä, lähes normaalipainoisena, vaikka en pariin viimeiseen päivään syönyt juuri mitään, rikoin liikkumarajoituksiani ja piilottelin laksatiiveja. paljoakaan en "edistynyt" sairaalassa ollessani, sain vain etäisyyttä itseeni ja neurooseihini. aloin käyttää laksatiiveja päivittäin.
jälkihoidon sain järjestää itse, koska en tullut toimeen osaston lääkärin kanssa. sain lääkityksen, joka oli helpotus ahdistukseeni, ensimmäiset pari-kolme viikkoa elin ihanassa, rauhallisessa hiljaisuudessani, jossa mikään ei minua häirinnyt. aloin käydä mielenterveystoimistossa hoitajalla, jonka kanssa tulin ihan hyvin juttuun. seuraava hoitaja tuntui säälivän minua, ja sääli oli molemminpuolista. järjesti minut maalauskurssille, jonka ohjaajasta en pitänyt ja jätin kesken. kolmas hoitaja oli sellainen mummo, joka tykkäsi jutella enemmän omasta elämästään ja lyhensi aikaa suunnilleen viidellätoista minuutilla. lääkkeet alkoivat tehdä minusta passiivisen, huomasin ahmivani, ja lääkäri vaihtoi psykoosilääkkeet, mitkä ei toiminut ollenkaan. söin viime syksyn aikana varmaan viisiä lääkkeitä miten sattuu, pelkäsin lihomista ja eristäytymistä, mutta silti niin tapahtui. hoitajat vaihtuivat jatkuvasti, joten jouduin kertomaan samat asiat monesti ja alkoi tuntua, ettei mun nykyhetki kiinnosta niitä yhtään.
vuoden olen käynyt mielenterveystoimistossa, eikä paljoa haittaa jos pari aikaa jää välistä. lääkkeet olen lopettanut, sillä ne tekivät minusta itsetuhoisen.

2. hoitohenkilöt ei siis ole ajantasalla, ja voin valehdella melkein mitä sattuu, eikä ne tunnu huomaavan mitään.

3. ensimmäisen kerran puolitoista vuotta sitten kun menin sairaalaan, seuraavaksi viime kesänä kun paino oli taas pudonnut, ja syksyllä, kun olin lihonut yli kymmenen kiloa ja kuolemanajatukset oli ihan arkipäivää.

4. eipä oikeastaan. joitain asioita olen oppinut katsomaan uudelta kantilta, mutta ne kaikkein pahimmat ovat vain pahentuneet. tosin olen kiinnostunut miten mielenterveyshoito pelaa, ja monta juttua on tullut selväksi, joten se hyöty tästä on ollut.

5. vankilana. viikolla paastoan enkä ole aikoihin saanut siitä irti samaa vapauttavaa ja rauhallista oloa, olen vain ahdistunut ja meinaan alkaa itkeä heti, jos nälkä iskee. viikonloppuisin ahmin ja ruoka maistuu pahalle, pelkään että lihon ja en osaa lopettaa, ja laksatiivit ällöttää minua. vihaan tätä tautia.

voi olla, että tuli liian pitkä selitys, mutta toivottavasti saat jotain irti. ihana huomata, että jotain hoitoihmistä kiinnostaa selvittää asioita tätäkin kautta:)

1.jos olette saaneet hoitoa anoreksiaan, miten olette sen kokeneet? mikä oli hoidossa hyvää ja mikä ärsytti?
- onko hoito sitä, että käy kerran viikossa rupattelemassa jonkun tädin kanssa? Olen useaan otteeseen kysynyt, mitä hoito oikein on saamatta vastausta. "Avohoito" on ollut tällaista hyödytöntä rupattelua. Lisäksi olen ollut lastenosostolla sekä pakkohoidossa psykiatrisella vöissä ja letkussa kiinni. Lisäksi lääkitystä on pakotettu käyttämään, vaikka siitä on ollut vain haittaa. Hoitohenkilökunta ei pääsääntöisesti välitä eikä ymmärrä, että ruoka on ainoa lääke.
Ainoa tehoava hoito on tullut vanhemmilta, jostka ovat ymmärtäneet pakottaa syömään, vaikka esim. kouluterveydenhoitaja oli sitä mieltä, että anorektikon pitää saada syödä silloin kun haluaa ja pakottaa ei saa.


2.oliko hoitohenkilökunta ajantasalla ja miten toivoisitte hoitajien/lääkäreiden/rav.terapeuttien kohtelevan itseänne?
- ei ollut ajantasaista. Psykiatrit ja terpeutit ovat olleet "vanhan koulukunnan hoitajia". Eivät ole olleet tietoisia mistään uusista tutkimuksista. Olisin toivonut asiallista ja näyttöön perustuvaa hoitoa. Ravitsemusterapeutti on ollut asiallinen sekä terveyskeskuslääkäri, joka rehellisesti myönsi, ettei ymmärrä tätä sairautta. Myös gynekologi on kohdellut inhimillisesti.

3.missä vaiheessa tiedostitte tilanteen vakavuuden?
- siinä vaiheessa, kun tajusin äidin tuskan.

4.auttoiko hoito?
- ai rupattelu? no ei tod. auta tähän sairauteen. Siitä voi olla jopa valtavasti haittaa, jos on sekä sairasta että vanhempia syyllistävä räpätäti. Vanhempien antama kannustus ruokailuun pakkokeinoin on ollut se joka on auttanut aivoja saamaan ravintoa ja näin ollen paraneminenkin on käynnistynyt.

5.miten koette sairautenne tänä päivänä?
- pitkällä olen paranemisessa, vieläkin tarvitsen ruokailuissa vanhempia. Muutoin hoitohenkilökunnan vanhanaikainen ja lähinnä sadistinen asenne on järkyttänyt läheisiä ja itseäni.

en sairastanut ano reksiia kuin semmoiset puoli vuotta.
3. varmaan siinä kun netissä etsin uusia laihdutus vinkkejä silmiin osu äidin näkö kulmasta kirjoitettu tarina ja tämä tyttö oli kuollut joka siinä tarinassa oli sairastanut anoreksiaa, tajusin että mä en halua kuolla tai pilata tule vaisuutta. Parantumiseen en hoitoa saanut tukea en saanut en kertonut kellekkään, silloin kun halusin poarantua sain voimia yhdeltä luokkamme pojalta. Pidin hänestä ihan hirveästi hän ei koskaan tiennyt kuinka paljon kaikki kanssani viettämänsä aika oli auttanut parantumaan, surullista on se että tämä poika ei koskaan saa tietääkkään miten paljon hän merkitsi ja merkitsee yhä sillä tämä poika muutti pois. Nyt olen jälki käteen miettinyt että tekstaisin ja kertoisin.

1. kävin avohoidossa noin vuoden verran, hoito loppui kuukausi sitten (luojan kiitos!)
hoidon plussat:
ne otti homman tosissaan
sain käydä koulua ja elää muuten ihan tavallista elämää, ei liikaa kontrollia, mitä vihaan yli kaiken
no kai se autto, jos kerta tätä kirjotan....

ja miinukset:
-hiton leimaavaa käydä siellä sairaalassa, jossa lukee kissankokosilla kirjaimilla ''Psykiatriakeskus''....oisko huomaamattomampi sisäänkäynti mitään?
-sh oli lässyttävä täti ja lääkäri ku seipään niellyt ja sitruunaa syönyt ämmä, molemmat aivan kamalan ärsyttäviä
-joo, ei kaikki anorektikot valehtele maanisesti ja piilottele ruokaa..en ainakaan minä!
-matkustaminen hoitoihin ei tod. ollut halpaa, bussiliputkin maksaa
-aikataulu? miksi kaikki ajat oli oltava aamulla/päivällä, kun oon koulussa?
-kamala määrä testejä, sitten selitetään lääkärikielellä niiden merkitys, mutta se nyt ei auta hirveesti KUN EI TAASKAAN TIENNYT MIKSI PITI MENNÄ PIIKITETTÄVÄKSI JA PAASTOTTAVA SE HITON 12H ENNEN SITÄ!

2. muuten kohtelu oli ihan ok, mutta alkoi ehkä hieman hiilestyttämään kun osa porukasta lässyttää täysikäselle naiselle...mä en ole enää lapsi, enkä todellakaan ole idiootti

3.itse tiedostin vakavuuden kun näin testitulokset ja mutsi vähän selitti niitä mulle (se on labranhoitaja), mut muut on ilmeisesti nähny tilanteen jo aikaisemmin. koulun terkkarihan mut hoitoon lähetti. v*tuttaa vaan hieman, ku selän takana oma täti oli soittanut koululle ja kehottanut ottamaan asian hoitoon...ja helvetti, se asuu OULUSSA ja mä ESPOOSSA...kivaa selkäänpuukotusta

4. kai se autto, pääsin pois lihonneena. paino oli 35kg, ku tulin, hoidon loppuessa 44-45kg. ja pituutta on tosiaan 152cm, siitä vaan laskemaan entistä ja nykyistä BMI:tä....nyt paino vaihtelee 43 ja 45,5kg:n välillä, mut ei haittaa, oon tyytyväinen nyk.olotilaan. Poikaystäväkin tykkää ;)

5. hävettää se. en oo kertonu hoidoista kenelläkään, vaan perhe ja lääkärit tietää. en halua puhua siitä, mietin vaan kuinka tyhmä piti olla, vuos elämästä hukkaan. toisaalta yritän ottaa sen kokemuksena, jota ei pidä toistaa enää ikinä.

1. minkäänlaista osastohoitoa en saanut, mutta koin avohoidossa olemisenkin ensiksi todella ärsyttäväksi ja tuntui että yksityisyyttäni uhataan.
2. Olivat ne aikalailla ajantasalla. Ravitsemusterapeutti oli aivan jäätävä tapaus, joka ikinen kerta minkä siellä kävin, jaksoi marmattaa siitä kuinka en suostu vaihtaamaan Beceliä Keijuun.
3. Luulenpa että silloin kun ensimmäisen kerran sain pahan verenkiertohäiriön, ja ei ne sukulaisetkaan suotta vanhemmille päivitelleet kuinka huolissaan ovat
4. auttoi, oli työn ja tuskan takana. Mutta tässä sitä ollaan, terveempänä ja vahvempana
5. Se on surullista miten yhä useampi sairastuu anoreksiaan tai muuhun syömishäiriöön. Media lietsoo laihuutta aivan liikaa, ja se jos mikä aiheuttaa monille paineita. Suorastaan suututtaa.
Muisteleehan sitä joskus niitä pahimpia aikoja, kuinka on ollut laiha. Joskus kaipaankin sitä laihuutta, ja olen vähän katkera, kun minut pakotettiin lihottamaan tähän nykyiseen painooni, vaikka vähempikin olisi ollut jo normaali paino minulle.

Vaikka onkin jo vanha keskustelu niin vastaanpas silti :)

1. Pääsin hoidon piiriin vanhempiean kuskaamana, ensin yksityiselle jonka kanssa sitten ihmeteltiin, miten 12-vuotiaan paino on laskenut 10kg puolessa vuodessa. Sieltä sitten ravitsemusterapeutin ja erittäin tiukan sairaanhoitajan kautta julkiselle puolelle, jossa ensin somaattiselle. Meinattiin heittää suoraan osastolle bmi:n ollessa 9.6, mutta joulun ajan ollessa lähellä paikkoja ei ollut riittävästi. Sain kuitenkin painon nousemaan kotona vanhempien tuella.
Psykiselle puolelle pääsin bmi:n noustua 13. Ylilääkäristä muistan vain kimittävän äänen, ja sävyn joka sai herkistymään vaikka säästä puhuttaisiin. Omahoitajakseni sattui ihanin hoitaja maailmassa, sopivalla tavalla jämpti mutta äärimmäisen mukava. Hoitomuotoni oli kognitiivinen terapia.

2. Satuin pääsemään ensimmäisenä paikkakuntani uuden sh-tiimin hoiviin, joten melko lailla ajan tasalla olivat. Toivoisin että anorektikoita kohdeltaisiin normaalimmin, eikä liian varovasti. Osa oli kuin menisin kosketuksesta rikki, ja osa käyttäytyi jopa hieman ylimielisesti.

3. Siinä vaiheessa, kun horjuin verikokeesta pois ja pyörryin sairaalan lattialle. Vieressäni istui joku selvästi hyvin fyysisesti sairas (syöpä yms?) lapsi, jonka isä sanoi äidilleni, että nyt on kyllä tyttö heikossa kunnossa. Hävetti, mutta pahalta varmaan näytinkin. Siinä sitten yritin väkisin juoda sokerista mehua lapsen tuijottaessa vieressä.

4. Mielestäni hoito on auttanut, käsittelimme terapiassa paljon muutakin kuin vain anoreksiaa, mikä oli hyvä juttu. Mielestäni hoidossa hyvä juttu oli, että myös perhe otettiin mukaan. Vanhemmilleni siitä oli suuresti hyötyä.

5. Olen ollut suht.koht parantunut, tosin nyt tuntuu taas, että sairaus puskee läpi. Olen onnekas, kun minulla on vanhempani tukena. Tällä hetkellä olen siis 15-vuotias.

1.jos olette saaneet hoitoa anoreksiaan, miten olette sen kokeneet? mikä oli hoidossa hyvää ja mikä ärsytti?
Olen saanut, sekä avohoitoa että osastohoitoa. Aluksi hoito ärsytti todella paljon, mutta luottamuksen ja halun parantua kasvaessa olen kokenut saavani asiantuntevaa hoitoa.
2.oliko hoitohenkilökunta ajantasalla ja miten toivoisitte hoitajien/lääkäreiden/rav.terapeuttien kohtelevan itseänne?
Paino on vielä liian suuressa osassa hoitoa. Koska kun paino vihdoin lähtee nousuun, luulevat hoitotaho, että kaikki on taas hyvin, vaikka mieli voi murtua milloin hyvänsä.
3.missä vaiheessa tiedostitte tilanteen vakavuuden?
Tiedostin vakavuuden vasta BMI:n ollessa 11.7. Eli kun olin hengenvaarassa nenämahaletkussa.
4.auttoiko hoito?
Kyllä, olen päässyt eteenpäin tiiviin hoidon avustuksella.
5.miten koette sairautenne tänä päivänä?
Olen paranemaan päin. Pää on vielä lähes kokonaan sairas,