Totuus Jeesuksesta

Teologian opiskelija kirjoitti:

Jeesus (tai oikeammin hänen esikuvansa) kuuluu jumalolentojen arkkityypin tarustoissa ns. aurinko-jumalien kastiin. Tähän kuuluvat myös esim. kreikkalaisten hedelmällisyyden ja viinin jumala Dionysos, syyrialainen nuoruuden ja kasvillisuuden jumala Attis, persialaisten härkäjumala Mithra, kreikkalaisten valon, musiikin ja ennustustaitojen jumala Apollo, egyptiläisten aurinkojumala Ran, kreikkalaisten sankari-jumala Herkules sekä intialaisten Krisna.

Antiikin jumalat vaikuttivat myös Jeesus-kuvaan. Varhaisimmissa kuvallisissa esityksissä Jeesus esiintyy apollomaisena parrattomana nuorukaisena, mutta 300-luvun lopulla alkaa esiintyä uusi, parrakas ja keski-ikäinen Jeesus-hahmo, joka on saanut piirteensä Asklepiokselta, parannustaidon jumalalta.

Ilmeisen varmana asiana voidaan pitää vain sitä, että Jeesus, tai itse asiassa useita Jeesuksia, on todella elänyt maan päällä. Kaikki muu onkin sitten fiktiota. Jeesus ei itse kirjoittanut oppejansa kirjalliseen muotoon, koska ne eivät olleet hänen keksimiään. Kun tiedetään, miten taikauskoisia ihmiset tuolloin olivat, on helppo ymmärtää miksi juoruina levinneet tarinat olivat täynnä pakanallisia ihmeitä; kuolleista herättämisiä ja heräämistä, veden päällä kävelyä, riivaavien eläimiin ajamisia, tuulen tyynnyttämisiä jne.. Kaikki edellä mainitut ’ilmiöt’ olivat heille jo ennestään tuttuja. Pitää myös muistaa, että Jeesuksen aikalaiset olivat lähes kaikki luku- ja kirjoitustaidottomia ja heidän tietämyksenä luonnonilmiöistä täysin olematonta. Koska hyönteiset tuon ajan tietämyksen mukaan sikisivät liasta ja mädänneestä lihasta, pidettiin kuolleen ihmisen eloon herättämistä täysin mahdollisena.

Kristityt uskovat Jeesuksen olleen neitseellisesti ihmisestä syntynyt Jumalan poika, joka otti ihmisten synnit niskoilleen ja kuoli heidän puolestaan, kävi tuonelassa ja nousi sieltä taivaaseen. Astuessaan alas tuonelaan Jeesus olisi muuttanut sen paratiisiksi eli taivaan esikartanoksi niille, jotka uskovat häneen. Kristityt uskovat tämän ennakoivan uutta luomakuntaa ja uutta Jerusalemia.

Jeesus on heidän kirjoittamiensa tekstien pohjalta tulkittava samanlaiseksi SIJAISKÄRSIJÄKSI, joita vilisee muidenkin uskontojen ja tarustojen kertomuksissa ja joita he itse pitävät pakanauskontoina. Sijaiskärsijä sai kuitenkin jumalallisen ulottuvuuden, koska hänestä odotettiin juutalaisten vapauttajaa.

Ajatus siitä, että joku voi ottaa toisen synnit kannettavakseen ja toimia ns. sijaiskärsijänä, on tunnettu hyvin kaukaisilta ajoilta ja kaikilla mantereilla. Vieläkin puhutaan syntipukista ajattelematta, että aikoinaan suurena sovituspäivänä ylipappi pirskotti teurastetun pukin verta Jerusalemin temppelin kaikkein pyhimmässä ja eri rituaalissa tunnusti kansan synnit ja sälytti ne toisen pukin kannettavaksi pois erämaahan.

Tämä ajatusleikki huipentui tuhansien vuosien kehityksen tuloksena Paavalin sovitusoppiin. Hellenistisessä perinteessä, josta Paavali monet ideansa oli löytänyt, sijaisuhrikäsite oli tärkeässä asemassa. Esim. Apollo-jumalan palvontaan kuului riitti, jossa valittiin mies, jonka päälle kanssaihmisten synnit sälytettiin ja joka sitten syöstiin mereen (vrt. Matteus 8:32).

Ateenalaisten Thargelia-juhlassa valittiin kaksi sijaisuhria, nainen ja mies, joita sitten kidutettiin usein kuolemaan asti. Mesopotanialaisissa uskonnoissa sijaiskärsimys tunnetaan eri muodoissa. Esim. Assyrian kuningasta vastaan kapinoineet vasallit joutuivat sovittamaan syntinsä polttamalla rakkaimpansa, viattomat poikansa elävältä (vrt. Aabraham).

Myös karitsan uhraamien manalan jumalille kuolemansairaan sijaista oli yleinen mesopotanialainen parannusriitti. Syntiä tehnyt kuningas saattoi pelastua erittäin raskaista synneistä sijaiskärsijän avulla. Tällöin kuninkaan sijaiskärsijäksi, ”sijaiskuninkaaksi”, valittiin yleensä rikollinen, joka kruunattiin ja puettiin purppuravaatteeseen. Hän sai uhrilampaan tavoin kuulla taivaallisen tuomioistuimen (auringon) langettaman tuomion. ”Hallittuaan” vartioituna kirjoituksissa säädetyn ajan, yleensä 100 päivää, hänet surmattiin.

Antiikin yhteiskunnissa kasvatus perustui suurelta osalta esikuviin. Kaukaiset ja liian helppoon elämään tottuneet perinteiset jumalat eivät kauankaan riittäneet tyydyttämään ihmisten esikuvien ja sijaiskärsijöiden kaipuuta, vaan tarvittiin joukko myyttisiä sankarittaria ja sankareita, joilla oli sekä jumalallisia että inhimillisiä ominaisuuksia. Useat sankareista olivat syntyneet jumalten ja kuolevaisten välisistä suhteista, he olivat itsekin kuolevaisia mutta jotkut heistä saattoivat kuolemansa jälkeen päästä astumaan ylös taivaisiin asumaan jumalten keskuudessa. Sankareista tunnetuin oli Herakles, joka vietti vaikean ja kiusauksia täynnä olevan elämän, kärsi tavattoman kivuliaan kuoleman ja nousi sen jälkeen isänsä luo taivaaseen, Olymposvuorelle.

Apostoli Paavali ymmärsikin Jeesuksen juuri Herakleen inkarnaatioksi. Hänen oli helppo yhdistää essalaisten kuolleista noussut Vapahtaja hellenistisiin sankarijumaliin. Koska Paavali syntyi kahden erilaisen kulttuurin välimaastoon - hellenistinen sivistys ja juutalainen kirjanoppineisuus - hänellä avautui verraton mahdollisuus uuden uskonnon kehittämiseen. Siinä hän myös onnistui erinomaisesti.

Mikä sitten sai essealaiset käynnistämään vääräuskoisten tuhoamisen? Mistä he (köyhät, kurjat, valon lapset, nöyrät, kumartuneet, tien seuraajat ja täydelliset) saivat varmuuden olevansa Jumalan valittuja ?

Se onkin sitten jo toinen juttu….

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä