Kohta on kulunut vuosi yhden parhaimman kaverini kuolemasta. Tammikuussa -08 kaverini kuoli auto-onnettomuudessa, 17v, vain kuukauden synttäreidensä jälkeen.
Kaveri oli siis äitinsä kanssa autossa, auto suistui liukkaalta tieltä ja osui puuhun. Äidiltä murtui vain jalka, kun taas kaveri kuoli heti. Olin tuntenut hänet ala-asteen ykköseltä asti.
Muistan, samana päivänä aiemmin koulun jälkeen hän tuli sanomaan, että hänellä on jotain kerrottavaa, ja sovittiin että nähdään illalla. Mä en kumminkaan päässyt ja lähetin tekstarin, etten pääse. Ei tullut ikinä vastausta. En kuullut onnettomuudesta kuin vasta seuraavana aamuna, kun kiersin ympäri koulua ja ihmettelin, kun kaveria ei näy missään. Luokassa joku kysyi, tiedettiinkö eilisestä onnettomuudesta...
Mä en ole ikinä ennen menettänyt ketään läheistä, ja kyllä se iski pahasti. Onhan sitä aina kuvitellut, miltä sellainen tuntuisi, mutta se tunne on ihan musertava. Mä näen edelleen unia hänestä, viimekin yönä näin unta, jossa oltiin ihan normaalisti, juteltiin ja naurettiin. Heräsin, ja hetken ajattelin, että tekstaan kaverille siitä, kunnes muistin, ettei häntä enää ole...
En vain voi/tahdo käsittää, että hän on poissa. Hän oli niin nuori. Hän oli aina iloinen ja jaksoi hymyillä, hänellä oli paljon kavereita joista hän välitti. Sattuu ajatella kaikkia niitä suunnitelmia, mitä hänellä oli tulevaisuudelle.
Milloin tämä helpottaa? Mua itkettää vieläkin ja en kamalasti kykene asiasta puhumaan muiden kavereiden kanssa, vaikka tiedän, että hekin surevat häntä...
Kaveri oli siis äitinsä kanssa autossa, auto suistui liukkaalta tieltä ja osui puuhun. Äidiltä murtui vain jalka, kun taas kaveri kuoli heti. Olin tuntenut hänet ala-asteen ykköseltä asti.
Muistan, samana päivänä aiemmin koulun jälkeen hän tuli sanomaan, että hänellä on jotain kerrottavaa, ja sovittiin että nähdään illalla. Mä en kumminkaan päässyt ja lähetin tekstarin, etten pääse. Ei tullut ikinä vastausta. En kuullut onnettomuudesta kuin vasta seuraavana aamuna, kun kiersin ympäri koulua ja ihmettelin, kun kaveria ei näy missään. Luokassa joku kysyi, tiedettiinkö eilisestä onnettomuudesta...
Mä en ole ikinä ennen menettänyt ketään läheistä, ja kyllä se iski pahasti. Onhan sitä aina kuvitellut, miltä sellainen tuntuisi, mutta se tunne on ihan musertava. Mä näen edelleen unia hänestä, viimekin yönä näin unta, jossa oltiin ihan normaalisti, juteltiin ja naurettiin. Heräsin, ja hetken ajattelin, että tekstaan kaverille siitä, kunnes muistin, ettei häntä enää ole...
En vain voi/tahdo käsittää, että hän on poissa. Hän oli niin nuori. Hän oli aina iloinen ja jaksoi hymyillä, hänellä oli paljon kavereita joista hän välitti. Sattuu ajatella kaikkia niitä suunnitelmia, mitä hänellä oli tulevaisuudelle.
Milloin tämä helpottaa? Mua itkettää vieläkin ja en kamalasti kykene asiasta puhumaan muiden kavereiden kanssa, vaikka tiedän, että hekin surevat häntä...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Otan osaa suruusi. Ei itkeminen mitään "haittaa", enemmänkin olisi outoa, jos et itkisi enää ja olisit päässyt yli tuosta järkyttävästä tapahtumasta. En ymmärrä, mikä kiire ihmisillä on selvitä surutyöstä. Se voi kestää todella kauan. Mielestäni suruajalle ei pitäisi olla mitään "kaavaa", miten kauan se saisi kestää. Tietysti oman henkisen jaksamisen kannalta olisi tärkeää, ettei surisi itseään hengiltä...nimittäin niinkin voi ehkä käydä.
ja se on ehkä se kaikkein kovin läksy, jonka ihmisen on elämästä opittava.
Yritä nauttia elämän pienistä asioista. Anna itsellesi aikaa surra. Kyllä sinä asian kanssa ajan kanssa pystyt elämään, vaikkakaan et tietenkään koskaan pysty unohtamaan. Eikä sinun tarvitsekaan. Kuolleet omaisemme ja ystävämme elävät muistoissamme.
Itsekin nuorena yhden ystävistäni menettäneenä tiedän, että asiasta puhuminen ei aina ole helppoa. Jotenkin kaikki sanat tuntuvat tyhjiltä. Elämän hauraus musertaa.
Nuoren ihmisen tai lapsen kuolema järkyttää aina syvästi. Voimia sinulle ja halauksia!
Suru vie aikansa. Kun hyväksyy, ettei toista enää ole, surun kipeys helpottaa, mutta silti ikävä yllättää aika-ajoin.
Käy puhumassa asiasta koulupsykologille tai kysele terveyskeskuksesta apua. Asiasta puhuminen auttaa sen käsittelyssä, ettei se koteloidu käsittelemättömänä.
Voimia ja lämmin halaus.
Koville se ottaa. Poikani 19v. kuolemasta on aikaa 2v.ja 5 kk. Tänään on ollut helvetin raskas päivä...kenelle voisin soittaa? Kenelle voisin kertoa ja itkeä, että on niin ikävä sitä lasta? En kenellekään. Muut haluavat jo elää elämäänsä eteenpäin, unohtaa...olen varmasti tämän asian kanssa jo yksin.
Jotkut asiantuntijat sanovat että surutyö kestää normaalisti puolesta kahteen vuoteen. Sinun pitäisi saada keskustella ja puhua menetyksestäsi toisten kanssa, silloin kun sen tuntuu onnistuvan. Tämä elä on arvoituksellista ja meille kaikille on annettu vain tämä hetki. Kuitenkin on mielestäni hyvä ajatella, että hän sai lähteä täältä tasapainoisena ja iloisena. Hänen päivänsä oli sitten tarkoitettu näin. Hän on siellä toisella puolella ja jatkaa iankaikkista elämää.