Kuolema

Aamulla kello kuusi sairaalasta soitettiin. Lähes 90-vuotias äitini oli kuollut. Hän oli vaan nukkunut pois. Vaikka tämä oli odotettavissa, ja hän halusi itsekin jo lähteä, silti se koskettaa minua.
Pahinta tässä on se, että minun olisi pitänyt eilen lähteä sairaalaan katsomaan häntä, mutta siirsin matkaani tälle päivälle. En jaksanut matkustaa monen tunnin matkaa, koska olin sunnuntaina juonut ja krapula oli kova. En oikein käsitä, miksi toimin niin. Alkoholi on ongelmani, mutta miksi juuri nyt menin juomaan? Halusin paeta ikävää tapaamista, selvittämättömiä asioita.
Nyt kannan ikävän lisäksi syyllisyyttä.
Kuinka jaksan, selviän kaikesta, en tiedä.

TERVEHDYS MINULTA

Teki mieleni kirjoittaa sinulle. Sillä kävin viime viikon perjantaina hautaamassa oman läheisen ihmisen. Jonka kanssa olimme yhteyksissä paljon. Hän oli siskon poikani, joka kuoli auto onnettomuudessa pari viikkoa sitten.

Suru läheisen kuolemasta on aina raskas. Jokainen ihminen joutuu omalta kohdaltaan läpikäymään surun omalla tavallaan. Ja jokaiselle se vaihe tulee ajallaan. Suru on käytännössä aina henkilökohtainen.
Ja toinen kokee se eri tavoin kuin toinen. Ei ole olemassa sellaista kaavaa, jolla voitaisiin laskea surun määrää. Sillä me kuitenkin kuljemme tunteiden tasolla eri luokissa.

Itse tulin huomanneeksi oman herkkyyteni voimakkaana vahvuutena. Koska olen tähän saakka pitänyt itseäni vahvana ihmisenä perusteella, joka juontaa juurensa vanhaan miehiseen kasvatus tapaan. Olen sinnikkäästi ollut jurona vanhoille miehen mittaisille opetuksille siitä, että suomalainen mies ei itke.

Vasta päästyäni ymmärtämään sen, miten väärin teen itseäni kohtaan siinä, että tukahdutan omat tunteeni. Olen tajunnut, että surun tunteista voi oppia hyvin paljon myönteistä itsestään.

Olen liian lähellä vielä omaa suruani siskon pojastani, etten kykene löytämään oikeita sanoja. Niitä sanojan, joita nyt haluaisin sanoa. Tämä menetys oli niin järkyttävä monella eri tavalla.

Onnettomuus traagisuudessaan aiheutti niin kovan järkytyksen sen kaikille osapuolille. Siitä toipuminen vie kokonaisuudessaan hyvin pitkään. Eikä varmasti lähde pois jättämättä jälkiä, joiden kanssa on vain opittava elämään.

Vanhemman ihmisen tai läheisen pois menon ymmärtää tietenkin eri tavalla kuin nuoren, jota siskon poikani tässä kohtaa edusti, ollessaan 31 vuoden ikäinen. En voi käsittää miksi ihminen, jolla perhe elämä oli alussa. Joka odotti oman poikaansa syntymää vaimonsa kanssa. Jonka kanssa hän oli mennyt vuosi sitten naimisiin. Joutui näin traagisella tavalla luopumaan elämästään.

Elämä antaa ja ottaa. Muiston se jättää ja sen ohella syvän kaipauksen.

Osan ottoni suruusi pappasi pois menon johdosta : Jaretc

kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla 2. Aika on syntyä ja aika kuolla. Aika on istuttaa ja aika repiä istutus. 3. Aika on surmata ja aika parantaa. Aika on purkaa ja aika rakentaa. 4. Aika on itkeä ja aika on nauraa. Aika on valittaa ja aika hypellä. 5. Aika on heitellä kiviä ja aika kerätä kivet. Aika on syleillä ja aika olla syleilemättä. 6. Aika on etsiä ja aika kadottaa. Aika on säilyttää ja aika viskata pois. 7. Aika on reväistä rikki ja aika ommella yhteen. Aika on olla vaiti ja aika puhua. 8. Aika on rakastaa ja aika vihata. Aika on sodalla ja aika rauhalla. Osanotto papan muistolle. Jope.