Kohtasin Gruusian arkkipiispan kansanmusiikkikonsertissa, joka järjestettiin joskus 1980-luvulla Tbilisissä - tämä tapahtui siis silloisen Neuvostoliiton siinä kolkassa, joka tunnetaan nyt Georgiana. Kohtaamisemme oli ikimuistoinen. Konsertin alku viivästyi, mutta ajattelin, että tämä nyt on tätä, ei täällä mikään toimi("nitsivoo nje robotajet"). Paikallinen yleisö tiesi kuitenkin mitä tuleman piti, se osasi odottaa hänen korkea-arvoisuuttaan. Heti kun jokin kultakruunuinen henkilö seurueineen astui salin takaosassa sijainneesta ovesta sisään, ihmiset nousivat - ensin siellä takaosassa ja sen jälkeen kaikkialla kuin yhtenä miehenä penkeistään ja osoittivat hiljaisina seisten kunnioitustaan koko sen ajan kun tämä (niin kuin jo itsekin osasin arvata) korkea-arvoinen prelaatti ja taivaallisen vallan edustaja kulki keskikäytävää pitkin ja laskeutui lopulta salin edessä odottaneelle ”istuimelleen”.
Purin aluksi hampaani yhteen ja ajattelin, että minä en saatana vieköön - tapahtui mitä tahansa niin minä en perkeleen perkele, nosta milliäkään persettäni penkistä. Mutta alamaisen osaan siinä oli vain nöyrryttävä, muutenhan minä olisin asettunut kaikkien läsnä olleiden yläpuolelle. Vääntäydyin viime tingassa ylös, ja päädyin johonkin epäaitoon kumaraan asentoon (näytin varmaankin aivan asianmukaisesti madolta, jota tungetaan ongenkoukkuun). Oli se sen verran itsekunnioitusta koetteleva kokemus, että vielä vuosien jälkeen mieleeni tuli aina silloin tällöin ajatus: "Ainakaan aikuisena minua ei ole kukaan nöyryyttänyt niin paljon kuin se saatanan Gruusian arkkipiispa".
Ateisti mikä ateisti. On myönnettävä että eräällä toisella turistireissulla menin Vilnassa katsomaan, mitä ”Kommunismin saavutusten museo” eli jonkinlainen maallisen uskon temppeli piti sisällään. Toisin sanoen kävin siis entisessä kirkossa, joka - niin kuin me kaikki olemme moneen kertaan saaneet TV:stä nähdä, toimii nyt taas kirkkona ja on restauroitu entiseen loistoonsa. Ja myönnettäköön sekin, että minun ei enää vuosikausiin ole tehnyt mieli lähteä sen enempään edellä mainittuihin kuin mihinkään muihinkaan ”reaalisosialismia rakentaneisiin” maihin, vaikka niissä voisi nyt kulkea ja mennä vapaasti mihin tahansa. (Johtuneeko vain siitä, että näin vanhana ja vaivaisena en enää uskalla lähteä mihinkään - olen ollut huomaavinani, ettei vanhan ihmisen liikkuminen ole näissä meidän tutuissa kotimaisemissammekaan aina turvallista. Nuorempana sitä tuli käytyä vaikka missä: ajoin mm. perheineni omalla autolla Krimille / Jaltalle ja takaisin ).
Mutta ei haittaa, en millään enää löytäisi Vilnasta sitä museokirkkoakaan. Siellä kun oli jo silloin ainakin yksi toimiva kirkko joka ainoalla kadulla. Niitä lukemattomia kirkkoja kierrellessänihän minä sen museonkin sattumalta löysin.
Purin aluksi hampaani yhteen ja ajattelin, että minä en saatana vieköön - tapahtui mitä tahansa niin minä en perkeleen perkele, nosta milliäkään persettäni penkistä. Mutta alamaisen osaan siinä oli vain nöyrryttävä, muutenhan minä olisin asettunut kaikkien läsnä olleiden yläpuolelle. Vääntäydyin viime tingassa ylös, ja päädyin johonkin epäaitoon kumaraan asentoon (näytin varmaankin aivan asianmukaisesti madolta, jota tungetaan ongenkoukkuun). Oli se sen verran itsekunnioitusta koetteleva kokemus, että vielä vuosien jälkeen mieleeni tuli aina silloin tällöin ajatus: "Ainakaan aikuisena minua ei ole kukaan nöyryyttänyt niin paljon kuin se saatanan Gruusian arkkipiispa".
Ateisti mikä ateisti. On myönnettävä että eräällä toisella turistireissulla menin Vilnassa katsomaan, mitä ”Kommunismin saavutusten museo” eli jonkinlainen maallisen uskon temppeli piti sisällään. Toisin sanoen kävin siis entisessä kirkossa, joka - niin kuin me kaikki olemme moneen kertaan saaneet TV:stä nähdä, toimii nyt taas kirkkona ja on restauroitu entiseen loistoonsa. Ja myönnettäköön sekin, että minun ei enää vuosikausiin ole tehnyt mieli lähteä sen enempään edellä mainittuihin kuin mihinkään muihinkaan ”reaalisosialismia rakentaneisiin” maihin, vaikka niissä voisi nyt kulkea ja mennä vapaasti mihin tahansa. (Johtuneeko vain siitä, että näin vanhana ja vaivaisena en enää uskalla lähteä mihinkään - olen ollut huomaavinani, ettei vanhan ihmisen liikkuminen ole näissä meidän tutuissa kotimaisemissammekaan aina turvallista. Nuorempana sitä tuli käytyä vaikka missä: ajoin mm. perheineni omalla autolla Krimille / Jaltalle ja takaisin ).
Mutta ei haittaa, en millään enää löytäisi Vilnasta sitä museokirkkoakaan. Siellä kun oli jo silloin ainakin yksi toimiva kirkko joka ainoalla kadulla. Niitä lukemattomia kirkkoja kierrellessänihän minä sen museonkin sattumalta löysin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.