Tänäänhän on isänpäivä? No, ei meidän perheessä. Isä jätti mut ku olin 2v (kosti mulle äidin ja sen ongelmat). Näin isäni ekaa kertaa yli 7 vuoteen n. 1½ vuotta sitten. No, tuli selväksi hänen kantansa. Se mies ilmoitti vihaavansa mua, oli kuulema mun vika että se lähti. Tiedättekö kuinka paljon sellainen sattuu? Olen aina kaivannut isää, ja etsin miehistä aina isähahmoa...mä en voi ymmärtää, mitä 2-vuotias tyttö tekee saadakseen isän vihaamaan? Äitini jätti isän koska tämä joi kaikki rahamme yms. oli kusipää. Mm, kun äitini yitettiin raiskata ja hän soitti isälleni baariin, tämä ilmoitti ettei nyt ehdi tulemaan kotiin. Kun minä synnyin, isä oli baarissa. Kantapaikka...
Mä olen oppinut, ettei pakollista rakkautta ole olemassakaan, mutta eikä vanhempien kuuluisi rakastaa lastaan aina ja ehdoitta? Olen nyt 16-vuotias. Äitini on aina ollut kenties paras äiti koko maailmassa, mutta pelkään jatkuvasti isäni takia että menetän äidinkin. Onhan minulla isäpuoli ja mukava sellainen, mutta entä jos äiti ajattelee että olisipa tyttäreni hänen lapsensa? Toivookohan hän niin? Sanoo ettei, mutta kun en usko. Arvatkaa mikä on veemäisintä? No...mulla on kamala ikävä isiä. Tänään on isänpäivä, ja mä en edes tiedä, missä se mies on.
Mä pelkään, että musta tulee huono äiti jonain päivänä (alkoholismi kai kulkee geeneissä ainakin vähän). Jos teillä on isi, niin olkaa erittäin kiitollisia hänelle, joohan?
Mä toivoisin, että mun isäni olisi ollut kunnollinen ja vaikkapa kuollut ennemmin ku jättänyt oman tyttärensä. Mä en ole antanut itselleni sitä anteeksi. Kaikki aina sanoo, ettei se ollut mun vika, mutta miksi isä sitten syytti ja ihan selvinpäin mua? Mä en saa koskaan sanoa ketään isiksi, isäksi, isukiksi, faijaksi...
Anteeksi että mä inisen tästä, ihmisillä on suurempiakin murheita! Itkettää vaan nyt ku on isänpäiväkin.
Mä olen oppinut, ettei pakollista rakkautta ole olemassakaan, mutta eikä vanhempien kuuluisi rakastaa lastaan aina ja ehdoitta? Olen nyt 16-vuotias. Äitini on aina ollut kenties paras äiti koko maailmassa, mutta pelkään jatkuvasti isäni takia että menetän äidinkin. Onhan minulla isäpuoli ja mukava sellainen, mutta entä jos äiti ajattelee että olisipa tyttäreni hänen lapsensa? Toivookohan hän niin? Sanoo ettei, mutta kun en usko. Arvatkaa mikä on veemäisintä? No...mulla on kamala ikävä isiä. Tänään on isänpäivä, ja mä en edes tiedä, missä se mies on.
Mä pelkään, että musta tulee huono äiti jonain päivänä (alkoholismi kai kulkee geeneissä ainakin vähän). Jos teillä on isi, niin olkaa erittäin kiitollisia hänelle, joohan?
Mä toivoisin, että mun isäni olisi ollut kunnollinen ja vaikkapa kuollut ennemmin ku jättänyt oman tyttärensä. Mä en ole antanut itselleni sitä anteeksi. Kaikki aina sanoo, ettei se ollut mun vika, mutta miksi isä sitten syytti ja ihan selvinpäin mua? Mä en saa koskaan sanoa ketään isiksi, isäksi, isukiksi, faijaksi...
Anteeksi että mä inisen tästä, ihmisillä on suurempiakin murheita! Itkettää vaan nyt ku on isänpäiväkin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Luin jostain,että äidiltä peritään se juoppousgeeni.Minun isälläni oli alkoholiongelma ja se oli todella läsnä aina kotona kännissä,olihan niitä selviä kausia joskus mutta silti.Ruinasin lapsena äidiltäni,että ottaisi avioeron,etten jaksa enää,mutta eroa ei tullut.Nyt on isä ollut kuolleena melkein kymmenen vuotta ja vähitellen päästä katkeruudestani.Ole onnellinen että etten joutunut kärsimään kotona alkoholiongelmaisesta,vaikka tämä ei varmaan sinua paljon lohduta.Omille alakoululuikäisille lapsille isänpäivä on varmaan vielä monta vuotta surunpäivä-heidän isänsä nimittäin teki itsemurhan puolitoista vuotta.Hyvää isänpäivää vaan lapsilleni!
No ei tietenkään se ole sinun vikasi! Hyvä että ymmärrät sen itsekin? Isäsi on vaan epäkypsä eikä osaa puhua tunteistaan, se ilmenee sitten tommosena sinun syyttämisenäsi. Valitettavasti tuollaisiakin aikuisia on...
Ole onnellinen äidistäsi, isäpuolestasi ja siitä kaikesta mitä sinulla on. Ehkäpä se elämä isäsi kanssa ei kuitenkaan olisi ollut mitään tavoittelemisen arvoista... olisit vaan saanut tuotaa samaa piittaamattomuutta, epäkypsyyttä ym. niskaasi jokaisena päivänä? No, sitähän ei voi tietää... Niinkuin ei sitäkään, etteivätkö teidän välinne vielä joskus voisi parantuakin. Sanotaanhan että niin kauan on toivoa kuin on elämääkin.
Vaikka et isääsi tunne etkä ole hyvissä väleissä hänen kanssaan niin älä toivo että hän olisi kuollut!!! Oma isäni on ja nuo isän päivät ovat suoraan sanottuna aivan kauheita.. Sitä vaan ennen isän päivää miettii mitä sitä ostaisi lahjaksi ja sitten sen taas tajuaa että eihän sitä olekkaan kelle sen lahjan ostaisi. Ei ole sitä isää kelle voisi edes kerran vuodessa sanoa jotain kaunista. Yritä saada isäsi kanssa edes jonkun laiset välit.. ehkä isäsi ei tarkoittanut sitä mitä sanoi. Ehkä hänelle oli iso järkytys kohdata sinut niin monen vuoden jälkeen tai jotain sellaista. Yritä puhua hänelle tai kirjoita tai tee jotain millä haluat ilmaista että hän on sinulle tärkeä jne.. jos vain haluat hänen sen tietävän.. Anna hänelle aikaa sillä se ei varmastikkaan helppoa ole myös isällesikään.
Isäsi on tunnevammainen, katkera tms. mutta et ole mitenkään syyllinen hänen ratkaisuihinsa tai puheisiinsa. Minut jätti äiti pienenä ja olen myöhemmin ymmärtänyt että jotkut ihmiset tekevät ihmeellisiä ratkaisuja ja silti minua voi rakastaa ja monet rakastavatkin. Äitini oma onnettomuus, että hän ei pystynyt. Onneksi sain äitipuolen, joka oli kuin oma äiti. Hän on vieläkin minulle se ainoa äiti.
nina, toivotatko äitipuolellesi hyvää äitienpäivää?ja kutsutko häntä äidiksi?
ihan uteliaisuudestani kysyn..
Hei Marilyn! Juttusi hätkähdytti minua, otan todella syvästi osaa suruusi siitä, ettet ole saanut kokea oikeaa isän rakkautta. En tiedä, pystyisinkö erittelemään tunteitani noin hienosti kuin sinä, jos 16 ikäisenä tilanteeni olisi ollut samanlainen. Enkä kyllä voi edes kuvitella tuskasi määrää, mutta sen voin sanoa, ettei sun yhtään tarvi pyydellä anteeksi, että muka "iniset" pienistä. Meillä ihmisillä on kaikilla omat murheemme, niitä on suuria ja pienempiä, mutta minusta kyllä tuntuu aivan kamalalta jos isäsi todella on kohdellut sinua noin julmasti. Olen itse jo 36-vuotias ja menetin viime keväänä oman rakkaan isäni, hän kuoli haimasyöpään. Isä rakasti minua aina, vaikka kapinoinkin vielä aikuisenakin hänen mielestäni vähän liian tiukkoja moraalikäsityksiään vastaan.Joka tapauksessa tiedän, että isän menettäminen sattuu järkyttävän paljon näin aikuisenakin. Minun piti mm. lopettaa tänä syksynä juuri aloittamani osa-aikatyö unettomuuden ja stressin takia, mikä johtui surustani. Suru oli vieläkin liian suuri ja se on pakko käsitellä. Samoin kehotan sinua käymään läpi omaa suruasi siitä, ettei sinulla ole ollut rakastavaa isää. Älä jää yksin! Toivon, että sinulla on joku läheinen ystävä, jonka kanssa voit puhua tästä. Ja usko äitiäsi, olet varmasti hänelle todella tärkeä täysin riippumatta hänen tunteistaan isääsi kohtaan!!! Puhu näistä ajatuksistasi hänen kanssaan. Onneksi hän ei ole hylännyt sinua, eikä varmasti hylkääkään.Toivon sinulle sydämestäni voimia ja kaikesta huolimatta elämänhalua. Voisit myös hakeutua puhumaan jonkin ammattiauttajan kanssa; seurakunnissa myös papit ovat valmiita kuuntelemaan ja keskustelemaan; itse olen saanut apua ja tukea kirkon piiristä. Meillä kaikilla on onneksi kuitenkin Taivaallinen Isä joka VARMASTI rakastaa. Tähän minä uskon omien kokemusteni perusteella 100%-sesti, vaikka voi olla että se ei sinua juuri nyt paljoa lohdutakaan. Toivon että löydät jonkun, joka ihan oikeasti välittää ja voi auttaa sinua tulemaan toimeen, vaikka olisikin niin, ettei isäsi koskaan haluaisi tavata sinua enää. Toivon tietenkin, että vielä voisit tavata häntä. Muistan Sinua rukouksissani.
Terveisin Susanne
Kiitos kauniista sanoistasi ja pärjäile sinäkin=)