On jo pitkään ollut ajatuksena hakea itselle seurakuntakoti, uskossa olen ollut jo kauan.
Mutta jännitän itseni esittelemistä seurakunnalle. Kaikenlaisten henkilökohtaisten asioideni kyseleminen ahdistaa vaikka en ole rikoksiin syyllistynyt enkä elä synnissä. Kovin helposti en siis ystävysty.
Aiemmin kuuluessani helluntaiseurakuntaan istuin aina kokouksissa muiden joukossa ja lähdin sitten kotiin. Koin sitten niin paljon vainoamista nimenomaan helluntailaisuuden takia että jätin seurakunnan. Jeesusta en ole koskaan jättänyt.
Olen onnistunut saamaan muutaman kaverin joiden kanssa tapaan kodin ulkopuolella. Työpaikalla sen sijaan en ole ystävystynyt ihmisten kanssa, toki keskustelemme mutta kukaan ei ole ollut kiinnostunut minulle työpaikan ulkopuolella soittelemaan vaikka tiedän monien työtovereiden keskenään pitävän yhteyttä. En tiedä onko minussa joku "Kainin merkki" joka pitää monet ihmiset minusta etäällä. Huomaan että monet ihmiset ovat sosiaalisuudeltaan paljon avoimempia kuin minä. Kai tämä on sukuvika, perheemme jäsenet ovat aika sulkeutuneita.
Katsoin äsken TV7:ltä tupakokousta, jossa puhuttiin että suomalaisten pitäisi enemmän alkaa suosia solukokouksia. Minulle nuo solukokoukset ovat suorastaan kauhistus. Joutua ahdetuksi johonkin ahtaaseen paikkaan jossa on pakko yrittää seurustella tai jossa joutuu jonkun uteliaan ihmisen pommituksen kohteeksi! Itselläni on niin pieni asunto etten sinne yleensä ketään kutsu koska on kaikin tavoin vaivattomampaa tavata ihmisiä vaikka jossakin kaupungilla.
Niin. Tarvitsisin sen seurakuntakodin mutta minulla on kovin vähän annettavaa seurakunnalle. En ole varakas ihminen ja muutenkin osallistumiseni voi olla vähän niin ja näin. Onko välttämätöntä olla seurakuntakoti jos sellaiseen kuuluminen ahdistaa? TV7 ja Radio Dei tarjoavat myös ihan hyvää hengellistä ohjelmaa ja netistä voi kuunnella saarnoja. Ja rahaa voi syytää pilvin pimein kaikenlaisiin hyviin asioihin kenellä sitä vaan on...
Mutta jännitän itseni esittelemistä seurakunnalle. Kaikenlaisten henkilökohtaisten asioideni kyseleminen ahdistaa vaikka en ole rikoksiin syyllistynyt enkä elä synnissä. Kovin helposti en siis ystävysty.
Aiemmin kuuluessani helluntaiseurakuntaan istuin aina kokouksissa muiden joukossa ja lähdin sitten kotiin. Koin sitten niin paljon vainoamista nimenomaan helluntailaisuuden takia että jätin seurakunnan. Jeesusta en ole koskaan jättänyt.
Olen onnistunut saamaan muutaman kaverin joiden kanssa tapaan kodin ulkopuolella. Työpaikalla sen sijaan en ole ystävystynyt ihmisten kanssa, toki keskustelemme mutta kukaan ei ole ollut kiinnostunut minulle työpaikan ulkopuolella soittelemaan vaikka tiedän monien työtovereiden keskenään pitävän yhteyttä. En tiedä onko minussa joku "Kainin merkki" joka pitää monet ihmiset minusta etäällä. Huomaan että monet ihmiset ovat sosiaalisuudeltaan paljon avoimempia kuin minä. Kai tämä on sukuvika, perheemme jäsenet ovat aika sulkeutuneita.
Katsoin äsken TV7:ltä tupakokousta, jossa puhuttiin että suomalaisten pitäisi enemmän alkaa suosia solukokouksia. Minulle nuo solukokoukset ovat suorastaan kauhistus. Joutua ahdetuksi johonkin ahtaaseen paikkaan jossa on pakko yrittää seurustella tai jossa joutuu jonkun uteliaan ihmisen pommituksen kohteeksi! Itselläni on niin pieni asunto etten sinne yleensä ketään kutsu koska on kaikin tavoin vaivattomampaa tavata ihmisiä vaikka jossakin kaupungilla.
Niin. Tarvitsisin sen seurakuntakodin mutta minulla on kovin vähän annettavaa seurakunnalle. En ole varakas ihminen ja muutenkin osallistumiseni voi olla vähän niin ja näin. Onko välttämätöntä olla seurakuntakoti jos sellaiseen kuuluminen ahdistaa? TV7 ja Radio Dei tarjoavat myös ihan hyvää hengellistä ohjelmaa ja netistä voi kuunnella saarnoja. Ja rahaa voi syytää pilvin pimein kaikenlaisiin hyviin asioihin kenellä sitä vaan on...
Vastaukset 5
Vanhimmat
ongelmasi, mutta siihen pitäisi löytyä ratkaisu, koska seurakunta on Kristuksen ruumis. Se on Jumalan suunnitelma meitä varten. Uudessa Testamentissa ei ole yhtään uskovaa, joka on seurakunnan ulkopuolella. Kuinka käsi voi elää irti ruumiista? Kuinka ruumis voi toimia, jos siinä ei ole silmiä? Sinun on aika kasvaa irti näistä peloista ja liittyä paikalliseen seurakuntaan. Itse voi toki valita miten läheisiä ihmissuhteita haluaa. eikä meillä ainakaan pakoteta ketään todistamaan missään tilanteessa. Kyllä se on vapaaehtoista.
seurakunnalle? Kerro huolesi ja murheesi Jeesuksellekkin, ensin ihan omassa"kotikokouksessa" elikkä rukoilet ensin kotona aamulla ennenkuin avaat ulko oven, menet sitten vaikka kauppaan, kokoukseen taikka töihin. siunausta sulle. Jeesus lupaa antaa sinulle "sisäisen" rauhan. ;)
Mitä se olisi jos kuuluisit johonkin seurakuntaan, miten toivoisit voivasi osallistua siihen, tai haluaisitko ylipäätään osallistua aktiivisesti? Jos et haluaisi, miksi sinun täytyisi?
Jännität itsesi esittelemistä - haluaisitko sitten esitellä itsesi julkisesti koko seurakunnalle? Ellet halua miksi sinun pitäisi?
Seurakuntaidea on nykyään aika paljon erilainen kuin alkuseurakunnan aikaan. Sen pitäisi nykyään vastata ihmisen henkilökohtaisiin tarpeisiinkin.
Minusta on hienoa, jos yksinäiset ja vetäytyvät ihmiset löytävät itselleen seurakunnasta jotain, tokihan se seurakunta on silloin sosiaalisen velvollisuutensa huomaamattaan hoitanut.
Luterilainen kirkko on hyvin sosiaalisesti suuntaunut. Siellä on useanlaista kerhotoimintaa, papit ovat hyvin lähinnä sosiaalityöntekijöitä, joita uskaltaa lähestyä ja kysyä heiltä neuvoa juuri tässä sosiaalisten kanssakäymisten alueella. Luterilaisessa miljöössä ei ole tapana udella toisen asioita siellä tapaa hyvinkin normaalia suomalaista elämänmenoa edustavia ihmisiä.
Voisikohan Luterilainen kirkko olla sinulle se tilaus jota etsit.
Helluntalais-karismaattinen suuntaus on enemmänkin tunnustuksellista raamatun tekstien suhteen ja voi ahdistaa, jos suhde Jumalaan on hiljaisuudessa olemista enemmänkin, kuin säväkkää toiminnallisuutta.
Mutta siksihän meillä on monia erilaisia kirkkokuntia, että jokaisen olisi jotain.
Jumalan palveleminen ei ole monimutkaista, ihmisillä ovat tiet monimutkaisia. Eikä minun kaukaakaan tarvitse hakea esimerkkiä, missä Jumalan palveleminen tapahtuu ihan ilman minkään seurakunnan toimintaa. Ihan kotona vaan. Vähän niinkuin vanhassa lastenlaulussa sanotaan, että kivi on mun kirkkonani, pajupehko pappina. Jos missä niin luonnossa tuntuu että Jumala avautuu ja Hänen alttarinsa on tullut maanpäälle. Niinkuin luonnossa on rauha ja rakkaus, elämä ja toivo niin on myös Jumala.
Niinkuin on päiväs niin on voimas.
"Jos missä niin luonnossa tuntuu että Jumala avautuu ja Hänen alttarinsa on tullut maanpäälle. Niinkuin luonnossa on rauha ja rakkaus, elämä ja toivo niin on myös Jumala." Itsekin haen luonnosta lohtua surussani. Toki Raamatun lukua tarvitaan myös.
milllaisella paikkakunnala asut.
Suurissa kaupungeissa on vara mistä valita, mutta pienillä paikkakunnilla ei paljon vaihtoehtoja ole.
Kun itse aikoinani etsin seurakuntaa suuremmalla paikkakunnalla, niin vuoden verran kävin kaikenlaisissa seurakunnissa.
Haistelin ja tunnustelin. Samalla sain hyvin monipuolisen kuvan koko kristillisestä kentästä.
Lopulta päädyin melko suurehkoon helluntaiseurakuntaan. Ei ole kukaan kauheasti kysellyt mitään, ellen ole itse kertoillut.
Ihmisiin on kuitenkin tutustunut pikkuhiljaa ja osallistumaankin on päässyt.
Että rohkeasti vain etsimään.