rakkaani haudataan viikon päästä ja tuntuu, että ettei jaksaisi tätä mielenmyllerrystä. Ensimmäinen viikko meni itkiessä, nyt ahdistaa ja olo on levoton. Nyt sen tuntee selvemmin kuin koskaan, että kaikki päättyy aikanaan ja sellainen yleensä lohduttava toiveajattelu ei auta. Olisi varmasti helpompaa jos kuoleman oppisi jotenkin hyväksymään. Ihmiset sanovat ettei saisi surra liikaa, olihan tämä ihminen jo vanha. Enpä tässäkään asiassa osaa surra mitenkään "mallikkaasti" vaan tuntuu että jotenkin väärällä tavalla. Ajattelin, että kun jouluna ollaan perheen kanssa yhdessä surraan jotenkin yhdessä, mutta aika yksin kaikki tuntuivat sen surunsa kanssa olevan. Vituttaa ja olisi tehnyt mieli huutaa, mutta enpä sitten kehdannut. Tämä läheiseni oli kaikenlisäksi niin suvaitsevainen ja lämmin ihminen, että sen mukavempaa ihmistä saa hakea. Eipähän tarvi hänen enää kärsiä. Muuta lohtua ei kai ole. Kun päivä vielä paistaa en tiedä miten se paistaa ja miltä se näyttää, koska maailma tuntuu erilaiselta ja hauraammalta kuin ennen. Oli vaikea kirjoittaa näin painavista asioista tänne, mutta kun täällä kerran on samassa tilanteessa olevia niin kaipa ne ymmärtää mitä kaikkea tässä käydään läpi.
Ei ymmärrä
hohhoijaa.
3532
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
"Ihmiset sanovat ettei saisi surra liikaa.."
Kyllä ihmisen tulee saada surra ihan niin paljon ja pitkään kuin on tarpeen. Menetin läheisen ihmisen vajaat 3 kuukautta sitten. Olen surrut omalla tavallani. Välillä on ollut helpompaa ja välillä tulee vaikeita hetkiä, jolloin tekisi mieli vain itkeä. Kun itkettää, on parasta itkeä. Kamalinta kai olisi, jos läheisen poismeno ei tuntuisi missään.
Voimia ja jaksamista sinulle. Vielä päivä paistaa.
Luulen, että suremiseen juuri kuuluu se, että jää tietyllä tavalla yksin vaikka olisi muiden keskellä ja että mieliala vaihtelee kovasti. Sitä on ikään kuin menneen ja tulevan välissä ja kumpaan suuntaan tahansa kurkottaa niin sattuu.
Minä olin tänään aivan pois tolaltani koko päivän, en pystynyt keskittymään yhtään mihinkään, silmälasit ja kaikki katosivat koko ajan. Oli pakko ottaa Diapam avuksi. Sitten kävin hoitokodissa katsomassa lähellä kuolemaa olevaa rakasta ihmistä ja rauhoituin, kun hän olikin tänään vähän paremmassa kunnossa. En edes tiedä onko se hänen kannaltaan hyvä, että tulee hyviä päiviä ja elämä vähän pitenee, mutta näihin päiviin minä tartun.
Jotenkin kuolemiseen liittyvä suru vain on ja kaikki ohjeet ja määritelmät tuntuvat usein valjuilta.
Viime yönä näin sekavaa unta, jossa minulle tultiin sanomaan että läheiseni on nyt sitten kuollut ja minä kysyin että kuinka pitkäksi aikaa. Unessa kysymys oli ihan looginen. En voi ymmärtää kuoleman lopullisuutta.
vastanneille. Ehkä omien sukulaisten kanssa on nyt vaikeampi tästä puhua, koska koko asia ns.räjähtää silmille ja tuntuu liian lohduttomalta, vaikka sitä miten yrittäisi selitellä itselleen. Voimia teillekin!