Minulla on ensimmäinen vuosi lähiomaisen kuolemasta menossa (9 kuukautta kulunut hänen kuolemastaan)..osaako joku "saman" kokenut kertoa, että miten suru helpottui? Kun tuntuu nyt siltä, että se ei helpota koskaan...olisi lohdullista ja kannustavaa kuulla muiden kokemuksia, tää on niin hirmu raskas "taival"..välillä, kun luulee jo olon helpottaneen, se iskee taas kuin "salama kirkkaalta" taivaalta takaisin..
suruaika
surusydän
81545
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
ihmisestä toiseen. Itse menetin rakkaan pikkuveljeni vuosi sitten yhtäkkisesti. Monta kuukautta kului, että hänen menetys oli päällimmäisenä mielessä. Nyt voi sanoa, että suru on muuttunut enemmän ikäväksi ja kaipaukseksi.
Minulla on mahdoton ikävä veljeäni. Rajuja itkupuuskia tulee harvemmin kuin alussa.
Mutta se ottaa aikaa. Paljon. Ikinä en voi unohtaa häntä. En ikinä. Minä vain toivon, että tuskainen ikävä helpottuisi joskus. Toivon elämän ilon palautuvan takaisin. Pystyn elämään aivan normaalia elämää perhettä pystyssä pitävänä voimana ja työssä käyden. Toisinaan taas tuntuu, että haluan kauas pois. En tarkoita kuolemaa, vaan konkreettista lähtemistä toisiin maisemiin ja toisiin ajatuksiin.
Voimia sinulle surussasi.
Et ole yksin, meitä on paljon sinun tukenasi, ajatuksin.
Surun tunteet jyllää yhä vahvoina vaikka äitini kuolemasta on 10 kk, suhteemme oli läheinen-hoidin Häntä loppuun saakka- perheeni oli täydellä mukana huolehtimassa Hänen hyvinvoinnistaan. Joskus oli rankkaa niin sairas ja uupunut kun Hän oli, mutta kummasti ihminen jaksaa. Helpotusta ei tuonut Äidin poismeno-ainakaan vielä-ajattelen päivittäin ja käyn haudallaan joka viikko. Joku kirjoitti että "anna Hänen olla siellä missä on ja päästä ajatukset kauniille puolelle". Yritän mutta aina tulee niitä vaikeita hetkiä kun muistan joitain elämänvarrella sattuneita asioita. En tiedä onko edes normaalia tämä pitkä suru. Veljeäni surin 2 vuotta, sekin on pitkä aika.-- Sielu ja järki kun ei kulje käsikädessä se on totta. Sinulle sureva mukanaoloni, ymmärrän todella tilasi. Koetetaan jaksaa!Hyvää Uutta-Vuotta!
on aivan kertakaikkisen normaali.
minäkin olin yli 8 vuotta. Muut olivat varmoja (jopa ystävistäkin osa) itse myös aloin sen jo uskoa, vaan sehän helpotti kun aika oli helpottaa!
Annahan itsellesi aikaa surra! Mitä toiset ajattelee ajatelkoot kaikessa rauhassa! Sinä olet paras, läheisin ja luotettavin ystävä itsellesi kun teet kuten tuntuu hyvälle; itket kun itkettää, naurat kun naurattaa jne.Salli itsellesi olla sitä mitä olet; surullinen tai iloinen. ÄLÄ kiellä elämistä itseltäsi ethän kiellä sitä muiltakaan..
Minä tein itse sen pahan erehdyksen, että yritin toisten takia (painostuksesta) "unohtaa lapseni 2v. kuoleman" aivan kuin tuota lasta en olisi ikinä nähnytkään. Se oli sama kuin (hautasin) itseni elävältä..Vaivuin lapsen menetyksen jälkeisen trauman otteeseen, pimeyteen josta en mitään muista. Sieltä selviytyminen olikin jo ihme! Niitä "ihmeitä" olen kokenut jo muitakin sen jälkeen, joten tiedän ne mahdollisiksi.
Menetykseesi voimia, lohtua ja rakkautta jaksaa elää sen kanssa. Suru muuttaa pois luotasi kun tuntee ettei ole sisikunnassasi enää "tarpeen".
Aika tuo etäisyyttä etkä estämään pysty. Samoin kävi minulle. Suututti kuulla fraasia "aika kultaa..muistot,-jne". Tavallaan niin käykin sillä vaan odottavan aika on pitkä. Suruaikakin tuntuu siltä, tiedän sen. Luota itseesi tiedät parhaasi niin näet, tunnet ja koet vielä muutakin kuin surua! Kaikkea hyvää sinulle!
Mulla tulee miehen kuolemasta vähän reilut 2 vuotta. Alkuun suku jaksoi kannustaa ja olla tukena, nyt on tullut kommentteja "yhäkö sinä suret", "etsi joku uusi" (ei tulis mieleenikään)
Suru hiipii puseroon yhä päivittäin, oon antanut itselleni vapauden surra häntä niin kauan kun se on tarpeellista. Ei kukaan toinen voi mennä sanomaan kenellekkään että sun pitä nyt lopettaa tuo sureminen.
Kuoleman jälkeinen aika oli katastrofaalista,
kaaosta, maanpäällistä helvettiä. Kävin terapeutilla, joka käski minun piilottaman
tunteeni lapsilta ja olemaan vahva. Siis mikä neuvo ! Ja siinä tilantessa vielä uskoin häntä.
Patosin kaiken sisääni, en voinut itkeä, enkä nauraakkan, olin kuin elävä robotti, joka
huolehti kaikki käytännön asiat, kodin, työt,
lapset ja suru oli kuin musta möykky sisälläni.
Lopulta siihen tuli onneksi piste, lapset pääsi opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja minä sain
aikaa surra. Annoin tulla ulos kaiken. Istuin, itkin, nauroin, katsoin valokuvia ja yhteisiä tavaroita. Enkä välittänyt pätkääkään muiden ihmetyksestä. Tuttavat katsoi minua kieroon, mutta ajattelin että katsokoot. Se oli synkkää mutta puhdistavaa aikaa. Vähitellen siitä tein
sitten asian kerrallaan eteenpäin, joskus laitoin hänen vaatteensa pois, joskus vähensin muistoja tuovia tavaroita. Välillä kävin haudalla kiukkuamassa että miten kehtaaat
jättää mut yksin tähän tilanteeseen ?
Kävelin metsässä ja potkin käpyjä. Luin kuolin-ilmoituksen uudestaan ja uudestaan.
Hän lähti tästä maailmasta niin nuorena,vahvana
kuin härkä, äkillisesti ja yllätäen että shokki esti alkuun järkevän ajattelemisen, mutta kun sitten sai lopulta kelata asioita ihan kaikessa rauhassa niin moni asia loksahti paikoilleen.
Se vaatii aikaa, eikä kukaan tiedä kuinka paljon.
Joku saman kokenut ystävä oisi ihan kullanarvoinen tässä, mutta minäkin oon vielä sen verran "nuori" ettei oikein vertaistukea tahdo löytyä.
Kaikkein pahimpina hetkinä oon soittanut kriisiryhmään, ihan vaan senkin takia että kuulee
jonkun ystävällisen äänen puhelimessa, eikä tarvitse sepittää tarinaa että joo kyllä kaikki
on hyvin, kun ei ole.
Se olen oppinut että itselle pitää antaa se aika käsitellä asiaa. Väliin tulee helpompia hetkiä, sitten voi tulla äkkinotkahdus.
Minulla vaan on se paha puoli että alkuun estin itseäni itkemästä niin tehokkaasti että se on vieläkin vaikeaa, olen sitä "harjoitellut" kyllä.
Joulun vietin yksin ajatusteni kanssa, puhdistin
siinä monen menneen joulun muistoja mielestäni.
Sitä, mitä ei näe kun asiat ovat liian lähellä.
Sitä, miten kaikki se aiempien joulujen kiire ja
stressi tuntuisi nyt pelkästään hyvältä.
Sitä, mitä olisin valmis antamaan saadakseni edes pienen sekunnin sadasosaksi hänet vierelleni, edes yhden molekyylin verran.
Mutta- Jari Sarasvuon sanoin- kaikki se paha mitä meillä on nyt, raivaa tilaa sille hyvälle mikä elämään on tuleva.
Tähän pitää koittaa luottaa, ja toivon sydämeni pohjasta voimia, lämpöä , valoa ja voimia teille saman kokeneille.
raskaan surun kokenut, rohkea ihminen. Sinä pärjäät.
Kiitos teille kaikille hyvin paljon kannustavista, myötäelävistä ja lämminhenkisistä
viesteistä. Tuntuu lohdulliselta tietää , ettei ole "yksin" ja "tiedosta" että joku päivä tämä suru vielä helpottaa...
Toivon sydänmestäni kaikkea hyvää teille ja voimia elämän suruista selviytymiseen..Paljon halauksia ja lämpimiä ajatuksia...
Pojan kuolemasta hieman päälle 3 vuotta.
Työpäivät kuluu ilman taukoja.
En lue, edes paikallista lehteä. En katso televisiota...
En muista mitään, mikään muu ei seiso enään kuin ajatus.
Töistä kotiin, ruoka, netti, nukkuun...ole tässä sitten perheenpää.
Olen väsynyt.