Tiedän, että kysymys on hieman kliseinen ja oikeastaan tiedänkin vastauksen. Suurin osa ihmisistä ei juuri ajattele kuolemaa ja suhtautuu siihen varsin kevein mielin; tulee sitten kun on tullakseen, eihän sille voi mitään.
Järjellisesti ajateltuna kuolema on maailman luonnollisin asia; sehän on elämän edellytys. Jos eläisimme ikuisesti, siitähän vasta ongelmia kehkeytyisi. Tunnepuolella siihen on vaan vähän vaikeampi suhtautua. Kuoleminenhan tarkoittaa, että kaikki katoaa omalta osalta, täydellisesti ja lopullisesti. Tuntuu vaan jotenkin ahdistavalta ajatella, että jonain päivänä *kaikki*, mitä elämäämme kuuluu, katoaa lopullisesti. Koti, ystävät, muut rakkaat ihmiset, luonto, harrastukset, tavat, ajatukset, tiedot ja taidot ovat yhtäkkiä mennyttä.
Näin nuorena kuolema käsitteenä ehkä pelottaa eniten. Vanhempana luulisin, että itse fyysinen tapahtuma saattaa alkaa pelottamaan. Joillekin käy "tuuri" ja he nukkuvat pois hiljaa, ilman kipuja, itse tietämättöminä. Epäonnisimmille taas kuoleminen voi olla hyvinkin tuskallinen tapahtuma. Jotenkin vaan ahdistaa se fakta, että jokainen meistä joutuu vetämään sen viimeisen henkäyksen. :-/
Tiedän, ettei kuolemaa kannata liikaa pohtia; eläminen tässä kuitenkin päätarkoituksena on. Toiseen äärimmäisyyteen ei toisaalta myöskään kannata mennä; Martti Lutherkin kuulemma sanoi, että kuolema kannattaa käydä läpi mielessään jo nuorena. Sitten kun se on liian lähellä, niin sitä miettiessä joutuu helposti pakokauhun valtaan. Ja elämähän on arvaamatonta, ei koskaan tiedä milloin saattaa tulla ennenaikainen lähtö :-(
En ota kantaa siihen, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, sillä siitä on aika vaikea, ellei mahdotonta saada mitään tietoa. Meidän maailmasta katsoen kuoleva ihminen katoaa kuitenkin lopullisesti.
Lähinnä kysynkin siis neuvoa ja ajatuksia, miten täällä voisi oppia elämään onnellisena, mutta silti tiedostaen ja aidosti hyväksyen, että lähtö on välttämätön, ennalta arvaamaton ja mahdollisesti hyvin tuskallinen?
Järjellisesti ajateltuna kuolema on maailman luonnollisin asia; sehän on elämän edellytys. Jos eläisimme ikuisesti, siitähän vasta ongelmia kehkeytyisi. Tunnepuolella siihen on vaan vähän vaikeampi suhtautua. Kuoleminenhan tarkoittaa, että kaikki katoaa omalta osalta, täydellisesti ja lopullisesti. Tuntuu vaan jotenkin ahdistavalta ajatella, että jonain päivänä *kaikki*, mitä elämäämme kuuluu, katoaa lopullisesti. Koti, ystävät, muut rakkaat ihmiset, luonto, harrastukset, tavat, ajatukset, tiedot ja taidot ovat yhtäkkiä mennyttä.
Näin nuorena kuolema käsitteenä ehkä pelottaa eniten. Vanhempana luulisin, että itse fyysinen tapahtuma saattaa alkaa pelottamaan. Joillekin käy "tuuri" ja he nukkuvat pois hiljaa, ilman kipuja, itse tietämättöminä. Epäonnisimmille taas kuoleminen voi olla hyvinkin tuskallinen tapahtuma. Jotenkin vaan ahdistaa se fakta, että jokainen meistä joutuu vetämään sen viimeisen henkäyksen. :-/
Tiedän, ettei kuolemaa kannata liikaa pohtia; eläminen tässä kuitenkin päätarkoituksena on. Toiseen äärimmäisyyteen ei toisaalta myöskään kannata mennä; Martti Lutherkin kuulemma sanoi, että kuolema kannattaa käydä läpi mielessään jo nuorena. Sitten kun se on liian lähellä, niin sitä miettiessä joutuu helposti pakokauhun valtaan. Ja elämähän on arvaamatonta, ei koskaan tiedä milloin saattaa tulla ennenaikainen lähtö :-(
En ota kantaa siihen, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, sillä siitä on aika vaikea, ellei mahdotonta saada mitään tietoa. Meidän maailmasta katsoen kuoleva ihminen katoaa kuitenkin lopullisesti.
Lähinnä kysynkin siis neuvoa ja ajatuksia, miten täällä voisi oppia elämään onnellisena, mutta silti tiedostaen ja aidosti hyväksyen, että lähtö on välttämätön, ennalta arvaamaton ja mahdollisesti hyvin tuskallinen?
Vastaukset 27
Vanhimmat
Zen on oiva elämän katsomus oppi tähän tilanteeseen. Koita Tsekata netistä.
Ilman egoa ei välttämättä pelkää kuolemaakaan(?)
Zen cafe on todellakin hieno bändi. Harmi että se lopettaa (väliaikaisesti?). Heidän biiseistään saattaa avautua tämäkin kysymys jos osaa kuunnella. Mutta ei sitä varmaan netistä kannata etsiä ellei sitten tilaa heidän levyjään :) mutta kannattaa todella ostaa vaikka juuri zen cafeen Jättiläinen.
kun kuolee
no voi vittu häh!?? JJJ!!
mua kyllä vituttaa niin perhanasti kun tuollaisia idiootteja niin kuin SINä JJJ tulevat tänne koska on niin tarvetta vittuilla toisille!
IHMISET joita kiinostaa tämä aihe haluavat vain kysyä ja vaihtaa ajatuksia toisten kanssa tästä aiheesta! ja sinä ja jotkut toisetkin tulevat vain vittuilemaan jokaiselle kysyjälle!
painu muualle siitä jos sua ei kiinosta mikään!
oikein paskamainen vastaus sulta! täytyy sanoa!
PUNASTU JA HäPEä NYT KUNNOLLA JOOKO! KUSIPää!!
pysy pois täältä kuule!
Kyllä mä luulen, että sinäkin alkaisit tapella vastaan, jos joku tulisi ruosteisella rautasahalla sinun kaulaasi poikki sahaamaan.
"Kuoleminenhan tarkoittaa, että kaikki katoaa omalta osalta, täydellisesti ja lopullisesti. Tuntuu vaan jotenkin ahdistavalta ajatella, että jonain päivänä *kaikki*, mitä elämäämme kuuluu, katoaa lopullisesti. Koti, ystävät, muut rakkaat ihmiset, luonto, harrastukset, tavat, ajatukset, tiedot ja taidot ovat yhtäkkiä mennyttä. "
Vaan eipä se sitä tarkoitakaan! Oikeastaan tuolla jjj:llä oli kaiken kusipäisyyden takana ihan järkevä pointti. En ole kyllä varma tiesikö hän itse sitä...
Mikään ei katoa. Neuvoja ajattelun kääntämiseen:
Minä olen se, joka koen maailman ympärilläni ja itsessäni. Kuolema tarkoittaa sitä, että 'minä' loppuu. Siihen asti kun minulla vielä on kaikki nuo mainitsemasi asiat, en ole kuollut. Kun kuolen, minua ei enää ole.
Toivottavasti auttoi...? Ja tuossa zen-filosofiassa on kyse oman ymmärrykseni valossa aika lailla samasta ideasta kuoleman suhteen.
Niin, näinhän asia on. Eihän maailma minnekään katoa (tai no, maailmanloppu on sitten asia erikseen :-), me havaitsijat vain poistumme.
Elämässä on vaan se "vika", että siihen kiintyy. Ihmisiin, paikkoihin, tapoihin, ajatuksiin, mikä lienee yksi pääsyy kuolemanpelolle. Voimakkaimmin kiinnymme luultavasti minään, omaan persoonaamme.
Tiedän, että buddhalaisuus ja zen erityisesti osuu aika hyvin tähän ongelmaan ja olenkin tutustunut niihin.
Tämä saattaa olla myös osaksi tälläistä nuoruuden angstia. Voisin kuvitella, että sitten vanhempana on paljon "valmiimpi kuolemaan" ja siihen pystyy oikeasti suhtautumaan rauhallisin mielin. Ainakin näin toivon. :p
Niin. Voipi olla, että vanhempana (siis erittäin paljon vanhempana) suorastaan "toivot" kuolemaa...sitä kun ei koskaan tiedä, mistä sitä itsensä "löytää". Minä ainakin mieluummin kuolisin kuin kituisin esim. jonkin kivuliaan, hivuttavan sairauden viemänä hijalleen pois...
Niin, taitaa olla, että kuolemaa pelätään eniten juuri nuorena, jolloin on tavallaan eniten menetettävää.
Itsekin varmaan mieluummin lähtisin täältä suht. nopeasti.. harvapa sitä itseään kiduttaa haluaa.. mutta en nyt kuitenkaan niin nopeasti, etten ehtisi sanoa hyvästejä läheisille.
Kun yrittää elää siten ettei eroa läheisistään tai ystävistään vihaisena tai muuten pahaa mieltä aiheuttaen niin heille eikä itsellesi jää pahaa mieltä. Eläville kuolema on aina raskasta kun silloin käydään läpi sanomiset ja tekemiset ja tieto siitä ettei enää tavata että saisi pyytää anteeksi.
Tuo kiintyminen on mielestäni juurikin se ydinjuttu. Siksi on aina ihan tervettä ajatella kuolemaa. 'Memento mori' (tai jotain.. heh.)
Arvot asettuvat luultavasti hieman paremmin perspektiiviin, kun silloin tällöin miettii että mitäs täältä nyt saikaan mukaansa täältä pallolta. (Ja _minne_ mukaansa mukamas..?)
Ota vastaan. Anna. Sinun silmilläsi maailma katsoo vähän aikaa itseään. :)
P.S. Karu kuvaus kuolemisen angstista, joka ainakin auttoi minua hyväksymään ja tiedostamaan omat angstini (jotka ilman muuta ovat olemassa), löytyy Tolstoin kirjasta 'Ivan Iljitshin kuolema'. Kuulostaa tooo-siii tylsältä, mutta se on ize asiassa aika lyhkänen juttu, ja semmoisena hemmetin vaikuttava. Suosittelen luettavaksi jossain vaiheessa!
buddha...kaikki ilmiöt ovat katoavaisia.todettu kauan sitten,se ei vaan mahdu ihmisten päähän!täällä ei ole mitään pysyvää!
"Ei se mihin tai missä kuolet, vaan se miten otat kuoleman vastaan"
En tosiaankaan.Olen ollut hyvin lähellä kuolemaa
keuhkokuumeessa.Olin niin väsynyt,että olisin kuol-
lut mielelläni,nutta minun ei annettu edes nukahtaa sairaalassa!
Tietenkin läheisten menetys on vaikeaa,mutta sekin on tavallaan itsekästä.Ei kuolemaa kannata
pelätä.Elämässä sitä kestämistä on.
Ymmärrän.. (tai siis yritän, enhän mitenkään voi tietää miltä sinusta silloin tuntui). Siinä tilanteessa kuolema tuntuu ilmeisesti lähinnä helpottavalta.
Sinulla ei siis ollut juurikaan pelkoja tyyliin mitä jos kuolen nyt? Miltäköhän se tuntuu? Onkohan sen jälkeen jotain?
Mutta kiitoksia. Näkökulmasi tuntui pienestä synkkyydestä (tai ehkä juuri siksi, suomalaisia kun ollaan) huolimatta kumman rauhoittavalta. :p
Nimenomaan. Ei kuolemaa kannata pelätä, elämässä sitä kestämistä on. Oikein osuvasti sanottu!
Joskus minusta tuntuu, että kuolema tulee olemaan pikemminkin jonkinlainen "palkinto" ja vapautus kaikesta maallisesta stressistä...
Tämä oli siis minun mielipiteeni. Jokainen muodostakoon omansa.
Onhan elämä toisinaan aika viheliäistä. Ehkäpä minulla on ollut liian helppoa elämää, kun en (vielä) toivo kuolemaa.. :.)
Heikkoina hetkinä kyllä kuolema tuntuu minullekin lähinnä rauhoittavalta ja lohduttavalta. "Oikeaan" aikaan tapahtuva (mahdollisimman) kivuton kuolema on varmaan yksi parhaimmista asioista, mitä omalle kohdalle voi käydä. Monelle kun vaan kohtalo käy ihan väärään aikaan. :/
Minäkin olen kelaillut yhtä sun toista asiaan liittyvää...olen jopa pariin kertaan meinannut ihan oikeasti kuolla ns. liian nuorena. Kauheinta se oli silloin, kun olin n. 11-vuotias ja meinasin tukehtua...olin tuskallisen tietoinen siitä hetkestä, jonka luulin olevan ns. "viimeinen"...että "Tältäkö se kuoleminen nyt sitten tuntuu...apua..." Sitten meni "vintti pimeäksi" ja tulin elävien kirjoihin takaisin. Siis menetin tajuntani - en (ilmeisesti) kuollut, vai kuolinko hetkeksi..??
Joka tapauksessa, olen sittemmin oppinut, että "se tapahtuu jos se on tapahtuakseen". Ja kuolema ei tavallaan ole "meidän käsissämme". Ei edes välttämättä niiden kohdalla, jotka yrittävät itsemurhaa. Joku ihmeen "kohtalon oikku" saattaa pelastaa heidätkin. (Tiedän tapauksen.) Eli ei ollut "hänen aikansa lähteä".
Eli tietynlainen kohtaloon uskominen saattaa auttaa sinuakin. Turha pelätä liikaa sellaista, mitä ei itse pysty ohjailemaan...sitä paitsi kuolemisessa on paljon kaunistakin, kun sen osaa ajatella oikein. Ajattele - saatat päästä osaksi jotain "hienompaa kokonaisuutta", missä kaikki ovat sopusoinnussa keskenään. Ei riitaa, ei stressiä...jne.
Mutta kyllä minäkin haluasin päästä näkemään rakkaani ns. "samassa ulottuvuudessa"...mutta uskon ja toivon, että rakkaus ylittää kuolemankin rajat halutessaan...
Niin, usko kohtaloon on yksi tapa selittää elämän arvaamattomuus.
On kieltämättä totta, että nimenomaan kuolinhetkemme on harvoin itse päätettävissämme, mutta elämähän on täynnä tälläisiä asioita joita yhdet nimittävät kohtaloksi, toiset sattumaksi, kolmannet johdatukseksi ja neljännet karmaksi.
Olen samaa mieltä, että on helpottavaa ja lohdullista uskoa kohtaloon, etenkin niiden elämän käänteiden kohdalla, joihin itse ei tietoisesti juurikaan voinut vaikuttaa.
Valitettavasti olen kuitenkin sen verran skeptikko ja pessimisti, että minun on vaikea uskoa, että tapahtumilla olisi jotain sen syvällisempää merkitystä.. että tässä olisi jokin suuri suunnitelma takana.
Epäilemättä maailmalla ja elämällä on jokin tarkoitus, mutta yksittäisen ihmisen elämällä tuskin. Ihminen toki haluaa uskoa tälläiseen.. eikä siinä todellakaan mitään vikaa ole jos se helpottaa. Parempi vaan.. ovat luultavasti onnellisempia. :-)
Ja niin, kuolema on toki omalla tavallaan kaunis asia, jos saa kuolla arvokkaasti. Sehän on eräänlainen huipennus elämälle. Ja myönnetään myös, että on tämä eläminen sen verran rasittavaa pidemmän päälle, ettei tätä loputtomiin jaksaisi. :P
Pahoittelen, jos kuulostan vähän nihilistiseltä. Ajattelen oikeasti, että elämä on ihmeellistä, mutta minun on vaikea uskoa kohtaloon.. vaikka sillein elämä olisikin ehkä helpompaa. :/
tulee kun on tullakseen.
>>Lähinnä kysynkin siis neuvoa ja ajatuksia,
>>miten täällä voisi oppia elämään onnellisena,
>>mutta silti tiedostaen ja aidosti hyväksyen,
>>että lähtö on välttämätön, ennalta arvaamaton...
Opettelemalla tuntemaan Jeesuksen, joka sanoi
olevansa ylösnousemus ja elämä.
Hän sanoi myös, ettei yksikään, joka elää ja
uskoo Häneen, ikinä kuole.
- Tarkoittaen, että kuolee kyllä kerran fyysisesti
täällä, mutta ei kuole lopullisesti, vaan saa
elää iankaikkisuudessa yhteydessä Jumalaan,
Luojaansa.
Jokaisen ihmisen osana on kyllä kerran kuolla ja sitten joutua tuomiolle. En niinkään olisi huolissani kuolema-osuudesta, vaan siitä, kun joutuu tilille elämästään Luojansa eteen.
Kun kuolee uskossa Jeesukseen, kuolema on kuin lyhyt uni, josta Jumalan Pojan ääni herättää.
Jeesuksen tullessa omaan maailmaansa toisen kerran: "...katoava pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen, silloin toteutuu kirjoitusten sana: -- Kuolema on nielty ja voitto saatu."
Jeesukseen turvansa laittava saa sanoa: "Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto."
Vastaus: pelkäätte. Te kaikki pelkäätte kuolemaa. Jos nyt yleensä olette tajunneet oman kuolevaisuutenne. Oletteko todella tajunneet sen?
Ne jotka kilvan ryntäävät väittämään, etteivät pelkää kuolemaa, pelkäävät niin paljon etteivät uskalla myöntää sitä.
EN LAISIN.
Kaikkihan me ollaan oltu "kuolleita" ennen syntymää. Tietenkin se kuolemaa edeltävä hetki pelottaa, mutta kerranhan se vain kirpaisee.
Mitä paremmin elämä sujuu, niin sitä enemmän pelkää kuolemaa.
ettei elämä olekin kuolemaa ja kuolema elämää...
Juu, en pelkää kuolemaa vaan ootan sitä..
Mun teoria on että kun me kuolemme niin meidän ruumis kuolee.. Ja meidän sielu jatkaa matkaa toiseen maailmaan.. Ja se meidän sielu on se energiakenttä mikä ympäröi kakkia eläviä olentoja.. meidän muisti ja kokemukset jää siihen.. maailmankaikkeudessa on materiaa n.10%
ja antimateriaa 90% ja se meitin sielu muuttuu antimateriaksi.. Se on sitä "näkymätöntä enrgiaa"
Jos 10% on elämää vaikka kuinka paljon niin miks sit ei olis 90%..? =)
K-U-O-L-L-A!!!!!!!!! se on välttämätön tosiasia, jonka kanssa on opittava elää