Seurakuntalehti Pohjois-Suomesta kirjoittaa sekä pääkirjoituksessaan että sen alapuolella olevassa kolumnissaan, miten kirkko on kriisissä ja sen toimintasuunnitelmat täytyisi laittaa uusiksi. Pääkirjoituksessa on pohdintaa taloudellisesta näkökulmasta. Mielenkiintoista on ajatus verojen kiristämisen mahdottomuudesta jäsenkadon pelossa. Tai palveluiden maksujen nostamisesta jäsenkadon pelossa. Kurkkaa tänne:
nro 1 8.1.2009
http://www.rauhantervehdys.fi/
tai täällä ks sivulla 2:
suora linkki lehteen, avautuu pdf tiedostona
http://www.rauhantervehdys.fi/liitteet/rauhantervehdys-etusivu-1.pdf
Erityisesti sivulla 2 olevassa Simolan kirjoituksessa katsotaan tosi asioita silmiin. Simola on Helsingin seurakuntayhtymän viestintäjohtaja.
nro 1 8.1.2009
http://www.rauhantervehdys.fi/
tai täällä ks sivulla 2:
suora linkki lehteen, avautuu pdf tiedostona
http://www.rauhantervehdys.fi/liitteet/rauhantervehdys-etusivu-1.pdf
Erityisesti sivulla 2 olevassa Simolan kirjoituksessa katsotaan tosi asioita silmiin. Simola on Helsingin seurakuntayhtymän viestintäjohtaja.
Vastaukset 26
Vanhimmat
mutta kirkon perusongelmaa, tuotteen laatua, ei noillakaan vinkeillä kyetä korjaamaan.
Olemattoman myyminen katteettomin lupauksin tai pelottein ei vain toimi. Ei edes vaikka kohteena olisi pikkulapsi.
Tuo on kirkon perusongelma ja heillä ei ole siihen ratkaisua. Joten viimeinen lähtijä sammuttaa valot.
Kevyet mullat vaan.
Mielestäni myös kirjoitusta voi pitää ansiokkaana ja rehellisenä.
Ongelma ev.lut. kirkolle on myös se, että hengellistä toimintaa on saatavilla muuallakin ja ilman verorasitusta. Uskonnollisia yhteisöjä on Suomi täynnä sekä liberaalimpia että vanhoillisempia.
mihin uskontoja yleensä tarvitaan?
sana "usko" jo pitää sisällään sen absurdin määritelmän-"usko" on uskomista kun se voisi olla "tietoa" joka perustuisi tietoon.
lopetetaan uskonnot ja puretaan kirkot-samalla loppuisi monetarismi ja siitö olisikin hyvä siirtyä resurssitalouteen!
kirkon oman miehen suulla ja hänen sanojaan vielä lainaten "näköpiirissä ei ole mitään mikä kääntäisi suunnan". On siellä kirkos vielä jollakin edes jotakin todellisuuden tajua nupissaan.
Minusta sen kirjoittaja oli rehellinen ja viisas tekstissään, ei mitään liioittelua. Hyvin kirjoitti ja on tiedostanut selkeästi kirkon nykypäivän ongelman, mikä se on.
lakaisu saattaisi tehdä hyvää. Kovin vaan ovat kusisukassa noista hoitokokouksista.
Joku jo yritti ottaa asian esille 1980-luvulla, mutta silti se on vielä käymättä läpi.
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=100&t=644&a=1708
Olipas fiksu kirjoitus. Kirjoittaja on selvästi ymmärtänyt jotain oleellista kirkosta eroamisen syistä.
Tässä kirjoituksessa oli järkeä ja tervettä itsekritiikkiä. Siinä kun muissa vastaavissa puheenvuoroissa tyydytään lähinnä moittimaan kirkosta eronneita ahneudesta ja materialismista, näkee Simola virkistävästi malkan myös kirkon silmässä: se ei yksinkertaisesti enää kiinnosta luonnostaan skeptistä ihmistä valmiiksi pureskeltuine "totuuksineen".
Minua onkin jonkin aikaa ärsyttänyt kirkon edustajien tyyli syyttää kaikkea muuta kuin kirkkoa itseään eroamisten kasvusta. Mieleeni on vain tullut, että itseään vastaan kääntyy tuo perinteinen muiden demonisointi, eikä muutos oikein voi tapahtua, jollei näe omassa toiminnassaan aihetta muutokseen. Muita kun on vaikeampi ruveta muuttamaan. Hyvä että edes joku kirkon piirissä uskaltaa nostaa päänsä pensaasta.
Luther puhdisti kaiken ylimääräisen roskan pois kristinuskosta ja jätti vain Raamatun tekstit.
Seuraavaksi siivotaan pois Raamatun tekstit ja keskitytään ihmiseen.
Luterilaisen kirkon ongelmahan on ollut jo pitkään se, että se rakastaa tekstiä enemmän kuin ihmisiä.
Kirkko voi tukehtua Raamatun jakeisiin. Noihin täysin vanhentuneisiin, naurettaviin ja surkuhupaisiin juttuihinsa. Tai sitten se voi lopettaa raamatullisen tyhjänjauhannan ja kohdata ihmiset, avoimesti ja rakkaudella.
Vanhoilliset raamatturiippuvaiset perustakoot omat lahkonsa, jossa voivat omistautua tekstin palvomiselle. Kirkon on aika ottaa uusi suunta.
Hyvin kirjoitettu - liturgisesta tekstistä hekumoidaan, mutta todellisuudessa tavallisesta ihmisestä ei juurikaan välitetä.
"Kirkko voi tukehtua Raamatun jakeisiin. Noihin täysin vanhentuneisiin, naurettaviin ja surkuhupaisiin juttuihinsa. Tai sitten se voi lopettaa raamatullisen tyhjänjauhannan ja kohdata ihmiset, avoimesti ja rakkaudella. "
Niin, tuossa on perää.
Mutta mitä kirkosta jää jäljelle, kun risti ja Raamattu ja jopa Jeesus on vedetty vessanpöntöstä alas? Kun teologinen sisältö on riisuttu ja yleishumanismi jäänyt jäljelle?
Saarnaamisen tilalle tulee keskusteleminen. No joo, mikä ettei.
Mutta mistä sitten keskustellaan ja mitä arvoja kannatetaan?
Riittääkö seurakunnalle, että saarnastuolista opetetaan evankeliumien sijaan YK:n ihmisoikeuksien julistusta?
Simolalta oikein hyvä kirjoitus.
Hän näyttääkin rehellisesti päätyvän lopputulokseen, että kirkko voisi menestyä vain, jos se luopuisi rasittavasta epä-älyllisestä teologiastaan eli olennaisesta kirkollisesta sisällöstään.
Eli keskittyisi jakamaan kaikkea kivaa ja kaunista.
Mutta sitä kun tekevät kaikki muutkin kaupalliset toimijat edellyttämästä jäsenmaksullista sitoutumista.
Kyllä se meidän nuorisopastorikin osasi varhaisteinipoikien kanssa jutella parhaista mopomerkeistä, mutta saarnastuoliin kun pääsi, samaa liirumlaarumia ja hokkuspokkusta sieltä kuitenkin tuli.
Pappi mikä pappi. Rajallisessa määrin ehkä mukava ihminen, mutta sitten taas kohta sama hokkuspokkus. Vanhaa viiniä uudennäköiseksi naamioidussa leilissä.
Kirkon perusongelma ja suurin rasite on uskonto.
Ihmiset eivät jaa kirkon virallista oppia ja niin ollen eroavat joukoin jäsenyydestä.
Samasta syystä mopopoikien kanssa jutteleva pappi joutuu saarnaamaan kirkossa virallista liturgiaa. Pappi on virkamies ja virkansa pitääkseen pitää virka hoitaa säädetyllä tavalla. Siis sitä liturgiaa saarnaamalla, vaikkei siihen itsekään uskoisi.
Kirkko haluaa pysyä jonkinlaisena yhteisönä, muttei itsekään tiedä millaisena. Mitä siitä jää jäljelle ja minkä ympärille yhteisö rakennetaan, kun Raamattu myönnetään satukirjaksi? Jotakin Lions-klubin ja kansanopiston tapaista hyväntekeväisyys- ja harrastustoimintaa?
Onko tulossa lopullinen uskonpuhdistus, jossa usko puhdistetaan kokonaan pois kirkosta? Riittääkö siihen rohkeus?
Vakavasti ajatellen tilausta ja tarvetta voisi olla yhteisölle, joka reaalimaailmassa pitäytyen ja ilman taikamenoja keskustelisi moraalista, filosofiasta, humanismista jne. harjoittaisi hyväntekeväisyyttä ja auttaisi vähäosaisia. Sellaiseen järjestöön minäkin voisin harkita liittyväni.
Raamattua aletaan pitää suurelta osin vertauskuvallisena tarinana. Kirkoissa aletaan saarnaamaan filosofiaa ja psykologiaa ja ymmärretään että Raamattu on vain yksi kirja muiden joukossa.
osaavat paremmin puhua ammattilaiset, kuin papit.
Ajatus olisikin, että jumaluusoppineiden pappien tilalle tulisikin asioihin perehtyneitä kunkin alan ammattilaisia.
Uskonpuhdistuksella kirkosta puhdistetaan (taika)usko pois, ja korvataan yleishumanismilla.
kirkkoa ei tarvita yhtään mihinkään.
Ammattilaiset kehiin.
Minusta psykologis-humanistinen taikauskoton kirkko olisi täydellinen paikka keskittää elämänkaareen liittyvät siirtymisriitit nimenannosta kuoppaamiseen, ja sen toimiin kuuluisi myös vähäosaisten auttaminen ja henkinen apu. Siis eräänlainen yhdistetty mielenterveystoimisto, SPR ja maistraatti.
Kun kaikkiin noihin kerran on jo taikauskottomat vaihtoehdot niin minkäs ihmeen takia niitä pitäisi naittaa yhteen? Eihän niillä edes ole mitään tekemistä keskenään.
Suurin osa kirkkoon kuulujista ei kuulu sinne uskonnon vuoksi vaan juuri tuossa mainittujen toimintojen vuoksi. Jos kirkolle olisi selkeä kilpailija, joka toimittaisi kaiken saman ihmisten kaipaaman kuin kirkko ilman kirkon uskonoppeja, veikkaan että ihmiset herkemmin vaihtaisivat kirkon jäsenyyden "humanistikirkkoon".
Mitä vaikeampaa joku asia on, sitä varmemmin ihmiset sen torjuvat. Kun eri toiminnot on jaettu eri paikkoihin ja niiden eteen on oltava erikseen aktiivinen ja otettava asioista selvää (varsinkin jos haluaa mielenterveystoimistoon, sinnehän eivät pääse edes monet kipeästi apua tarvitsevat!) ihmiset pysyvät mielummin kirkossa vaikka se olisi objektiivisesti huonompi vaihtoehto heille yksinkertaisesti vain koska se on _helpompi_ vaihtoehto.
Ylen areenassa on katsottavissa dokumentti Dawkinsista ja sen kaksi jälkimmäistä osaa esitetään Ylessä myöhemmin. Ekan osan katsottuani en enää tiedä, pitäisikö minun kuulua kirkkoon vai ei. Kuulun kyllä. Epäilykset ovat heränneet.
Minä epäilin jo lapsena ... uskovat eivät olleetkaan niin hyviä ihmisiä kuin olin kuvitellut. Enkä ole ikinä uskonut kolmipersoonaiseen jumalaan, joka onkin vain yksi.
Hävettää niin helvetisti, että kävin rippikoulun .. ihan vaan sukulaisteni takia. Ikinä en enää nolaa itseäni menemällä ehtoolliselle verta ja ruumista maistelemaan.
Kirkosta eroamiseni jälkeen muutos näkyi ainoastaan palkkanauhassani.
Voitko kuvitella, että kun kauan sitten yhteisvastuukerjääjä tuli ovelleni ja kerroin, että en kuulu kirkkoon, enkä enää osallistu kirkon keräyksiin. Niin hän sanoi: "Ennen olit niin mukava ihminen, kun aina annoit reilusti keräykseen rahaa". Että silleen, rahassa kirkko mittaa ihmisen kelpoisuuden.
Hyvä:jatka pohtimista.Ajattele,lue,keskustele,epäile kaikea ja kaikkia.Lopulta toivottavasti kaikki loksastaa paikalleen. Jos päädyt siihen, että pysyt kirkon jäsenä, pysy.Jos päätät erota, eroa.
Hyvä puoli asiassa on: teet niin tai näin, aina voit perua tekosi.
Ihan mielenkiinnosta: onko sinulla jokin erityinen seikka ylitse muiden kirkosta lähtöön ja/tai kirkossa pysymiseen?
Noissa yhteisvastuukeräyksiä ovelta ovelle tekijöissä on kyllä jos jonkinlaista hiihtäjää. Minulla on ollut tapana aina jonkin verran keräykseen antaa, vaikken kirkkoon ole kuulunut milloinkaan. Muistan kerran markan vielä ollessa valuuttana, kun ovelleni tuli kerääjä. Olin silloin työtön ja oikeasti kaikki rahani menivät elämiseen eikä siihenkään tuntunut oikein riittävän. Annoin keräykseen viisi markkaa, sillä se oli se summa mitä lompsasta sillä hetkellä löytyi. Tilillä ei tainnut olla paljoa enempää.
Kerääjä siinä taivasteli, että enkö enempää voi antaa, jospa hän tulee seuraavana päivänä uudestaan, että ehdin käydä tililtä nostamassa soveliaamman summan. Sanoin, että en nyt voi antaa enempää sillä olen työtön ja vähissä varoissa muutenkin. Kerääjä näytti minulle keräyslistaansa ja korosti kuinka kaikki muut olivat antaneet ainakin 20 markkaa, suurin osa 50 - 100 markkaa. Osoitti vielä oikein oikeata kohtaa ja sanoi, että katso, tuo vastapäinen naapurisikin antoi 50mk. Siinä vaiheessa minä totesin, että tämä on nyt se summa, mitä minä tällä kertaa voin antaa, ja jollei se kelpaa, voin hyvin pitää sen itsekin. Kelpasi raha sentään, vaikka niskojaan nakellen se nainen oveltani lähti ja puhisi miten ihmiset ovat niin itsekkäitä ja auttamishaluttomia nykyään.
Minulle tuli siitä niin paha mieli, että meni vuosia niin, etten edes avannut ovea yhteisvastuukerääjille, vaan laitoin roponi kauppareissuilla katukerääjien lippaisiin. Pari vuotta sitten avasin taas oven yhtesvastuukerääjälle ja ihan vain testimielessä tarjosin keräykseen kahta euroa. Kysyin vielä, että kehtaakohan näin pientä summaa edes lahjoittaa. Kerääjä näytti hämmästyneeltä ja sanoi että tottakai kehtaa. Pienistä puroista kuulemma syntyy isoja virtoja. Minä kerroin hänelle vuosien takaisesta kokemuksestani ja hän näytti aika tyrmistyneeltä. Ja sanoi, ettei hänestä ole aiheellista moittia mitään summaa, mitä toinen ihminen omastaan pois lahjoittaa. Silloin minä kaivoin lompakostani 20€ setelin ja pistin sen sen kaksieuroisen päälle. Totesin, että enää en ole työtön ja nyt on varaa enemmän.