oisko jollain hyviä neuvoja miten teen sen kivuttomasti
nyt riittää
mä vaan
131729
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Hei,
Laitkkos ulkoiluvaatteet ja meet kiertään raikkaaseen ilmaan ja kävelet ainakin tunnin raikkaassa ilmassa. Katselet pilvettömälle taivaalle ja mietit kaikkia niitä tähtikuvioita, joiden nimiä et edes tiedä. Vedä syvään henkeä ja yrität päästä sisäisestä ahdistuksestasi eroon. Tai voit kävellä hyvinkin reippaasti, jotta oikein hikoilet... Päästyäsi kotiin menet kuumaan suihkuun ja annat veden virrata ja sisäisen tuskasi mennä viemäristä pihalle
Ei tästä elämästä koskaan saa tarpeekseen, paitsi kun kuolee. Voi olla, et joskus siltä tuntuu, mut kyl tää kuiteski on elämisen arvonen, täytyy vaan alkaa nauttiin ihan mitättömistäki asioist, kuten vaik pölypunkeist, niitä on aika vaikee havaita siel toisell puolel, tai mistä mä sen tietäisin: Kuiteski älä edes leikillään kysele tommosii!
sinulla on varmasti vielä hyviä päiviä edessä,koita jaksaa! älä tee mitään hätiköityä voin kertoa että tuollaisesta olosta pääsee yli!! luota minuun
Kannattaako sitä edes kivuttomasti yrittää lähteä jos jo koko elämä on muutenkin liian kivulloista elettäväksi? Mitä sitä yksi kivulias hetki siihen enää tekee?
Vedä muovipussi tiukkaan päähäsi ja solmi umpisolmuun ettet lopullisesti harkittuasikaan saa sitä auki ja mene lumihankeen, kukaan ei sinua löydä.hyvää matkaa
vedä alahuules pään yli ja nielase
Kuolema itselläni mielessä jo kohta useammin kuin elämä. En näe enää iloa kuin harvoin. Mutta kun se pienen pieni toivon loppuhäivähdyskin on hävinnyt, kumoan koko lääkekaapin sisällön viinan kanssa kurkusta alas ja menen nukkumaan ja kokeilemaan mitä tapahtuu. kyllä ne keinot löytyy kun on todella tarvis. hyppää vaikka pää edeltä korkean rakennuksen katolta hirttosilmukka kaulassa.
Hirveetä mitä te täällä puhutte ... Suorastaan järkyttävää ...
lukea tuollaista.onhan se olemista kun on paha olo kokoajan ja ahdistaa. Eikös kannattas hakea kuitenkin apua ensin tuohon ahdistukseen? Tuntuu pahalta kun samaan aikaan on ihmisiä jotka on parantumattomasti sairaita esim.parantumaton syöpä ja riutuvat kokoajan pois, ja heillä olisi vaikka kuinka elämänhalua ja yrittävät taistella viimeiseen asti pitääkaseen elämän langasta kiinni.
Ajatteleppa jos todellakin olisit niin sairas, että tietäisit kuolevasi pian ja se piankin olisi niin, ettet voi arvata onko se jo viikon päästä, huomenna vai ylihuomenna. Osaisitko silloin arvostaa eläämääsi, jokaista hetkeä siitä ja olla kiitollinen että voit liikkua,syödä, hengittää ja vapaasti päättää mitä teet.
Ehkäpä oppisit joka ilta rukouksin kiittämään tästä kuluneesta päivästä ja samalla toivomaan että saisit nähdä vielä huomisen.
"Nauti tästä päivästä, sillä huomenna asiat voivat olla vielä huonommin"
Tein itsemurhan 16 vuotiaana lääkekaapin sisällöllä. En edes jättänyt viestiä. Epäonnistuin. Seuraavana iltapäivänä heräsin lääkepöppyrässä. Vitutti kun en tiennyt että olisi pitänyt ottaa viinan kanssa.
Kuolemaan johtavaan sairauteen sairastuminen tässä tilanteessa olisi pelastus, ei tarvitsisi tehdä itsemurhaa. Tietäisi kuolevansa ja pääsevänsä pois pahasta maailmasta, mutta niinhän se menee, että pahasti sairastuu vain ne, jotka HALUAISIVAT ELÄÄ. Näin sairaasti tää homma menee. Ne kuolee, ketkä ei halua, ja ne ketkä haluaa, eivät kuole. Tai eivät uskalla kuolla, eivät onnistu itsemurhassa. Monenlaista on kohtaloa tässä elämässä. Kaikella tarkoituksensa. Sillä, että haluaa itse kuolla, ei ole tarkoitus tuottaa pahaa mieltä niille, jotka haluaisivat elää, mutta joutuvat kuolemaan tahtomattaan. Ei ole meidän syy, että joku on sairastunut kuolemaan johtavasti. Ei ole kenenkään syy, jos joku kuolee oman käden kautta. Kaikille on luotu tämä oma elämä. Sellaisena kuin se nyt on. Tämä on niin yksilöllistä. Jokaisella oma kärsimyksensä.
Voimia kaikille maalliseen "ristintien kulkemiseen".
Sain vajaa 2 t sitten tietää että hyvä ystäväni oli päättänyt päivänsä oman käden kautta...en tiedä syytä enkä oikeestaan tiedä tekisinkö sillä tiedolla mitään...ei se ihminen tule enää takasin...nainen joka selätti rintasyövän kahdesti ja taisteli, antoi sitten jostain syystä periksi ja päätti päivät. Olen itkenyt pian 2 tuntia ja kummasti kyyneleitä riittää...joulusta asti olen itkenyt äitini takia, hän kuoli silloin, mutta hän oli vanha ja sairas...ystäväni ei..
Jotenkin nyt on vaan niin tyhjä olo ja kun on sellainen sanonta että ei kahta ilman kolmatta, rupean pohtimaan että kukahan se kolmas on?
Älä sano että nyt riittää..elä ja nauti, elämä on ainutkertainen, muista se.
Kuoleminen on siitä hankala juttu, että paluuta ei ole, sen voi kukin saavuttaa vain kerran.
Mene johonkin vapaaehtoistyöhön: käy vanhainkodissa ulkoiluttamassa vanhuksia, käy sairaalassa tapaamassa vanhusta, jolla ei ole omaisia, mene poika Hurstin toimintaan tms. vaikka vain penkkejä kantamaan, vie kierrätyskeskukseen turhia tavaroitasi, käy jumpassa, keksi jotain viisaampaa, mitä tässä ehdottelen.
aluks pään täyteen ja sit hyppäisin lumihankeen jonne sammuisin. Mut mieti nyt vielä muutaman kerran,et kannattaako?