kirjoitin tänne jokusen puolivuotta sitten oman kertomuksen. kerron tämän tälleen lyhyesti ku ei jaksa tässä kirjotella muistan asioita en tiedä miksi mutta päähäni jää kaikki tieto vaikka en haluisikaan, en kertomuksella halua kenenkään uskontoa loukata tämä on minun juttuni ja tiedän mitä on kuoleman jälkeen minulle tapahtunut.
olin 10v poika lähdimme kaveriporukassa uimaan meidän lempi järvelle jossa punaiset isot kalliot. paikkana ilmeisesti amerikka, koska näin yhdestä ohjelmasta samanlaisia taloja ja mäkiä missä silloin asuin.
otettiin ystävien kanssa siinä pientä leikkiä et kuka uskaltaa uida pisimmälle ja minähän sen aloitin. enne kilpailua näin aika kaukana kiven ja ajattelin uida sinne ja takasin. ajattelin että varmana voittaisin kun se on niinkin kaukana, hyppäsin veteen ja lähdin uimaan.
noin puolessa välissä matkaa huolestuin ja alkoi voimat todella loppua minun oli pakko päästä perille jotta selviytyisin. Toisin kävi aloin vedessä räpiköidä en jaksanut enkä pystynyt minun oli pakko luovuttaa tiesin että tulen kuolemaan.
ystävien hurraa ääniä kuului veden alle kunnes tuli äkki pimeys.
pimeyttä pimeyttä pimeyttä kunnes tunsin itseni leijuvan ylös, leijuin ihan kuin joku kuljettaisi minua koko ajan johonkin. en kuullut, en nähnyt, en tuntenut vaan tajusin. leijuin jonkun tahdosta en tiedä kenen mutta oli synkkää pimeyttä hiljaisuutta, liidin ja liidin ilman mitään tietoa mihin, luulen tämän leijumisen olevan tätä sielun vaellusta.
tämä liitäminen tuntui todella pitkältä ajalta, kunnes yhtä-äkkiä ikäänkuin säpsähdin ja aloin nähdä ihmettelin missä olin katselin ympärille näin tosi himmeetä valoa,ja oli todella liukasta siis todella pystyin liukumaan tosi ahtaassa paikassa ja vettä oli jonkin verran siellä pohjalla. kuulin omituisia ääniä ja halusin täältä ahtaudesta mahdollisimman nopeasti pois.
rinpuilin alko tulemaan tosi ahdistavaa tunnetta kun mihinkään ei päässyt, tämä liukas tila kävi vain pienemmäksi. ahtaan kolon vuoksi oli pakko mennä melkein ylös alaisin jotta ei sinne murskautuisi väliin, tila vain pieneni ja jostain oli pakko päästä pois kunnes aloin puskea itseeni ulos tuolta pahasta paikasta, väänsin ja väänsin oli elämäni tukalimmat olot. huomasin että täältä pääseekin pois alkoi valoa näkymään entistä enemmän olin puolessa välissä ja olotilaa helpotti olin varma että pelastuin, kunnes yhtä-äkkiä näin paaljon kirkasta valoa en voinut nähdä koska olin niiiin kauan siellä pimeydessä näin vain jonkun hahmon pitävän minua sylissä.
olin syntynyt uuteen maailmaan edelleen poikana ja mielestäni minulla sama luonne. en ole ikänä uskaltanut uimaan mennä enkä tule koskaan menemään, olen kertonut tämän tarinan äitille ja hänelle silloin selkis minkä takia aina tärisin hänen sylissään kun piti uimaan mennä vauvana.
uskon syvästi sielun vaellukseen ja toivottavasti tämä ei loukannut kenenkään uskomuksia mihinkään, mutta tämä on tarinani entisestä elämästäni.
palautetta olisi myös kiva saada
olin 10v poika lähdimme kaveriporukassa uimaan meidän lempi järvelle jossa punaiset isot kalliot. paikkana ilmeisesti amerikka, koska näin yhdestä ohjelmasta samanlaisia taloja ja mäkiä missä silloin asuin.
otettiin ystävien kanssa siinä pientä leikkiä et kuka uskaltaa uida pisimmälle ja minähän sen aloitin. enne kilpailua näin aika kaukana kiven ja ajattelin uida sinne ja takasin. ajattelin että varmana voittaisin kun se on niinkin kaukana, hyppäsin veteen ja lähdin uimaan.
noin puolessa välissä matkaa huolestuin ja alkoi voimat todella loppua minun oli pakko päästä perille jotta selviytyisin. Toisin kävi aloin vedessä räpiköidä en jaksanut enkä pystynyt minun oli pakko luovuttaa tiesin että tulen kuolemaan.
ystävien hurraa ääniä kuului veden alle kunnes tuli äkki pimeys.
pimeyttä pimeyttä pimeyttä kunnes tunsin itseni leijuvan ylös, leijuin ihan kuin joku kuljettaisi minua koko ajan johonkin. en kuullut, en nähnyt, en tuntenut vaan tajusin. leijuin jonkun tahdosta en tiedä kenen mutta oli synkkää pimeyttä hiljaisuutta, liidin ja liidin ilman mitään tietoa mihin, luulen tämän leijumisen olevan tätä sielun vaellusta.
tämä liitäminen tuntui todella pitkältä ajalta, kunnes yhtä-äkkiä ikäänkuin säpsähdin ja aloin nähdä ihmettelin missä olin katselin ympärille näin tosi himmeetä valoa,ja oli todella liukasta siis todella pystyin liukumaan tosi ahtaassa paikassa ja vettä oli jonkin verran siellä pohjalla. kuulin omituisia ääniä ja halusin täältä ahtaudesta mahdollisimman nopeasti pois.
rinpuilin alko tulemaan tosi ahdistavaa tunnetta kun mihinkään ei päässyt, tämä liukas tila kävi vain pienemmäksi. ahtaan kolon vuoksi oli pakko mennä melkein ylös alaisin jotta ei sinne murskautuisi väliin, tila vain pieneni ja jostain oli pakko päästä pois kunnes aloin puskea itseeni ulos tuolta pahasta paikasta, väänsin ja väänsin oli elämäni tukalimmat olot. huomasin että täältä pääseekin pois alkoi valoa näkymään entistä enemmän olin puolessa välissä ja olotilaa helpotti olin varma että pelastuin, kunnes yhtä-äkkiä näin paaljon kirkasta valoa en voinut nähdä koska olin niiiin kauan siellä pimeydessä näin vain jonkun hahmon pitävän minua sylissä.
olin syntynyt uuteen maailmaan edelleen poikana ja mielestäni minulla sama luonne. en ole ikänä uskaltanut uimaan mennä enkä tule koskaan menemään, olen kertonut tämän tarinan äitille ja hänelle silloin selkis minkä takia aina tärisin hänen sylissään kun piti uimaan mennä vauvana.
uskon syvästi sielun vaellukseen ja toivottavasti tämä ei loukannut kenenkään uskomuksia mihinkään, mutta tämä on tarinani entisestä elämästäni.
palautetta olisi myös kiva saada
Vastaukset 4
Vanhimmat
mistään menneestä elämästä mutta minullakin on lapsuudesta asti ollut, siis aivan pienestä hukkumisen pelko, nimenomaan järveen, mereen. Ja kyllä se tunne uimahallissakin syvimmällä kohdalla tulee jollain lailla esiin. Kyselin sitä joskus täällä, että ovatko tälläiset selittämättömät pelot muistoja sit niistä menneistä elämistä, mutta epäiltiin että ovat syntyneet lapsuudessa jostain ehkä mitättömästäkin asiasta, joka lapsesta on silloin vaikuttanut todelliselta vaaralta. Ja tottahan sitä ihminen varuillaan saa olla. Mulla liittyy myös inho tuohon järven pohjaan sillai, että en haluaisi jalkojani sinne laittaa. Ehkä se ettei näe sinne, niin inhottaa. Mun äiti opetti, että vain kohtaamalla pelot, ne voi selättää edes jollain lailla. No niinpä minäkin silti olen sinne järveen mennyt uimaan, meillä on kesämökkikin. Mutta en koskaan yksin, vaikka olisin ollut yksin rentoutumassa mökillä. Aina porukassa, pelko jotenkin hälvenee, kun on muitakin. Ja kyllä kun minulla on pieniä lapsia, valvon heitä kovasti siinä uimahommassa.
Ollessani 18 vuotias minun piti silmästä silmään kohdata tuo pelkoni, siis aivan kauhealla tavalla. Oltiin kaveriporukassa yhden mökillä ja joku sai päähänsä lähteä veneellä järvelle souteleen kauniina kesäpäivänä, meitä oli tyttöjä ja poikia. Onneksi oli pieni järvi. Yksi pojista sai ajatuksen pitää vähän hauskaa, ilman ennakkovaroituksia, vetämällä veneen tapin pohjasta irti ja piilottamalla sen. Ja oltiin kyllä aika kaukana rannasta, pieni saari pelasti ja se vene, joka jäi kellumaan. Kun oli kaikki vaatteet ja kengätkin jalassa, kastuessaan painoivat hirveästi, ja matkaa uitavaksi oli sen verran, että ihan nipin napin jaksoimme. Luulin kans kuolevani. Se jätti sellaset jäljet meihin kaikkiin tyttöihin, että kukaan meistä ei mielellään veneeseen mene.
Mietin tota sun kertomusta, että voiko sielu sit syntyä uuteen kehoon heti edellisen kehon kuoleman jälkeen? Eikö sitä muiden sielujen kohtaamista ole tossa välissä ollenkaan ja muuta sellaista? Ja kuinka sait tämän muistiin, unessa vai ihan valveilla? Kunpa minäkin voisin muistaa.
entisen elämän traumojen muistoja. Ja juuri uiminen on monelle kauhun paikka. Toisille tuli, ahtaat paikat, korkeat paikat jne. Enkä tarkoita nyt mitään pieniä pelkoja vaan tosissaan kauhua.
Kysyit voiko heti kuoleman jälkeen syntyä uudestaan. Kyllä voi, mutta ajattelin että aloittaja vain muistaa ne kohdat, kuolema ja syntymä. Monetkaan eivät muista elämää fyysisten elämien välillä. Vaikka sellaisiakin muistoja on. Jos sen muistaisi ei haluaisi jatkaa tätä elämää.
Synnyit kuolemasi jälkeen melko pian. Se selittää sen että et kadottanut kokonaan entistä persoonaasi ja muistiasi siitä. Samaten sinun ei tarvinnut käydä läpi suurempia puhdistuksia, tulla tupsahdit vain. Monet muistavat kaikenlaisia maisemia ja elämisiä kuolemanvälitiloissa, ne johtuvat siitä että kuolevat vanhempana jolloin on kertynyt monenlaisia kokemuksia joita pitää käsitellä, sulatella ja puhdistella välitiloissa. Kielen varmastikin kadotit leijumisen aikana, niinkuin minäkin. En muista siitä aasian kielestä mitään. Joskus unissa kyllä joku, entinen minäni kai, mongertaa jotain aasiaa, on kaiku menneiltä ajoilta.
Tervetuloa Suomeen!
sen kuin paranevat!