Varmaan aika monella ateistilla on samanlainen tausta kuin minulla - lapsuus perususkovaisessa kodissa ja sitten iän myötä voimistuvat epäilyt: "eihän tämä voi olla totta...".
Muistatteko mikä teidät sai epäilemään?
Minua häiritsi ensimmäisenä se täysin suhteeton ero tämän maailmankaikkeuden suuruuden ja monimuotoisuuden ja toisaalta kristinuskon käsittämättömän pikkusieluisen näpertelyn välillä. Eikä se ole lakannut häiritsemästä...
Muistatteko mikä teidät sai epäilemään?
Minua häiritsi ensimmäisenä se täysin suhteeton ero tämän maailmankaikkeuden suuruuden ja monimuotoisuuden ja toisaalta kristinuskon käsittämättömän pikkusieluisen näpertelyn välillä. Eikä se ole lakannut häiritsemästä...
Vastaukset 20
Vanhimmat
mikä erityisesti sai miettimään. Ehkä se eniten, että miksi ihmiset uskovat sellaiseen, mistä ei mitään todistetta koskaan näkynyt.
Ja sitten huomasin kyllä myös sen, että eivät nämä kaikki välttämättä edes tienneet mihin uskoivat, kunhan käyttivät uskontoa kasvatuskeinona. Synti oli usein kuultu sana.
Melko hiljalleen se tapahtui, vaikka en ole koskaan ollutkaan missään varsinaisessa uskossa. Lähinnä vain nimikristitty, mutta tulihan sitä raamattuakin vähän luettua ja kuolussa oli pari uskovaista opettajaa, joiden jutut meni melkein täydestä hetken.
Yksi syy oli oman pienuuden tajuaminen kaiken muun rinnalla ja tämä taas ei sopinut raamatun näkemykseen luomakunnasta, jossa ihminen on kaiken kruunu. Varsinaiseksi syyksi voisi sanoa sen, että kristinusko vastaa huonosti todellisuutta niiltä osin mitä se meidän havaitsemasta todellisuudesta kertoo.
orgasmin, kun saa nyt "todisteen" kuinka evoluutio on ateismiuskonnon opinkappale, mutta sanonpa silti: evoluutio.
Pikkulapsena meillä luetettiin iltarukoukset, mutta koti ei ollut varsinaisesti uskovainen. Hämmästyksekseni huomasin myöhemmin, että vanhempani ovat agnostikkoja jos ei suoranaisia ateisteja, eivätkä usko Raamatun jumalalliseen alkuperään himpun vertaa. Uskoivat ilmeisesti perinteiden noudattamiseen, olivat "uskossa uskoon".
Anyhuu, kotona oli paljon tietokirjallisuutta, mm. Maat ja kansat -kirjasarja, jonka yhdessä osassa kerrottiin evoluutiosta, oli selkärankaisten sukupuu aikajanalla, kuvia menneisyydessä eläneistä eläimistä ja ihmislajin sukupuustakin tietoa. Samoin oli Suuri eläinkirja -sarja, jossa oli kauniita kuvia. Siinäkin kerrottiin esipuheessa evoluutiosta. Se tuntui jo pikkutenavana järkeenkäyvältä. Muistan kuinka 8-vuotiaana uskonnontunnilla kysyin opettajalta, kuinka on mahdollista että on olemassa apinaihmisten fossiileja, jotka ovat miljoonia vuosia vanhoja, jos ihminen luotiin nykyisenkaltaiseksi maan tomusta. Sain jonkinlaisen ympäripyöreän nykyliberaaliteologian mukaisen vastauksen, kuinka jumala ehkä käytti evoluutiota luomistyönsä välineenä.
Samoin joskus 8-9-vuotiaana luin isän kirjastosta tietokirjoja maailmankaikkeudesta. Tuntui jotenkin järjenvastaiselta, että jumalan päähuomio kohdistuu yhtä miljardeista tähdistä kiertävään 3. kivenmurikkaan tähdestä laskien. Olin jo 10-vuotiaana jo täydellisen epäuskon vallassa kristinuskon Jahven olemassaoloon ja agnostinen minkäänlaisen jumalan suhteen. Olin agnostikko ennen kuin edes tiesin sanan merkitystä.
meilläkin ollut kotona jotain tuollaista kirjallisuutta. Olin kyllä kova lukemaan, mutta en muista kylän kirjastossa olleen mitään tietokirjoja. Viisikot yms. tuli kyllä luettua moneen kertaan.
Samoin Kolme etsivää ja Burroughsin Mars- ja Tarzan-sarjat olivat lainassa kirjastosta moneen kertaan.
Ei meilläkään kyläkirjastossa kovin hyvä valikoima tietokirjallisuutta ollut, mutta isällä onneksi oli. Ja olen lukenut tutkimuksia siitä, miten harvat lapsena indoktrinoidut hylkäävät vanhempiensa uskonnon. Pitänee olla kiitollinen vanhemmille, etteivät he mitään kunnon uskovaisia olleet ja paukuttaneet päähän tosissaan jeesusinfektiota, vaikka niitä iltarukouksia luettivatkin.
Kotona ei pahemmin uskonto ollut esillä, mitä nyt pyhisin joskus piti kuunnella "kirkonmenoa" radiosta.
Isoäireellä aina kun piipahti niin kyllä sieltä kuului kauas virsien huljuuttelu, jota pidin helvetin outona.
Kansakoulun alaluokilla jo pidin uskontokirjan juttuja täysin satuina, ja sitä asti olen aina ihmetellyt näihin päiviin saakka, miten jotkut ottavat tuollaiset tarinat tosissaan.
Tässä mielessä ei jotenkin ole evoluutiota tapahtunut (siis ihmisen päässä) kun vieläkin tuollainen huuhaa on noin voimissaan.
Luultavasti se johtuu aivopesusta mitä harrastetaan, joko huomaamatta tai aivan tarkoituksella, sitähän tapahtuu jo aivan pikkulapsesta lähtien.
En taida olla. Kyllä lapsena oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että vanhemmat kuuluivat kirkkoon, mutta kyllä minä tunnen ikäisiäni, jotka sittemmin erosivat kirkosta. Paljon ennen kuin tämä nykyisen kaltainen julkisuus kirkosta eroamisesta alkoi.
Vielä 1980-luvulla ei juurikaan kuullut kritiikkiä kirkosta tai uskonnoista ylipäätään. Ei siitä sillä tavalla puhuttu, eikä varsinkaan lehdistössä näkynyt mitään.
Hyssyttelyn aika on ohi, eikä se enää palaakaan.
Kyllähän niitä ihmisiä löytyy paljon lukumääräisesti, jotka hylkäävät vanhempiensa uskon indoktrinaatiosta huolimatta (ja toisinaan siitä johtuen, kun on ahdasmielinen lahko kyseessä). Prosentuaalisesti se on kuitenkin selkeä vähemmistö. Saattaisin itsekin olla jeesusinfektoitunut, jos vanhemmat olisivat tosissaan sitä uskontoa tuputtaneet. Pelottava ajatus.
että siitä uskomattomuudesta ei vaan puhuta kenellekään. Kuulutaan kirkkoon ja muuta, koska pidetään asia ikäänkuin salassa.
Sitten on niitä, joita asia ei yksinkertaisesti kiinnosta, eivätkä he ajattele koko asiaa. Jos joltain tällaiselta kysyy, että uskooko hän jumalaan, niin kysymys voi yllättää. Ja vastaus voi olla jotain sellaista, että emmää tiedä, kai mää johonki uskon.
...luettiin iltarukoukset ja jouluevankeliumi aattona ruokapöydässä mutta ei uskonto mitenkään muuten niin näkyvästi esillä ollut. Tiedän kyllä että ainakin isä uskoi Jumalaan. Mutta meille lapsille opetettiin ennen kaikkea ajattelemaan aina omilla aivoilla, eikä menemään mihinkään mukaan vain siksi "kun muutkin...". Opin lukemaan 4-vuotiaana ja kahlasin läpi kirjahyllystä kaikki Kansojen historiat, ikivanhan Valo-tietosanakirjasarjan, isot valokuvateokset kuten "Suomi tahtoi elää" ja muuta sodista kertovaa, Seitsemän veljestä (fraktuuralla kirjoitettuna) - kaiken mitä löysin ja kirjastosta lisää. Siinä sitä maailmankuvaa sitten alkoi muodostua...
kiihkomielisyys ja turmeltuneisuus. lisäksi toivottomuus tuollaisessa ajattelussa ei voi johtaa muuhun kuin haureuteen ja lihallisiin tekoihin, ja lisäksi itsemurhiin, ja jokelan kouluampumisiin.
Sinua häiritsee myös se, että sinua ei oteta vakavasti. Osuinko oikeaan?
Millä tavalla tämä kiihkomielisyys ja turmeltuneisuus mielestäsi ilmenee?
Mitä toivotonta on mielestäsi siinä, että ei usko henkiolentoihin?
Mitä on mielestäsi haureus?
Lihallisia tekoja kai suurin osa ihmisistä elämänsä aikana tekee. Kuten myös sinun vanhempasi, ethän muuten olisi siinä konetta naputtelemassa. Ällöttääkö sinua jotenkin ajatus vanhemmistasi naimassa?
Itsemurhiin on monia syitä. Ei ne ateismista johdu. Jokelan tapauksessa oli kyse koulukiusatusta ja yksin jätetystä pojasta. Hyljeksiminen jättää jälkensä.
Turmeltuneisuus? Tarkoitatko että ateistit eivät toimi elämässään moraalisesti oikein koska ei ole uskontoa antamassa moraalista "ohjenuoraa"?
Kumma kyllä esim. Yhdysvalloissa on ateisteja 10 prosenttia, mutta vankiloita he kansoittavat vain 2 prosentin määrällä. Mitä tämä mielestäsi kertoo moraalista?
Tuskin se mikään ahaa elämys olikaan. Ihan vaan tavallista järjen käyttöä pikkuhiljaa.
Olin shokissa mentyäni kouluun ja siellä alettiin opettaa jotain mikä oli ristiriidassa..öö..no, kaiken kanssa. Yritin tunnollisesti kuitenkin pysyä mukana. Lopullinen niitti oli se että isäni sanoi vain että ne on sellaisia huhupuheita. Opin lukemaan ja tietokirjaa tuli ahmittua. Rippikoululeirin puolivälissä olin varma ja valmis lopettamaan kesken mutta eihän sellainen käynyt.
1950-luvulla. Silloin ei tieteessä oltu tehty sellaisia harppauksia, kuin nykyään. Maailmankaikkeus oli silloin paljon pienempi kuin nyt. Toisaalta jo muinainen Demokritos (460eaa.-370eaa.) väitti, että maailmankaikkeuksia saattaa olla useita. Asia, jota nykyastronomit pitävät täysin mahdollisena.
Oli miten oli, minun isovanhempani olivat tulenpalavia uskovaisia, mutta omat vanhempani eivät, ja siksi sain kasvaa rauhassa ilman uskonnon tuputusta ja niinpä olenkin ollut uskonnoton niin kauan kuin muistan.
Tässä järjestyksessä:
Saatananpalvoja (teininä) , Buddhalainen, Okkultisti, Teosofi, Agnostikko ja lopulta Ateisti.
Kristinusko ei ole ikinä sopinut minulle. Kukaan edellämainituista "suunnista" ei tykkää oikeasti krisseleistä. Pitäisin ateismia nyt lopullisena kun se tuntuu järkiperäiseltä kun ei tarvi olettaa mitään. Eli etsinyt oon mutten löytäny.
Suuret kiitokset Gautama Sidhartalle eli Budhalle :)
Minulla alkoi ensimmäisenä vaivata tuo ristiriitaisuus. Jos vaikkapa solurakenteen ja DNA:n takana on suunnittelija, niin kuinka Raamattu kaikkine typeryyksineen voi olla saman kaverin tuotoksia (eritoten VT)?
Vähän niinkuin lentokoneen suunnittelija olisi tehnyt ohjekirjan, jossa lukee että ohjaamoon pitää pomppia vasemmalla jalalla tai muuten se ei käynnisty.
Ja toisena tuo jumalan suunnaton rakkaus, mikä ilmenee sillä tavalla että hän luo ihmisiä jonnekkin viidakkoon, missä he eivät ikään kuulekkaan kristinuskosta ja joutuvat täten ikuiseen kidutukseen. Helvetin oikeudenmukaista.
Ja kun tajusi kristinuskon hölyn pölyksi, oli tästä helppo tehdä sama johtopäätös myös muiden uskontojen kohdalla.
Kait ne epäilykset pikkuhiljaa kasvoi. Mitä enemmän asiaa tutki, sitä varmemmaksi oma kanta tuli. Jotenkin rupesin ajattelemaan, että ehkä ihminen vaan ei voi ymmärtää omaa tarkoitustaan. Tuskin me ymmärrämme maailmankaikkeudesta sen enempää kun kärpänen ymmärtää huoneesta jossa se lentelee.