Tuossa alempana on keskusteltu muistaakseni Epäilyn alku -otsikon alla siitä, missä kukin uskovaiseksi kasvatettu alkoi saada epäilyksen poikasia mieleensä. Mielenkiintoista. Tuli mieleen udella asiaa toisesta lähestymissuunnasta.
Milloinkas ja milä tavalla te kaltaiseni koko ikänsä ateisteina viettäneet (minä yli 40 v.) hahmotitte sen, että muut uskovat johonkin, johon te ette?
Minä luulin pienessä maalaisalakoulussa pitkään, että julkisilla paikoilla jotenkin kuuluu asiaan aloittaa niin päivä kuin syöminenkin päänpainamisrituaaleilla ja sanalitanioilla. Hämmästykseni oli mittava, kun minulle selvisi, että kiitimme ruoasta sitä samaa "herraa", joka kuulemma oli kaikkialla, piti meitä kämmenellään, oli näkymättömänä pilvenlongalla, seikkaili aaseineen ja viittoineen tarinatuntien kirjassa ja oli kaiken lisäksi kuollut. Ei uponnut tämän tytön kalloon, ja tuolloin taisi tietoisen uskonnottomuuden siemen ruveta juurtumaan. Myöhemmin kaverien rippileirijutut ja sivuamieni uskonnonopettajien pöyristyttävä käytös etenkin ateistilapsia kohtaan muuttivat välinpitämättömyyteni ärsyyntyneisyydeksi.
Kuinka paljon meitä ainaisateisteja muuten on? Lasten hyväuskoisuuden ja uskovaisten aikuisten suuren määrän (etenkin muutama vuosikymmen sitten) huomioon ottaen meitä täysin pelastuneita lienee aika harvassa.
Milloinkas ja milä tavalla te kaltaiseni koko ikänsä ateisteina viettäneet (minä yli 40 v.) hahmotitte sen, että muut uskovat johonkin, johon te ette?
Minä luulin pienessä maalaisalakoulussa pitkään, että julkisilla paikoilla jotenkin kuuluu asiaan aloittaa niin päivä kuin syöminenkin päänpainamisrituaaleilla ja sanalitanioilla. Hämmästykseni oli mittava, kun minulle selvisi, että kiitimme ruoasta sitä samaa "herraa", joka kuulemma oli kaikkialla, piti meitä kämmenellään, oli näkymättömänä pilvenlongalla, seikkaili aaseineen ja viittoineen tarinatuntien kirjassa ja oli kaiken lisäksi kuollut. Ei uponnut tämän tytön kalloon, ja tuolloin taisi tietoisen uskonnottomuuden siemen ruveta juurtumaan. Myöhemmin kaverien rippileirijutut ja sivuamieni uskonnonopettajien pöyristyttävä käytös etenkin ateistilapsia kohtaan muuttivat välinpitämättömyyteni ärsyyntyneisyydeksi.
Kuinka paljon meitä ainaisateisteja muuten on? Lasten hyväuskoisuuden ja uskovaisten aikuisten suuren määrän (etenkin muutama vuosikymmen sitten) huomioon ottaen meitä täysin pelastuneita lienee aika harvassa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ateismi on hyvin hetkellinen mielenhäiriö, joka loppuu kuolemaan.
Greenis ! Unohdit ottaa pillerisi ja nyt puhut aivan sekavia !
Ihan ystävällisesti nyt: mitä ihmettä sinä teet ketjussa, joka on jo otsikossa selvästi osoitettu ainaisateisteille?
Eikö edes kohteliaisuus saa sinua pitämään mölyjä mahassasi? Tällä palstalla keskustelut vesittyvät alkuunsa juuri sinun kaltaistesi käytöstavattomien tollojen takia. Eikö yhtään hävetä?
kyllä tuo toi mieleen jotain muistoja. Itse olen kyllä saanut täysin uskonnottoman normaalin kotikasvatuksen, mutta peruskoulu tuli käytyä koulussa, jonka rehtori oli hihu. Se tais olla koulun ainoa hihu. Aamunavaukset oli jotain käsittämätöntä ja monet opettajat kyllä sulkivatkin kaiuttimet asiaankuulumattoman häirinnän vuoksi. Uskontoihin olen perehtynyt lähinnä sen vuoksi, että minua on kiinnostanut minkä vuoksi joku niihin sekoaa ja millaisia ihmisiä he ovat. Sen minä vaan sanon, että sellainen ihminen joka tunkee seipään perseeseensä on terveempi päästään kuin yksikään hihu jonka olen kohdannut. Mitään niin pimeää, siis puhun pimeästä synkkyydestä, en ole kohdannut kuin uskovaisten seurassa.
Kaipa se tuli ensimmäisen kerran mieleen historian, uskonnon ja biologian opiskelun yhteydessä yläasteella. Ala-asteella ei ehkä kapasiteetti tai tahto vielä rittäneet kyseenalaistamaan "totuuksia" joita työnnettiin eri auktoriteettien toimesta.
Tosin en väittäisi itseäni "ainaisateistiksi", sillä kai minä ennen kuin rupesin ajattelemaan omilla aivoillani uskoin siihen mitä muut kertoivat.
Onnekseni minulle ei koskaan ole perheeni tai ympäristöni toimesta tuputettu mitään ehdotonta uskoa.
Myöhemmin luonnontieteitten opiskelijana minun ymmärrykseni asiasta on vain laajentunut, ja onkin jo kauan sitten tullut selväksi että johonkin jumalaan uskominen on parhaimmillaan ajanvietettä ja lohdun hakemista. Tosin melko kehnoa ja vastuutonta sellaista.
taisin tavata ensimmäisen kerran jonkun joka yritti uskontoa tuputtaa. onneksi kotona kerrottiin että satuahan ne jumalat, jeesus yms ovat, ei niitä juttuja tarvitse ottaa vakavasti, ja niin minä pelastuin.
Kyllä jo lapsena hävetti, kun aikuinen ihminen valehteli ja peloitteli helvetillä. Olin myös ärtynyt, koska ymmärsin ettei koko touhussa ollut mitään järkeä.
Mielipiteeni on pysynyt samana jo 30 vuotta. Voin siis olla umpiatte.