Hyvin kärkkäästi näyttävät muutamat nuorimmat ottavan keskusteluun Suomen roolin toisessa maailmansodassa. Nämä ”Mainilan laukaukset” lienevät jo tulleet tutuiksi, tosin taistolaiset sylkivät vielä –70-luvulla vappukulkueessa veteraaneja syyttäen heitä sodan aloituksesta.
Suomella oli hyvin vähä vaihtoehtoja Talvisodan päätyttyä, joten valinta Saksan liittolaisuuteen oli jokseenkin selvä. Muista tahoista ei ollut Suomen auttajiksi ja ilman apua ei yksinkertaisesti vähäväkisen kansan paukut olisi riittäneet. Tietenkin Suomi olisi voinut antautua ehdoitta ja luovuttaa osan etelä- ja pohjois- Suomesta Neuvostoliitolle. Vaikka Terijoella oli jo varattu Suomelle uusi hallitus, ei kansa oikein innostunut antautumisesta.
Tiivistetysti ja ilman jaarituksia, ilman Saksan ase apua jatkosodassa, olisimme hävinneet Neuvostoliitolle sodan, sen viimeisinä viikkoina. Saksalaisten merkitys ja yhteistyö oli paljon suurempaa kun ”suomettumisen” vuosina uskallettiin mainita. Mikkelin päämajassa oli täysi yhteistyö Saksan sodanjohdon kanssa ja sen yhdysupseerit olivat fyysisesti Mikkelissä. Saksalaisille oli hyötyä suomaisten asiantuntevasta tiedustelusta ja päinvastoin, näin ollen strategiat laadittiin yhteistuumin.
Mainittakoon, että sen aikaiset saksalaiset sotilashenkilöt olivat sivistyneitä herrasmiehiä, eikä heidän läsnäoloaan koettu vieraaksi eikä vastenmieliseksi Suomen armeijan upseeriston keskuudessa. On nimittäin muistettava, että Saksan armeija ja sen upseeristo ei ollut sama kun Hitlerin SS-ryhmä. Vaikka myöhemmät tapahtumat tietenkin mustasivat myös osin Saksan armeijan maineen, täällä ei koettu sodan aikana valtaväestön keskuudessa sen kummempaa saksalaisvastaisuutta.
Selvyyden vuoksi mainittakoon Karjalasta se, että osa rajan taakse jääneistä maa-alueista eivät ole Neuvostoliiton valtaamia. Vaan Suomi joutui ne rauhanehdoissa luovuttamaan Neuvostoliiton vaatimuksesta. On totta, että jatkosodassa oli yhtenä tavoitteena saada vallatut maa-alueet takaisin, joka tavoite siihen aikaan oli jokseenkin selvä. Siitä voidaan tietenkin olla montaa mieltä, oliko Suomen armeija tekemässä suur-suomea – se ei kuitenkaan ollut jatkosodan tavoite.
Näissä keskusteluissa aallot lyövät monasti varsin korkealle, jotta nyt ette aivan mitä tahansa kirjoittele ottakaa selvää Suomen lähihistoriasta.
Suomella oli hyvin vähä vaihtoehtoja Talvisodan päätyttyä, joten valinta Saksan liittolaisuuteen oli jokseenkin selvä. Muista tahoista ei ollut Suomen auttajiksi ja ilman apua ei yksinkertaisesti vähäväkisen kansan paukut olisi riittäneet. Tietenkin Suomi olisi voinut antautua ehdoitta ja luovuttaa osan etelä- ja pohjois- Suomesta Neuvostoliitolle. Vaikka Terijoella oli jo varattu Suomelle uusi hallitus, ei kansa oikein innostunut antautumisesta.
Tiivistetysti ja ilman jaarituksia, ilman Saksan ase apua jatkosodassa, olisimme hävinneet Neuvostoliitolle sodan, sen viimeisinä viikkoina. Saksalaisten merkitys ja yhteistyö oli paljon suurempaa kun ”suomettumisen” vuosina uskallettiin mainita. Mikkelin päämajassa oli täysi yhteistyö Saksan sodanjohdon kanssa ja sen yhdysupseerit olivat fyysisesti Mikkelissä. Saksalaisille oli hyötyä suomaisten asiantuntevasta tiedustelusta ja päinvastoin, näin ollen strategiat laadittiin yhteistuumin.
Mainittakoon, että sen aikaiset saksalaiset sotilashenkilöt olivat sivistyneitä herrasmiehiä, eikä heidän läsnäoloaan koettu vieraaksi eikä vastenmieliseksi Suomen armeijan upseeriston keskuudessa. On nimittäin muistettava, että Saksan armeija ja sen upseeristo ei ollut sama kun Hitlerin SS-ryhmä. Vaikka myöhemmät tapahtumat tietenkin mustasivat myös osin Saksan armeijan maineen, täällä ei koettu sodan aikana valtaväestön keskuudessa sen kummempaa saksalaisvastaisuutta.
Selvyyden vuoksi mainittakoon Karjalasta se, että osa rajan taakse jääneistä maa-alueista eivät ole Neuvostoliiton valtaamia. Vaan Suomi joutui ne rauhanehdoissa luovuttamaan Neuvostoliiton vaatimuksesta. On totta, että jatkosodassa oli yhtenä tavoitteena saada vallatut maa-alueet takaisin, joka tavoite siihen aikaan oli jokseenkin selvä. Siitä voidaan tietenkin olla montaa mieltä, oliko Suomen armeija tekemässä suur-suomea – se ei kuitenkaan ollut jatkosodan tavoite.
Näissä keskusteluissa aallot lyövät monasti varsin korkealle, jotta nyt ette aivan mitä tahansa kirjoittele ottakaa selvää Suomen lähihistoriasta.
Vastaukset 10
Vanhimmat
on ihan keskustelua asianmukaisella, eli historiapalstalla, linkki
http://keskustelu.suomi24.fi/show.cgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000001594825
Suonette lainauksen tästä terävästä huomiosta:
"Suomen poliittinen johto arvasi siis lopulta väärin suursodan lopputuloksen. Jos länsiapu olisi hyväksytty se olisi merkinnyt ratkaisevaa käännettä koko toisen maailmansodan asetelmalle. Olisvathan Englanti ja Ranska sen myötä joutuneet sotaan NL:a vastaan. TOdennäköisesti USA olisi myöhemmin liittynyt tähän samaan rintamaan. Euroopassa olisi siis ollut kolme osapuolta, jotka olisivat sotineet kaikki toisiaan vastaan. Myös Ruotsi olisi ajautunut suurella varmuudella sotaan mukaan, jos Suomi olisi hyväksynyt avun. Tämä suomalaisten päätös lienee historiallisesti katsoen todella suurimerkityksinen, jos spekuloidaan näillä vaihtoehdoilla."
Kuten alustuksessa mainitsin, jos haluttiin nopeasti rautaa rajalle Saksa oli ainoa vaihtoehto. Jokaista ratkaisua on helppo arvostella jälkikäteen, mielestäni suomalaisten ratkaisu oli oikea.
PS. En voi välttyä tunteelta, että muutamat kirjoittajat uskovat edelleen Neuvostoliittoon.
Mielipidepankki on yhtä kuin Arja/moonman ym.nmerkit, täydellistä stalinsti/taitolais väritteistä mielipidettä mitkä eroittuu omassa tyylissään!
Taisto Sinisalo olisi ylpeä pojastaan jos eläisi!
sekoittaa kirjoittajia, lisäksi kukaan noista mainitsemistasi ei ole kommari alkuunkaan, Moonmanni jopa taannoin antoi melkoista kyytiä kommunismille, mollasi lahjakkaasti;) Arja taas on varsin oikeistolainen, Mielipidepankkikin aivan eri juttu, ei vasemmistolanen hänkään.
Matti Suomalainen: "Suomella oli hyvin vähä vaihtoehtoja Talvisodan päätyttyä, joten valinta
Saksan liittolaisuuteen oli jokseenkin selvä. Muista tahoista ei ollut
Suomen auttajiksi ja ilman apua ei yksinkertaisesti vähäväkisen kansan
paukut olisi riittäneet. Tietenkin Suomi olisi voinut antautua ehdoitta ja
luovuttaa osan etelä- ja pohjois- Suomesta Neuvostoliitolle. Vaikka
Terijoella oli jo varattu Suomelle uusi hallitus, ei kansa oikein innostunut
antautumisesta."
On totta, että Suomen vaihtoehdot olivat vähissä sen jälkeen, kun talvisota päättyi eli Suomi myöntyi rauhaan huonoin ehdoin. Muista valtioista ei sen jälkeen ollut auttajiksi siitä yksinkertaisesta syystä, että talvisodan rauha mitätöi akuutin avun tarpeen. Mutta ennen rauhan solmimista vaihtoehto oli. Englanti ja Ranska tyrkyttivät apuaan Suomelle. Englanti oli valmis pommittamaan neuvostojoukkoja mm. Blenheim-pommikoneille, mikä olisi katkaissut venäläisten huoltoyhteydet ja todennäköisesti siten pysäyttänyt heidän etenemisensä. Luvatut miehistöavut olivat myös suhteellisen huomattavia. Olennaista oli kuitenkin se, että länsiapua olisi voitu käyttää poliittisena valttikorttina, jolloin NL olisi mahdollisesti myöntynyt meille hyvinkin suopeisiin ehtoihin välttääkseen sodan Englantia ja Ranskaa vastaan.
On totta, että näin jälkikäteen voidaan asioita veivata puoleen ja toiseen. On myös muistettava se yleinen ilmapiiri Suomessa tuona aikana jona ratkaisut tehtiin. Yritin aloituksessa esiin tuoda sitä, että Suomessa oltiin tuona aikana hyvin saksalaismielisiä. En pidä saksalismielisyyttä ihmeenä, olihan maa silloin suurvalta lähes kaikessa, vastaten tätä anglosaksista invaasiota nykyisin.
Venäläisten materiaalista ylivoimaa vastaan oli Saksalla selvä etu muihin nähden tuona aikana. Suomen upseeristo oli, kuten sotilaat aina realisteja, he eivät luottaneet länsiapuun , koska se oli liian kaukana, myös liian epämääräistä ja olosuhteisiimme sopimatonta.
Jos taas ajatellaan yleistä Euroopan/ Neuvostoliiton politiikkaa tuona aikana on vain arvailuja kuinka peli olisi pelattu jos Suomi olisi tehnyt toisenlaisen siirron.
Tähän jos kuvioon kuuluu sekin, että kuinka lähellä Hitler oli voitossaan, siitä on kirjoittettu ja taitettu peistä mitä siitä olisi seurannut Euroopassa.
Taisi olla näin että Englantilaisten apu talvisodassa estyi kun Ruotsi ei antanut kautta kulkulupaa. Englantilaisten ajatukset olivat kyllä pääpirteittäin pohjois-ruotsin malmivarannoissa eikä niinkään Suomen avussa.
Ruotsin estely oli laadultaan muodollista. Englannin ulkoministeri Verkaker ilmoitti suomalaisille, että Ruotsin kautta kulkeminen ei muodostu ongelmaksi. Länsivallat tuovat apujoukkonsa viime kädessä väkisin perille. Englannin jatukset olivat kyllä Ruotsin malmivarannoissa. Tarkoitus oli päästä estämään malmin kulku Saksaan. Mutta kyllä länsivallat olisivat lupauksensa mukaisesti tulleet myös Suomen avuksi.
Eivät ammattisotilaat suinkaan kallistuneet yksiselitteisesti Saksan kannalle. Esim. kenraali Airo kannatti kovasti länsiavun hyväksymistä. Kenraali Wallden oli rauhan kannalla. Ja marsalkka Mannerhein horjui kahden välillä päivästä toiseen. Niin horjuivat myös poliitikot kuten Ryty, Tanner ja Paasikivi. Presidentti Kallio oli länsiavun kannalla. ministerit Hannula ja Niukkanen samoin. Ei voida siis suinkaan sanoa, etteivät sotilaamme olisi luottaneet länsiapuun. Avuntarjous oli kaiken lisäksi varsin selkeä, eikä lainkaan epämääräinen. Se ei ollut myöskään meille sopimaton. Blenheim-pommikoneiden tulivoima olisi tullut hyvinkin tarpeeseen. Apu ei käytännössä ollut juurikaan sen kauempana kuin apu Saksasta. Lentovoimin tuotuna välitön apu olisi saatu nopeasti perille. Länsivaltojen joukot olivat jo lähtövalmiina.
Ilmipiiri olisi Suomessa täysin rinnoin hyväksynyt ja ottanut vastaan länsivaltojen avun. Ei tässä Saksaa mikään yleinen ilmipiiri asettanut etusijalle. Saksan toiveet asetettiin vasta sitten selkeästi etusijalle, kun Hermann Göring oli kutsunut Suomen asioidenhoitajan professori T.M.Kivimäen vierailulle upeaan metsästysmajaansa. Göringin viesti Suomelle oli selkeä. Hän pyysi (käski) meidän solmia rauhan ehdoilla millä tahansa. Samalla hän lupasi, että Suomi saa hyvityksen sitten myöhemmin korkojen kera. Kivimäki kertoi tämän tiedon hyvin suppealle sisäpiirille eli Väinö Tannerille, joka puolestaan informoi asiasta pääministeri Rytiä. Vain nämä kaksi olivat selvillä Kivimäen ohella Saksan aikeista. Mutta se riitti, koska pääministerin ja ulkoministerin käsitykset ja valta tässä asiassa olivat suuria. Ryti ja Tanner laskelmoivat, että Saksa voittaa tulevan suursodan ja on hyvä silloin olla voittajan puolella. Suomen poltiiikan voimakaksikko oli siis jo tuolloin tietoinen Saksan Barbarossa-suunnitelmasta. Tämä tietoisuus vain vahvistui myöhemmin niin, että jatkosota ei tälle kaksikolle tullut minään yllätyksenä.
Saksa oli tietysti suuri sotilasmahti, mutta vuoden 1940 alussa ei suinkaan ollut vielä varmaa, riittikö Saksan voima Englannin nujertamiseen. Voidaan myös hyvällä syyllä kysyä, olisiko Stalin ottanut sitä riskiä, että se saisi niskaansa sekä Saksan että britit. Jos Suomi olisi käyttänyt länsiavun mahdollisuutta neuvottelujen valttikorttina, Stalin ei ehkä olisikaan pitänyt Suomea enää riskin arvoisena. Mutta tämän poliittisen valtin suomalaiset jättivät valitettavasti käyttämättä.
Ei ainakaan lukemani Mannerheimin omaelämänkerran mukaan Ruotsi antanut kauttakulku lupaa!