Tämä on lyhennetty ja vapaa käännös Washington Posting järjestämästä "testistä".
Eräälle Washingtonin metroasemalle ilmestyi ruuhka-aikaan viulisti eräänä kylmänä tammikuun aamuna. Hän soitti kuusi Bachin kappaletta 45:n minuutin aikana.
Koko aikana, kolme aikuista pysähtyi pieneksi hetkeksi kuuntelemaan häntä, mutta lähtivät kuitenkin varsin nopeasti jatkamaan matkaansa.
Muutamat heittivät jokusen kolikon viulistin edessä olleseen mukiin, useimmiten he eivät edes kuunnelleet soittoa, heittivät vain "tavan vuoksi". Huomion arvoista oli se, että lapset useimmiten halusivat jäädä soittoa kuulemaan, mutta vanhempien kiireen takia, heidät vain vedettiin pois tilanteesta. Oli kiire töihin, kokoukseen...
Tuona kolmenvartin aikana, viulistin mukiin kerääntyi 32 dollaria. Yksikään ei kuitenkaan jäänyt soittoa kuuntelemaan joitain sekunteja kauempaa.
Tuo viulisti oli Joshua Bell. Yksi maailman arvostetuimpia muusikoita, joka soitti arvoltaan 3.5 miljoonan dollarin arvoisella Stratovariuksella. Muutamaa päivää aiemmin hän oli myynyt salinsa, josta hän oli tienannut 100$/penkki, aina siellä konsertoidessaan.
Washington Post kysyykin lopuksi, että jos meillä ei ole edes muutamaa minuuttia antaa itsellemme tai lapsillemme kuullaksemme tuollaista soittoa, mihin muuhunkaan meillä ei enää ole aikaa.
Eräälle Washingtonin metroasemalle ilmestyi ruuhka-aikaan viulisti eräänä kylmänä tammikuun aamuna. Hän soitti kuusi Bachin kappaletta 45:n minuutin aikana.
Koko aikana, kolme aikuista pysähtyi pieneksi hetkeksi kuuntelemaan häntä, mutta lähtivät kuitenkin varsin nopeasti jatkamaan matkaansa.
Muutamat heittivät jokusen kolikon viulistin edessä olleseen mukiin, useimmiten he eivät edes kuunnelleet soittoa, heittivät vain "tavan vuoksi". Huomion arvoista oli se, että lapset useimmiten halusivat jäädä soittoa kuulemaan, mutta vanhempien kiireen takia, heidät vain vedettiin pois tilanteesta. Oli kiire töihin, kokoukseen...
Tuona kolmenvartin aikana, viulistin mukiin kerääntyi 32 dollaria. Yksikään ei kuitenkaan jäänyt soittoa kuuntelemaan joitain sekunteja kauempaa.
Tuo viulisti oli Joshua Bell. Yksi maailman arvostetuimpia muusikoita, joka soitti arvoltaan 3.5 miljoonan dollarin arvoisella Stratovariuksella. Muutamaa päivää aiemmin hän oli myynyt salinsa, josta hän oli tienannut 100$/penkki, aina siellä konsertoidessaan.
Washington Post kysyykin lopuksi, että jos meillä ei ole edes muutamaa minuuttia antaa itsellemme tai lapsillemme kuullaksemme tuollaista soittoa, mihin muuhunkaan meillä ei enää ole aikaa.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Stratovarius = suomalainen Rock yhtye
Stradivarius = italialainen viuluntekijä
Bellin tempaus oli Washington Postin järjestämä jekku, eikä hän varmaan ollut myynyt salia, vaan myynyt sen loppuun ;o)
Toisaalta se on tietysti ihan sama kuka soittaa ja millä instumentilla, mutta voisin kuvitella sen olleen melko mahtavaa kuultavaa! Täysin samoilla linjoilla olen tuon Washington Postin loppukaneetin kanssa. Ei saisi olla niin kiire.
Mitenkäs tuon stradivariuksen muistaminen nyt on noin hemmetin vaikiaa :D
Jooh, väänsin tekstini käännöksen käännöksen käännöksestä joten "pikkuisia" eroja alkuperäiseen löytynee.
Yhtä kaikki, idea on tallella. Pitää katsoa josko originaali löytyisi WP:n sivuilta.
Miksi olettaa että ketään kiinnostaa viulun soitto kadulla?
Itseäni kyllä, mut jenkithän nyt on ihan höpsöjä. Ja joo, usein ihmiset on matkalla jonnekin, jolloin ei ole aikaa jäädä kuuntelemaan. "Kokeena" tuo on varsin heikko, mutta jekkuna varsin hassu.
Stratovarius on bändi, Stradivarius on viulu.
eräs juttu muutaman vuoden takaa. Keskustelimme kavereitten kanssa Linda Lampeniuksesta ja eräs heistä sanoi, että Vanessa Mae on sentään paljon parempi viulisti kuin Lampenius, ei voi puhua samana päivänäkään. Kun kysyin, että aivan varmastiko erottaisit kumpi on soittamassa jos kuulisit, niin hän punastui.
Ei sitä maallikko voi millään erottaa. Mutta on hullua alkaa esittämään kriitikkoa, jos ei ole tietoa. Minulle ainakin riittää se, että pidän kuulemastani. Ihan sama kuinka kuuluisa tai mitä lie joku tyyppi on.
Tällä tarinasi tyypillä oli väärä areena. Hänet katsottiin joksikin vähäpätöiseksi musikantiksi, joka henkensä pitimiksi vingutteli viuluaan jossain nurkilla.
Jos nyt unohdetaan ne Lampeniuksen saavutukset muualta kuin viulunsoiton puolelta, niin kyllä siinä vaan on oikeasti ihan pirun hyvä viulisti.
Siis ainakin tällaisen täysmaallikon mielestä.
eli niistä "muista ansioista" johtuen myös Kata Kärkkäisellä on ollut vaikeuksia päästä kirjailijaliiton jäseneksi.
Vaikka en kyllä voi olla varma, onko siihen ollut oikeitakin syitä, kun en ole lukenut hänen kirjojaan. Mutta toisaalta, jos niistä leffaakin väännetään, niin luulis nyt jotain lahjojakin löytyvän.
On tosin kait nyt sittemmin päässyt jäseneksi.
Kirjailijaliitolla vissiin aika tarkat pykälät. Ainakin ekalla kerralla kun Kata sinne pyrki, se ei ollut kirjoittanut tarpeeksi monta kirjaa. Olisko ollut niin et piti olla ainakin 3 julkaistua "täyspitkää" kirjaa ennen kuin pystyi edes hakemaan jäseneksi.
Joku tämmöinen juttu siinä oli, mutta en kyllä muista.
En minäkään ole lukenut sen kirjoja, on jonossa jo muutenkin niin paljon tavaraa, eikä hänen kirjansa edes kiinnosta.
Levottomat ykkösen näin leffana, se kait on Katan kirjasta tehty. Ihan jo sen perusteella voin todeta ettei ko. naisen teokset kiinnosta pätkääkään.
Mutta sitä vaan tarkoitin, että ihmiset esittävät asiantuntijaa, vaikka ei ole mitään edellytyksiä siihen.
Jos otetaan esimerkkinä taitoluistelu. Nautin suunnattomasti, kun katselen niitä esityksiä ja sitten ihmettelen, että kuinkas nuo nyt noin huonot pisteet sai. Seppo Kannas auttoi sentään tajuamaan, mitä siinä hommassa vaaditaan ja suomensi ne jutut.
Vieläkin ne kiemuroitten nimet menee sekaisin päässä, lutsit ja litsit ja mitä kaikkea. Minä sen kun vaan nautin katselusta.
Viulisteista vielä. Oltiin viime kesänä Unkaripäivillä kahtena iltana kuuntelemassa mustalaisorkesteria. Jösses mikä viulisti ja ne kaikki muutkin soittajat. Unohtui viinin litkiminenkin vallan, kun käsi poskella niitä kuunteli. Cimbalo-heppu oli aivan mahtava. Ihan kuin olisi kolibri räpytellyt siipiään.
Tämä viulunsoitto metroasemalla ja aloitteeseesi osoittaa miten me ihmiset yleensä toimmme. Minulta ei mitenkään jäänyt epäselväksi mitä aloitteesi kirjoituksella ytitit kertoa vaikka olikin epätarkka käännös. Toisaalla siihen voi suhtatua juuri kuten eräs kommentoija (vaikka tuskin häneltä pointti jä havaitsematta). Emme halua kuunnella (pyri ymmärtämään) mitä toinen sanoo vaan takerrumme hänen valitsemiin sanoihin ja saviartelemme.
Metroasema tuskin on paras paikka musiikille mutta tulee väistämättä mieleen että oliko ohikulkijoiden joukossa mahdollisesti konserttilipun ostaneita jotka menivät sinne kuuntelemaan maailman kuulua viulistia kerskuen kultturellisuudellaan.
Tämä myös osoittaa että olemme niin kiireisiä ja täynnä ristiin rastiin sinkoileviä ajatuksia että emme kuule emmekä näe mitä ympärillämme tapahtuu. Kysyä sopii miten paljon me voitamme tuolla hosumisella ja tekeekö se meidät onnellisiksi.
Hemulia mukaillen: "Saivartelu ei ole minulle mikään harrastus, se on ammatti!"
Tämän tarkoittamasi pään sisäinen hosuilu näkyy meillä monilla juurikin kirjoitusvihreinä ja siinä, että ollaan niin ajavinamme omaa esityslistaamme, että syntyy ihan selkeitä ajatusvirheitäkin (vai -vihreitä?)
Itse ainakin syyllistyn siihen usein. Tällä palstalla minua ottaa päähän tämä salamakommentointi. Itselläni jää moni keskustelu kesken, kun uutta jo pukkaa ja sitten se edellinen katoaa, kun en enää löydä sitä aiheviidakosta. Se on kai tuon saman asian ilmentymä - liian kiire pätemään jonnekin?
Harvemmin asiaa lähdetään kehittämään ja vaihtamaan näkemysiä. Joitakin kertoja on keskustelu kuitenkin jatkunut niin pitkään että hierarkia katkaisee jutun ja pyyttää aloittamaan uuden keskustelun aiheesta.
Minulta jää moneen vastaamatta sillä vastaukseni on liian pitkä enkä usko kenenkään jaksavan lukea se loppuun. Jos yritän lyhenttää en mielestäni kykene tuomaan esiin ajatustani joten jätän.
Mutta tämä tuskin lienee paras foorumi keskustelulle vaikka ajanviettettähän tämä lähinnä on.
Liian suuri kontrasti kyseessä tällä viulistilla. Kun tullaan Metropolista metroasemalle. Eikä Klassinen musiikki ole muutenkaan ihan paras vaihtoehto eli tienesti katutaiteilijalle. Saati sitten jos soitto on liian täydellistä eli tulee kuin "levyltä" niin ihmiset kävelevät vain haavi auki ohi. Kadullahan täytyy olla särmää ja soitossa vähän rosoisuutta ja muutenkin näyttää pikkuisen reppanalta eli jos täytyy esim. konserttivaatteissa esiintyä, se ei herätä suuria tunteita ohikulkijoissa.
on sitä että he pelkäävät ja tarvitsevat suuren väkijoukon minkä takana tai seassa he voivat piilotella. Kyse ei ole kiinnostuksen puutteesta, vaan sitä kuka ja ketkä alkavat ensimmäisinä muodostamaan kuuntelevaa tai katselevaa joukkoa.
Viihteen ylitarjonta turruttaa myös ihmisen, harvempi tietää mistä edes pitää.
Muistan joskus teinivuosinani olleeni ainoa pikkutyttö kuuntelemassa J.Karjalaista Kaivopihalla.
Metroasemat ovat kulkuväyliä. Ihmiset käyttävät sitä väliaikaisena odostustilana matkustaessaan paikasta A paikkaan B.
Sen takia on todella outoa soittaa musiikkia metroasemalla ja kuvitella ihmisten jättävän matkankulkunsa kuunnellakseen musiikkia.
Eli testin järjestely oli huono.