isäni kuoli 7kk sitten.Vaikka väittäisin aavistaneeni sen olevan tulossa, (sydänkohtaus)oli se sillä hetkellä kuitenkin hirveä shokki!Isä oli minulle kaikki kaikessa.paljon läheisempi kuin äiti tai muut sisarukseni.Minulla on joskus lapsena ja teini-iässä ollut erikoisia kokemuksia,kuten etiäisiä,unia,enneunia,koskettamisen tunteita ym.Kun isä sitten kuoli,olin aivan varma, että hän tulisi minulle ilmoittamaan olemasta olostaan jollain tavalla.siis todellakin sillä tavalla etten millään voi laittaa sitä mielikuvituksen piikkiin.Ja itse hän aina sanoi tulevansa minua katsomaan kun rajan tuolle puolelle siirtyy.Nyt vaikka kuinka odotan tai toivon että saisin varmistuksen tavalla tai toisella että isäni jossain vielä on ja hänet ehkä vielä joskus tapaan,ei kuitenkaan olekkaan tapahtunut mitään sellaista jota en voisi kuitata mielikuvituksella.Vai onko niin että suuressa surussaan ihminen ei tahdo millään päästää irti ja pitää kynsin ja hampain kiinni siitä uskomuksesta ja ajatuksesta että kuolleet läheiset jäisivät jollain tasolla meidän luoksemme? välillä sitä tuntee itsensä kamalan turhautuneeksi kun odottaa että isä tulisi ja sanoisi, että täällähän minä olen,älä huoli.kai tämäkin on sellainen asia mikä vaan pitää itse mielessään läpi käydä.mutta kuinka moni tosiaan ripustautuu tuolla ajatuksella edesmenneeseen läheiseen?
isäni
juulia
2610
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minun isäni kuoli olessani 14-vuotias, joten aikaa on kulunut kohta 24v. Kaipaus on edelleen suuri, mutta se ei hallitse joka päiväistä elämääni enää. Aina haudalla käydessäni katson taivaalle ja sanon jotain hiljaa ääneen ja toivon, että isä näkisi minut. Usean kerran aluksi toivoin, että hän olisi jotenkin voinut osoittaa, että näkisi minut täällä taivaltamassa.
Erään kerran ajattelin ikävän tuskastuttamana, että jos oikeasti näet minut, niin anna siitä jokin merkki. Saatoin sanoa sen jopa hiljaa ääneen. Odotin ja odotin ja kuten arvata saattaa, niin mitään ei tapahtunut. Itkin katkerasti tapahtuneen johdosta, mutta ehkä se oli epätoivoisen ikävän aiheuttamaa keinoa tarttua edelleen johonkin. Sen jälkeen mietin paljon sitä, että jospa se elämä sittenkin on tässä ja nyt, eikä kuoleman jälkeen ole mitään. Vastausta en tiedä nytkään. En ole uskovainen, jotta se toisi lohtua jälleen näkemisestä.
Sitten tuli aika jolloin sain omia lapsia. Se oli sydäntä raastavaa aikaa, koska olisin niin toivonut isäni näkevän lapseni. Haudalla käynti oli silloin äärimmäisen vaikeaa. Ensimmäisen kerran menin haudalle äitini ja esikoiseni kanssa hänen ollessaan jo 1-vuotias. Oli pimeää, huono valaistus ja kova pakkanen. Näimme kulkusuunnassamme vasemmalla poispäin kulkevan miehen, jonka olisi sijaintimme ajatellen pitänyt kulkea editsemme, mutta niin ei ollut käynyt. Kovassa pakkasessa olisi askelten narinankin pitänyt kuulua. Mies katosi yhtä salaperääisesti kuin oli ilmestynytkin. Ajattelin heti, että isä oli käynyt katsomasssa lastani. Äitini ihmetteli myös kyseistä tapausta ja olemme jälkikäteen ihmetelleet mistä mies tuli ja mihin meni. Se ei varmasti selviä koskaan, mutta kertoo ehkä sen, kuinka epätoivoisesti ikävässä olevat ihmiset tarttuvat kaikkeen mistä voi rakkaansa vielä tavoittaa.
Oli miten oli, niin ikävä ei helpota, mutta sen kanssa oppii elämään. Joskus annan itselleni luvan vielä surran ja itkeä rankemminkin, mutta se ei ole enää tukehduttava tunne.
Kaikesta huolimatta uskon, ehkä lohduttaakseni itseäni, että isä näkee minut sieltä jostain. Ja muistoistahan hän ei katoa koskaan.
http://www.youtube.com/watch?v=qlkqdALMLFU&feature=channel_page