Miten ikinä pystyy hyväksymään sitä, että oma isä kuoli liian varhain, ei kerenny nauttimaan ollenkaan ensimmäisestä lapsenlapsestaan,joka syntyi samoihin aikoihin kun isä kuoli ja miten kovasti isä odotti aina lapsenlapsia, että saisi hoitaa ja touhuta kaikenlaista heidän kanssaan. Niin kovasti sitä samaa aina isälleni toivoin ja niin paljon muitakin suunnitelmia sekä unelmia oli isän kanssa..ne ei sit enää koskaan, ei ikinä toteudu, ei ikinä..mulla ei ole enää rakasta isää olemassa, miten voin hyväksyä sitä? Isä oli minulle niin läheinen ja tärkeä, ikävä on ihan mieletön, isän kuolemasta on 9 kuukautta..onko kohtalotovereita?
Miten hyväksyä?
ikävä on kova
4839
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
En osaa sanoa, miten sen voisi hyväksyä. Ei varmasti mitenkään. Kuolema on niin tuskallista ja se erottaa rakkaistamme niin totaalisesti tässä ajallisessa maailmassa. Minunkin isäni olisi ollut niin elämänhaluinen, etten voi ymmärtää, miksi hänen piti kuolla. Isäni lähdöstä on aikaa n. 3 kk. :(
Elämä ei ole reilua kaikille! Miksi toiset joutuvat kokemaan näin ikäviä asioita ja kamppailemaan päivä kerrallaan surunsa kanssa? Aikaa se vie.
Itse olen menettänyt vuoden sisään kaksi kaikkein tärkeintä ihmistä rinnaltani, molemmat yllättäen ja kuitenkin eri aikaan.
Asiaa ei ole pakko ikinä hyväksyä, mutta sen kanssa on opittava elämään, pärjäämään. Yrittää nauttia elämästä kaikesta huolimatta. Ne kauniit ja hauskat muistot isästäsi auttaa jaksamaan. Isäsi varmasti haluaa sinun iloitsevan elämästäsi, eikä jäävän peräänsä iäksi suremaan.
Ja mistäs sitä koskaan tietää, etteikö isäsi näkisi lapsenlastaan?! Ehkä hän seuraa teitä jostain, vaikkei enää täällä teidän seurassanne olekaan.
Voimia sinne! Kaksi eteen, yksi taakse. Sitä se surutyö on. Pikkuhiljaa helpottaa, vaikka välillä menee takapakkia. Aikaa se paljon kuitenkin vaatii.
mielestäni erittäin hyvä vaikka oma isä suhteeni on ollut ei mitään koko elämän ajan...
http://www.youtube.com/watch?v=qlkqdALMLFU&feature=channel_page
no jos kohtalotoveriksi laskisin itseni niin isäPUOLENI kuoli 29.8, oman käden kautta. se iski juuri niin syvälle ja tunteet oli juuri kuin tuossa äsken sanoit, mutta se pitää vaan antaa ajan kulua ja hyväksyä se, koska kuitenki on hyvät muistot vielä jäljellä ja tiedetään että isäsi katselee sinua sieltä ja rakastaa sinua edelleen, yhtä paljon kuin ennenkin, ellei enemmän. niin minä ajattelen, ja se auttaa =)