Saimme tänään kuulla että appeni lääkitys lopetetaan piakkoin. Mitään ei ole enää syövän suhteen tehtävissä. Väistämätön edessä tämän vuoden aikana, toivottavasti saa vielä nähdä toivomansa kesän. On tällä hetkellä aika pirteässä kunnossa ja elämänhalu olisi kova.
Anoppini hoitaa miestään kotona. Hän alkaa olemaan aikas uuvuksissa. On kamalan kärttyinen ja kiukkuinen, mutta ei tätä näytä meille vaan appeni sitten kertoilee..
Kuinka ihmeessä tukea tätä paria oman suremisen keskellä. Jotenkin niin voimaton olo tällaisen tiedon saatuamme. Anoppi ei todellakaan lähde tuulettumaan vaikka seuraa olisi tarjolla. Jonkinlainen hengähdystauko olisi kuitenkin paikallaan. Tällaiset asiat meille täysin uusia. Ensimmäistä kertaa olemme tilanteessa. Miten toimia, mitä tehdä, miten auttaa???
Anoppini hoitaa miestään kotona. Hän alkaa olemaan aikas uuvuksissa. On kamalan kärttyinen ja kiukkuinen, mutta ei tätä näytä meille vaan appeni sitten kertoilee..
Kuinka ihmeessä tukea tätä paria oman suremisen keskellä. Jotenkin niin voimaton olo tällaisen tiedon saatuamme. Anoppi ei todellakaan lähde tuulettumaan vaikka seuraa olisi tarjolla. Jonkinlainen hengähdystauko olisi kuitenkin paikallaan. Tällaiset asiat meille täysin uusia. Ensimmäistä kertaa olemme tilanteessa. Miten toimia, mitä tehdä, miten auttaa???
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hei! Pienikin apu, esim siivous yms sellainen auttaa, kaupassa käynti anopin kanssa, kun joku toinen jää appiukon luokse siksi aikaa. Se on tärkeää anopillekin että joku jää sairaan luokse, ettei tarvitse olla koko ajan huolissaan ja pitää hirveää kiirettä takaisin. Läsnäolo.
Ei sen avun kovin kummoista tarvitse olla. Näytätte vaan anopille ja appiukolle, että kuljette yhdessä, heidän rinnallaan, tuota raskasta matkaa, joka teillä on edessänne. Uskon, että se helpottaa myös appiukon oloa, kun ei hänenkään tarvitse surra, miten toinen pärjää ja jaksaa.
Voimia tuolle raskaalle taipaleelle
Onkohan joku väärinkäsitys tullut? Jos lääkitys lopetettu, tuskin siinä mitään ensi kesää on odotettavissa. Ei ihme, että anoppi on vihainen. Vihan asvulla hän kestää. Saitte hyviä ohjeita.Ei taida olla isoa aikaa kestettävänä.
Anoppi tarvitsee kuuntelijaa, ei vastauksia, Kuuntelette ja kestätte mitä tuleman pitää.
kyllä kaikki muistaminen on hyväksi. Soitto, tekstarit.. Ainakin minun on vaikea irrottautua sairaan puolisoni viereltä. Tämä on kuin tunneli josta on vaikea nähdä ulos. Ja sitten toisaalta matka postilaatikolle tai roskia viemään on kuin ulkomailla kävisi.
Minä olen uupunut siihen, että kuljen varmaan 1000 kertaa päivässsä keittiön ja potilaan huoneen väliä ja kuljetan kippoa ja kuppia molempiin suuntiin. Potilas joskus toivoo jotain tiettyä syötävää, minä teen eikä hän sitten syökään, tai syö teelusikallisen. Ja tietysti yritän koko ajan syöttää ja varsinkin juottaa häntä, sekin on hidasta koska nieleminen on vaikeaa ja juominen onnistuu vain ruiskulla.
Anopilla on oikeus olla vihainen. Todennäköisesti hän ei huolehdi itsestään riittävästi, ja vielä vähemmän sitten kun potilas on aivan vuodepotilas. Luulisin, että häntä voisi auttaa houkuttelemalla hänet vaikka kävelylle ja kahville kahvilaan. Viemällä heille jotain valmista ruokaa josta kumpikin tykkää. Sen voi tehdä ihan ohimennen jos anoppi ei halua tulla autetuksi ("tuli tehtyä liikaa tätä piirakkaa, jos teille vaikka maistuisi.."). Apua on helpompi ottaa vastaan jos siitä ei tehdä numeroa.
Kaikkein vähiten auttaa se kun ihmiset voivottelevat että voivoi kyllä sulla on raskasta.
Tottakai jossain sopivassa tilanteessa voi kysyä suoraankin mitä apua toinen tarvitsee. Itse kysymys on tärkeä, ei pidä loukkaantua vaikka toinen tiuskaisisi vastaukseksi. Oikea vastaus suoraan vilpittömään kysymykseen voi tulla viikkojen päästä.
Reilua ja avointa vuorovaikutusta, ei hyssyttelyä eikä dramatisointia. Eikä tarvitse etsiä mitään suuria viisauksia sanottavaksi, ei niitä tällaisessa tilanteessa ole. Pääasia että ihmiset eivät ala karttelemaan.