Oliko Suomella vuonna 1941 mitään mahdollisuutta pysyä maailmansodan ulkopuolella puolueettomana maana ?
Saksa olisi joka tapauksessa miehittänyt Suomen 1941 ja sodan lopulla 1944 NL olisi ajanut saksalaiset pois Suomesta ja miehittänyt Suomen,eli Suomi olisi jyrätty kahteen kertaan
Myötäilemällä Saksaa sodan alussa 1941,kun Saksa oli voitolla Suomi vältti Saksan miehityksen ja sodan lopussa 1944,kun NL oli voitolla, Suomessa oli hallitus,jonka kanssa NL oli valmis tekemään rauhan
Saksan miehittämässä Suomessa ei olisi ollut hallitusta,jonka kanssa NL olisi voinut tehdä rauhan
Näin ollen Suomen sodanajan johtoa ei voi syyttää mistään ,koska heillä ei ollut parempaa vaihtoehtoa
Saksa olisi joka tapauksessa miehittänyt Suomen 1941 ja sodan lopulla 1944 NL olisi ajanut saksalaiset pois Suomesta ja miehittänyt Suomen,eli Suomi olisi jyrätty kahteen kertaan
Myötäilemällä Saksaa sodan alussa 1941,kun Saksa oli voitolla Suomi vältti Saksan miehityksen ja sodan lopussa 1944,kun NL oli voitolla, Suomessa oli hallitus,jonka kanssa NL oli valmis tekemään rauhan
Saksan miehittämässä Suomessa ei olisi ollut hallitusta,jonka kanssa NL olisi voinut tehdä rauhan
Näin ollen Suomen sodanajan johtoa ei voi syyttää mistään ,koska heillä ei ollut parempaa vaihtoehtoa
Vastaukset 30
Vanhimmat
Sillä ei ole merkitystä oliko parempia vaihtoehtoja vai ei. Vain se merkitsee mitä todella tapahtui.
Suomea voi aivan hyvin syyttää lukuisista rikoksistaan, vaikka osa niistä olisikin tehty vaihtoehtojen puutteessa.
On kommunistien propagandaa puhua "Natsi-Suomen rikoksista"Suomi ei ollut natsimaa eikä tehnyt mitään rikollista jatkosodan aikana
Suomi oli demokraattinen maa ,jonka Neuvostoliitto
pakotti talvisodan jälkeen Saksan rinnalle
Neuvostoliiton painostus ja uhkailu talvisodan jälkeen ajoi Suomen hakemaan turvaa Saksasta
Ja kun Suomessa oli saksalaisia joukkoja 1941 oli
selvää että Suomi joutuisi puolustussotaan NL:a vastaan
Suomi kävi jatkosodan ajan puolustussotaa ns.kolmen Kannaksen linjalla ja irtautui sodasta heti 1944 kun se oli mahdollista vaarantamatta Suomen itsenäisyyttä
juutalaisluovutuksineen ja keskitysleireineen. Ja jatkosota ei missään tapauksessa ollut puolustusota, vaan hyökkäyssota, jonka Suomi aloitti yhdessä natsipetikaverinsa kanssa 22.6.1941.
SIEG HEIL!
Suomellahan olisi jatkosodassa ollut tilaisuus vaikuttaa sodan kulkuun niin, että sota olisi voitettu. Siis mennä täysillä Murmanskin radan ja Leningradin kimppuun. Tätä ei uskallettu tehdä ja niin jäi näkemättä, olisiko Neuvostoliitto murtunut. Oli jotenkin hyvin perisuomalaista, että kun hyökättiin (vanhojen rajojen yli siis) niin ei kuitenkaan hyökätty kunnolla.
Kovemmalla asenteella Suomi olisi voittanut komeasti lääniä idästä. Ja kyllähän länsi olisi ennen pitkää lyönyt Saksan, joten ei se olisi merkinnyt mitään natsien voittoa.
Suomella oli talvisodan lopulla keväällä 1940 mahdollisuus vaikuttaa koko suursodan asetelmaan,mutta mahdollisuuus menetettiin, kun Ruotsi ei päästänyt Ranskan ja Englannin Suomelle lupaamia apujoukkoja alueensa kautta Suomeen
Jos Ruotsi olisi päästänyt lännen apujoukot Suomeen ,olisi sodan asetelma ollut se,että toisella puolella olisivat olleet lännen demokratiat ja toisella puolella diktatuurit Natsi-Saksa ja Neuvostoliito
Saksa ja NL olivat talvisodan aikana liitossa
Stalin pelästyi lännen avuntarjousta Suomelle ja palasi neuvottelupöytään Helsingin hallituksen kanssa ja luopui Terijoen hallituksesta ja suostui 13.3.1940 rauhaan itsenäisen Suomen kanssa
Talvisodan alussa Stalin tunusti vain Terijoen nukkehallituksen ja pyrki valtaamaan koko Suomen
Saksa miehitti keväällä 1940 Tanskan ja Norjan ja Ruotsi antoi kesällä 1940 alueensa Saksan joukkojenkuljetuksiin
Näin ollen Suomi oli 1941 kokonaan eristetty lännestä ja ainoa maa josta Suomi saattoi saada apua NL:n uhkaa vastaan oli Saksa
NL pyrki selvästi talvisodan jälkeen valtaamaan koko Suomen uudella sodalla ja se pakotti Suomen hakemaan turvaa Saksasta
Suomi oli talvisodan jälkeenkin jäänyt itsenäiseksi puolueettomaksi maaksi eikä kuulunut NL:n etupiiriin
Suomihan oli liitetty NL:n etupiiriin Saksan ja NL:n salaisella sopimuksella 23.8.1939
Saksan olisi pitänyt ensin pystyä valtaamaan Moskova loppuvuonna 1941 ja työntämään neuvostojoukot Uralin taakse ja pommittamaan NL:n asetehtaat Uralilla raunioiksi.Suomi olisi silloin voinut olla varma että NL häviää sodan ja
voinut osallistua hyökkäykseen Leningradiin
USA olisi joka tapauksessa voittanut Saksan ja Venäjälle ja Saksaan olisi palautettu demokratia
ja natsien ja kommunistien valta tuhottu
"USA olisi joka tapauksessa voittanut Saksan"
Hyvin epäilyksenalaista. USA ja Englanti eivät yhteensäkään sotineet Saksaa vastaan missään vaiheessa niin suurin joukoin kuin NL. Eivät edes Normandiassa. NL:n panos oli ratkaiseva. Senhän takia länsi sen kanssa liittoutui.
Länsiapu ei suinkaan tyssännyt Ruotsin kantaan. Ruotsin kielto oli laadultaan muodollista ja siihen oli syynsä. Englannin ulkoministeri oli ilmoittanut, että joukot tuodaan vaikka väkisin läpi eikä Ruotsi tulee olemaan mikään este asialle, korkeintaan hidaste. Englanti suunnitteli myös maihinnousua Muurmanskiin osana operaatiota. Engalntilaiset joukot olisi voitu tuoda pääson ilmakuljetuksina ja merkittävän osan tuesta muodostivat Blenheim-pommikoneet. Ne olisi yksinkertaisesti lennätetty osin ehkä Ruotsin ilmatilan yli muutamassa päivässä. Pohjoisen kautta apua olisi voitu tuoda laivoilla. Se olisi tietysti kestänyt vähän kauemmin. Norjalla ei olisi ollut mitään keinoja estellä pohjoisen suunnasta tapahtuvia joukkojen kuljetuksia.
Mielenkiintoinen on väite, että USA olisi joka tapauksessa lyönyt Saksan lopulta sodassa. Itse kallistuisin sille kannalle, että Saksan tappio selittyy usean rintaman sodalla. Saksan joukkoja oli sitounut ja tuhoutunut itärintamalla paljon. Länteenpäinhän saksalaiset olivat manner-Euroopassa melkeinpä vain marssineet. Stalingradin taistelua ei suotta pidetä käänteentekevänä. Siinä tuhoutui merkittävä osa Saksan sotilaallista voimaa. Stalingrad oli Hitlerin typeryyden suurnäyte. Hän halusi arvovaltasyistä pitää joukot viimeiseen veripisaraan koko sodan kannalta merkityksettömässä Stalingradissa. Myös muita vastaavia sotilasjohdon vastustamia temppuja Hitler määräsi täytäntöönpantavaksi. Jos Hitler olisi antanut sotilaallisen johtamisen sotilaille eikä puuttunut siihen, Saksan menestys olisi ollut paljon parempi.
USA ei alkanut kehitellä atomipommia ratkaistaakseen sodan Japania vastaan. USA pelkäsi, että Saksa ehtii kehittää pommin ennen sitä. Saksalaissyntyinen Albert Einstein varotti tästä mahdollisuudesta USAn poliittista johtoa. Einsteinilla oli tietoa siitä, että saksalaisilla jos kellä oli tietoataitoa pommin kehittämistä varten. Jos Hitler olisi toiminut rationaalisesti eikä raivokohtausten ohjaamana, Saksa olisi toiminut varovaisemmin ja jättänyt NL:n nujertamisen tuonnemmaksi. USA ei ollut tuolloin mikään ylivertainen sotilasmahti, joka olisi noin vain kävellyt saksalaisten yli. USA muodosti kyllä Englannin kanssa kovan vastuksen Saksalle, mutta ei voittamatonta.
mikään sotilasmahti usa?et taida paljonko neuvostoliitto sai lend-lease apua usa:lta ja iso-britanialta?kerron esim.hawker hurricane
hävittäjiä 2952 kpl,supermarina spitfire 1331 kpl,airacobra 4929 kpl,curtiss p-40m tomahawk 2379 kpl joten tämä kertokoon jotain.tuskin neuvostoliitto olisi pärjännyt sodassa ilman lännen apua!
Aivan oleellista olisi ollut se, että Suomi olisi katkaissut Murmanskin radan ja liittoutuneiden huoltotien Neuvostoliittoon.
Se, että Suomi ei uskaltanut hyökätä täysillä kun EI OLLUT VARMAA, ETTÄ NEUVOSTOLIITTO HÄVIÄÄ on juuri sitä käsittämätöntä suomalaista hissuttelua. Eihän mikään ole varmaa. Suomi olisi joka tapauksessa rohkeammalla sodankäynnillä ratkaisevasti voinut edesauttaa Iivanan tappiota ja pitää mm. Karjalan. Sodan tavoitteena on oltava voitto.
En sanonut, ettei ole mikään sotilasmahti. Sanoin, ettei ollut niin ylivertainen sotilasmahti, että olisi noin vain kävellyt saksalaisten yli, jos Saksa olisi keskittynyt sotimiseen läntirintamalla ja jättänyt itäseikkailut vähemälle.
oli se, että Saksa ei voinut olla varma että Neuvostoliitto jättäisi SEN rauhaan. Ja Hitler oli myöskin idealisti, eikä hänellä sinänsä ollut mitään Englantia, USAta tai edes Ranskaakaan vastaan. Afrikka, Aasia ja tiellä ollut Neuvostoliitto likaisine kommunismeineen olivat hänen ideologisia kohteitaan.
Täten taistelu Neuvostoliiton kanssa oli väistämätön aivan eri tavalla kuin taistelu USAn kanssa oli.
USAlla oli aivan käsittämätön taloudellinen ylivoima 1943, mutta olisiko se voinut kukistaa Saksaa jos NL olisi kaatunut? Tuskin. Saksa olisi varmasti ollut heikompi kuin USA, mutta paljon kokeneempi ja USAn huolto olisi tullut sukellusveneitä kuhisevan valtameren yli.
Saksa olisi luultavasti pyytänyt Englantia ja USAta rauhaan viimeisen kerran Neuvostoliiton kaaduttua. Uskoisin jopa, että Hitler olisi varmasti pettänyt Japanin, jos USA/Englanti olisivat sitä vaatineet rauhan ehtona. Ehkä jopa Ranskan vapautus olisi voinut onnistua rauhansopimuksessa, sitä ei voi tietää. Hitlerin ajatusmaailmaan se ainakin olisi sopinut.
On totta, että vuonna 1941 Suomella ei enää ollut muita realistisia vaihtoehtoja kuin turvautuminen Saksan kanssa liittoutumiseen. Mutta tämäpä johtuu siitä, että sitä tukeva ratkaisu pantiin hyvälle alulle jo vuonna 1940 maaliskuussa.
Suomella oli siis 1940 alussa toinen vaihtoehto, jota kaiken lisäksi pidettiin todellisena vaihtoehtona. Kyse ei ollut mistään teoreettisesta vaihtoehdosta, koska sekä poliittinen että sotilasjohto pohti pitkään myös tätä toista vaihtoehtoa. Sotilasjohdostamme kenraali Airo yksiseliiteisesti jopa kannatti vain tätä toista vaihtoehtoa ja sodan jatkamista. Mannerheim oli pitkään kahden vaiheilla. Poliitikoista Hannula ja Niukkanen olivat toisen vaihtoehdon kannalla ja toiset eivät kallistuneet aluksi kummankaan valinnan puolelle lopullisesti.
Kyse on siis siitä, että Suomi torjui länsivaltion tarjoaman avun ja teki natsi-Saksan toiveita/vaatimuksia mukaille rauhan NL:n kanssa. Poliitikoistamme Ryti ja Tanner olivat tämän rauhan pääarkkitehdit, koska heillä oli enemmän tietoa kuin muilla. Tanner oli vihitty ensin siihen saksalaisten kertomaan tietoon, että Suomi saa korkojen kera hyvityksen, kunhan se vaan maaliskuussa 1940 solmii pikaisesti rauhan vaikka huonoillakin ehdoilla kuten sitten kävikin. Tanner kertoi saksalaisterveiset myös pääministeri Rytille. Ja tämä Saksan lupaus sekä se, että Saksan uskottiin olevan tulevan suursodan voittaja, sinetöi Suomen kohtalon. Länsiapu torjuttiin ja valittiin Saksan tuki. Myöhemmät tapahtumat juontuvat sitten tästä. Ryti ja Tanner olivat siis hyvin varhaisessa vaiheessa selvillä Saksan Barbarossa-suunnitelmasta. Tieto olikin huippusalaista, joten vain kolme suomalaista asiasta tiesi tarkemmin. Nämä kolme olivat siis Ryti, Tanner ja T.M.Kivimäki, joka saksalaisia kävi tapaamassa. Edes Paasikivi tai Mannerheim eivät ilmeisesti tienneet näin paljon.
Tämän ratkaisun mukaisesti Suomi salli sitten saksalaisten joukkojen tulon Suomeen ja salli myös sen, että Saksa hyökkää NL:oon myös Suomesta käsin. Näin tapahtuikin sitten 22.6.1941.
Ruotsi teki jo tammi- helmikuussa 1940 päätöksen ettei päästä lännen apujoukkoja alueensa kautta Suomeen
Tilanne oli maaliskuussa 1940 se, ettei apujoukot olisi päässeet Suomeen mistään muualta kuin Ruotsin kautta
Vaikka Suomi olisi vastanut myöntävästi Ranskan ja Englannin avuntarjoukseen ,eivät apujoukot olisi päässeet Suomeen ,kun Ruotsi kielsi niiden läpikulun Suomeen
Ranskan ja Englannin avuntarjous Suomelle kyllä pelästytti Stalinin luopumaan Terijoen hallituksesta ja suostumaan 13.3.1940 rauhaan itsenäisen Suomen hallituksen kanssa
Eli lännen avuntarjous pelasti Suomen sittenkin liittämiseltä kokonaan NL:n
Ruotsi ei muodostanut tosiasiallista estettä joukkojen läpitulolle. Ruotsi kyllä muodollisen puolueettomuuslinjansa ja Saksan suhtautumisen pelossa oli muodollisesti sitä vastaan, että länsivaltojen joukot olisivat kulkeneet Ruotsin kautta Suomeen. Eri osapuolille oli kuitenkin tehty selväksi, ettei Ruotsi asian takia hankkiutuisi mihinkään suureen selkkaukseen länsivaltojen kanssa. Näin oli varsinkin sen vuoksi, että länsiapu olisi voitu pukea Kansainliiton Suomelle antamaksi avuksi. Ei Ruotsi olisi asettunut poikkiteloin Kansainliiton päätöstä vastaan. Tämän lisäksi Englannin ulkoministeri Verkaker oli ilmoittanut suomalaisille, että joukot tuotaisiin Ruotin ja Norjan mahdollisista vastalauseista ja estelyistä huolimatta vaikka pakolla läpi. Ruotsalaiset eivät olisi kokeneet hyökkäystä Ruotsiin kohdistuvana invaasiona, vaan pelkkänä kauttakulkuoperaationa, mikä vähensi tietenkin ruotsalaisten motiivia asettua vastarintaan. Varsinkin Ruotsissa tunnettiin myötätuntoa suomalaisia kohtaan. Eikä vain myötätuntoa, sillä Ruotsi tietysti pelkäsi myös sitä, että NL:sta tulisi sen rajanaapuri. Tämä seikka viimeistään olisi käytännössä merkinnyt vastarinnan olevan vain muodollista laatua.
Stalin oli jollain lailla selvillä länsiavun mahdollisuudesta, mutta ei se häntä suunniltaan pelästyttänyt niin kauan, kun suomalaiset jättivät tämän poliittisen valttikortin käyttämättä. Rauhanehdot koettiin Suomessa erittäin raskaiksi ja huonoiksi. Jos suomalaiset olisivat viitanneet neuvotteluissa länsiavun mahdolliseen vastaanottoon, tilanne olisi voinut muuttua kokonaan Suomelle edullisemmaksi. Englantihan oli ilmoittanut, että avussa lähdetään sittä, että Suomen rajat palautetaan sellaisiksi kuin ne olivat sodan alettua 1939. Mutta lähinnä Ryti ja Tanner olivat tässä vaiheessa valinneet jo toisin eli luottivat Saksaan. Poliitikoistamme jopa Paasikiven kerrotaan innostuneen Saksasta tulleista tiedoista niin paljon, että hän veteli kartalle Suomen rajoja paljon silloista kauemmas. Siis tämä sama mies, joka aina oli tietoinen maantieteestä ja korosti sitä, että maantieteelle emme voi mitään. Mutta Paasikivi horjui myös kahden vaiheilla ennen kuin Tanner ja Ryti saivat hänetkin vakuuttuneeksi yhden ainoan oikean ratkaisun vaihtoehdosta.
Lännen avuntarjous ei pelastunut Suomea liittämiseltä NL:oon. Jos näin huono vaihtoehto olisi tullut esille, Suomi olisi varmasti hyväksynyt länsivaltioiden avuntarjouksen. Saksahan oli tässä vaiheessa sidottu vielä Molotov-Ribbentropp-valesopimukseen eikä olisi voinut Suomea auttaa.
on onnetonta, kun se tapahtuu erityisellä historiallisella kieliparrella, jossa "Suomi" teki niin-ja-niin ja "Saksa" tai "NL" niin-ja-niin, josta seurasi... jne.
Historiassa vaikuttavat toisaalta hyvin syvät pohjavirrat, joita tällaisissa tarkasteluissa ei osata oikein painottaa - siis sellaiset kuin Suomen ja Saksan välinen pitkä, keskiajalle asti ulottuva kulttuurinen napanuora ja suomalaisten ja saksalaisten ns. "sukulaissieluisuus". Historialliset valinnat syntyvät sellaiselta pohjalta. Sitä kukaan ei koskaan ole erikseen valinnut.
Toisaalta tärkeitä päätöksiä ovat tekemässä aina hyvin harvat yksilöt, toisen maailmansodan suhteen vieläpä sellaiset psyykkisesti sairaat johtajat kuin Hitler ja Stalin. Se mitä he tekivät ei ole täysin selitettävissä ottamatta huomioon heidän henkisiä vammojaan. Hitker oli hyvin sairas anaalikko, Stalin piilohomo paranoidikko. Suomen kohtalot ratkaisi kolme miestä, joissa ei ollut muuta vikaa kuin se että heitä todellakin oli vain kolme. Mannerheim, joka taas oli psyykkisesti poikkeava, ilmeisestikin yritti istua kaikilla tuoleilla yhtä aikaa tai ainakin yritti varjella niin paljon etäisyyttään , ettei häntä henkilökohtaisesti saatettaisi sodan jälkeen kenenkään toimesta syyttää.
Vasta sodan jälkeen syntyi demokraattinen Suomi, jossa kaikilla kansalaisryhmillä ja mielipidesuunnilla oli mahdollisuus osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan. Oltiinpa sodan syistä ja vaihtoehdoista mitä mieltä tahansa, historian tilikirjoihin voidaan kirjata yksi täysin varma asia: oli onni että Saksa ja Suomi hävisivät sodassa. Jos toisin olisi käynyt, tulevaisuudesta olisi tullut paljon hirvittävämpi.
....
"Lännen avuntarjous ei pelastunut Suomea liittämiseltä NL:oon."
Perusedellytys sille ,ettei NL talvisodassa onistunut valtaamaan koko Suomea oli se, että Suomen puolustusvoimat voittivat hallitukselle aikaa,jonka kuluessa kansainväliset tapahtumat kehittyivät Suomelle suotuisasti
Neuvostoliittoon alkoi ulkomailta kohdistua sitä enemmän painetta lopettaa sota mitä kauemmin Suomen puolustus kesti
Puolustuksen kestäminen antoi Suomen hallitukselle aikaa solmia diplomaattiset yhteydet uudestaan NL:n
Ja puolustuksen kestäminen antoi hallitukselle aikaa hankkia Suomelle diplomaattista tukea ulkomailta
Ja aikaa käydä NL:n kanssa pitkiä neuvotteluja joilla saavutettaisiin hyväksyttävissä oleva rauha
Neuvostoliiton tuntema kansaivälisen intervention pelko Suomen avuksi kasvoi maaliskuussa 1940 lopulta niin suureksi, että NL luopui koko Suomen valloituksesta, vaikka Suomen puolustus oli romahtamassa
Neuvostoliiton pelko lännen tulosta Suomen avuksi sai NL:n taipumaan rauhaan 13.3.1940, vaikka Suomen puolustus oli romahtamassa
Kaiken perusta oli siinä ,että Suomen armeija voitti talvisodassa vastarinnalla 3 kuukautta aikaa ,joka kasvatti lännen väliintulon uhkaa ja sai Stalinin luopumaan Terijoen hallituksesta ja koko Suomen valloittamisesta
Historiallisiin tapahtumiin kuten yhteiskunnan reaaliaikaisiinkin tapahtumiin vaikuttavat sekä mainitsemasi kulttuuriset tradiot tai miksi niitä kutsuu, mutta myös siinä ajassa olevat valinnat, jotka helposti sitten johtavat dominoteorian kaltaisiin jatkumoihin. Suomen ja Saksan sukulaisuussieluisuus, jos sellaista on ollut, on voinut vaikuttaa valintoihin. Mutta kysymyksessä siitä, turvaudutaanko länsiapuun vai ei, mielipiteet jakautuivat ja nekin, jotka lopulta kallistuivat Saksan kannalle, olivat välillä länsiavun hyväksymisen puolesta. Tässä oli hyvin kiikun kaakun valinnasta kyse. Jos NL olisi esim. pyrkinyt selkeästi koko Suomen valloitukseen vielä maaliskuussa, Suomelle tuskin olisi jäänyt muuta vaihtoehto kuin hyväksyä länsivaltojen apu. Sukulaissieluisuudesta Saksaan ei ole apua, jos Saksa ei kyennyt tai halunnut siinä tilanteessa suomalaisia auttaa.
En tiedä, voidaanko ihan noin yksiselitteisesti sanoa, että Suomen kohtalon ratkaisvat kolme miestä. Tietysti pääministeri Ryti ja ulkoministeri Tanner olivat jo asemansa puolesta keskeisessä asemassa rataksuja tehtäessä. Paasikiven käsityksiä ja venäjän kielen taitoa arvostettiin muuten vaan niin paljon, että oli luontevaa, että myös hän oli tärkeässä roolissa. Mutta kyllä hallituksen muutkin ministerit osallistuivat pohdintoihin ja yrittivät vaikuttaa asioiden suuntaan. Kuten olen täällä jo aiemmin sanonut esim. ministerit Hannula ja Niukkanen olivat selkeästi länsiapuun turvautumisen puolesta. Presidentti Kallio oli ehkä sairastelunsa vuoksi jo vähän sivuraiteilla, mutta hänkin suhtautui myönteisesti länsiapuun.
Minusta on melkeinpä perusteltua väittää, että sotien jälkeen siirryttiin harvainvallasta vielä harvempien valtaan. Presidentti Kekkonen nousi vähitellen joissakin asioissa lähes yksinvaltiaan asemaan sivuuttaen jopa parlamentarismin pelisääntöjä. Kekkosen aikakauden jälkeen demokratia on taas alkanut paremmin toimia.
Demokratiasta puhuttaessa pitää erottaa muodot ja sisällöt. Kuten mm. Hannah Arendt on osuvasti kirjoittanut, valta on aina kaksisuuntaista: on toisaalta niitä jotka pyrkivät valtaan ja käyttävät sitä sitten ylhäältä alaspäin, mutta toisaalta on sitten niin että valta on jotain jota ihmiset antavat ihailemilleen valtiaille alhaalta ylöspäin.
Demokratian todellinen sisältö vallan suhteen ei toteudu jos valtaapitävät ovat taistelleet itsensä johtopaikoille (kuten demokratioiden puoluejärjestelmässä edellytetään), vaikka kaikki muodolliset demokratian tunnusmerkit olisivatkin olemassa. Ja paradoksaalista kyllä, demokratia voi olla todellisempaa silloin jos valtakunnan johdossa on hyvin vahva ja itsevaltainen, mutta kansansa varauksetonta luottamusta nauttiva ja ihailtu johtaja.
Olen monessa yhteydessä pyytänyt Kekkosen arvostelijoita esittämään jonkin konkreettisen esimerkin siitä miten hän itsevaltaisissa otteissaan toimi vastoin kansan kokonaisetua. Jos hän käytti valtaa manipuloiden, ja valta oli vain keino toteuttaa esim. bismarckilaista sosiaalipolitiikkaa, pitäisikö häntä arvostella joillakin muodollisilla perusteilla? Hänen kansansuosionsa oli todella laajaa - hänessä toteutui nimenomaan tuo demokraattisen vallankäytön edellytys, alhaalta ylöspäin annettu luottamus.
Sensijaan hänen jälkeensä tullut Koivisto riisui koko politiikanteon aseista ja siirsi todellisen vallankäytön politiikasta talouteen. Koivisto siis romutti myös suomalaisen demokratian. Tällä tiellä on nyt tultu niin pitkälle, että valtio on olemassa enää vain velanmaksukoneistona ulkomaisille pankkiireille. Suomalaiset eivät enää saa kehittää yhteiskuntaansa haluamallaan tavalla, koska mm. valtion budjeteille on lainakauppiaiden taholta asetettu menokatto jota ei saa ylittää.
Tämähän on julkinen salaisuus. Sellaiseen demokratiaan siis olemme päätyneet.
Kerron tässä yhden esimerkin siitä, kuinka kansan kokonaisetu ei voinut millään toteutua Kekkosen yksinvaltiaan otteiden takia. Tämä esimerkki onkin sitten niin laajakantoinen, että se pitää sisällään kaikki ne seuraukset, jotka parlamentarismin häpäisystä seurasivat.
Kekkonen saneli käytännössä suurella vallalla hallitusratkaisuja Suomessa. Hallitusten tuli nauttia Kekkosen ja NL:n luottamusta ensisijaisesti ja vasta sitten Eduskunnan luottamusta. Ensin vallankäytöstä syrjäytettiin demarit. Tannerin ja Leskisen johtamat asevelisosialistit eivät nauttineet Kekkosen luottamusta, vaikka heillä oli merkittävä kansan tuki takanaan. Kekkonen kelpuutti demareista hallituksiin vain ns. ottopoikia, Kekkoselle myötämielisiä. Kekkonen osallistui aktiivisesti SDP:n hajottamiseen ja onnistui siinä lopulta, mikä teki demareista vähäksi aikaa siipirikon puolueen. Lasse Lehtinen on hyvin kirjoitetussa väitöskirjassaan "Aatosta jaloa ja alhaista mieltä" kuvannut Kekkosen suhdetta demareihin. Näin merkittävä poliittinen ryhmä haluttiin Kekkosen toimesta siis pitää sivussa päätöksenteosta. Sitten oli Kokoomuksen vuoro. Se oli ns. yleisistä syistä pitkään syrjäytettynä päätöksenteosta, vaikka kansansuosio oli kohtalainen silläkin. Kolmas syrjäyetty ryhmä oli SMP. Sen jälkeen, kun SMP sai veret seisauttavan vaalivoiton ja 18 kansanedustajaa, puoluetta yritettiin Kekkosen toimesta ja hänen uudelleen valintansa (poikkeuslailla) varmistamiseksi hajottaa. Ja siinä myös onnistuttiin.
Kekkonen siis hyvin tietoisesti syrjäytti eri aikoina merkittäviä poliittisia ryhmiä päätöksenteon ulkopuolelle. Tämä tietysti merkitsi sitä, että Maalaisliiton valta sisäpoliittisissa kysymyksissä kasvoi reilusti yli sen mitä puolueen kannatus olisi antanut myöten. Tästä hyvästä saimmekin sitten maailmanenneätystukiviidakon maatalouselinkeinon harjoittajille ja vaikka mitä hyvää lähes asumattomillekin seuduille, koska ne olivat Maalaisliiton kannatusaluetta. Kekkonen runttasi täysin vastoin parlamentarismin sääntöjä maahan hätätilahallituksen. Kekkonen hyväksyi ja jätti hyväksymättä yksittäisen ministerinkin. Hänen vallankäyttönsä ei ollut missään suhteessa normaaliin demokraattiseen vallankäyttöön. Kekkosesta tuli likipitäen diktaattori maahamme. Ja sitä hän olikin silloin, kun oli kyse ulkopolitiikasta. Lisäksi hän vehkeili ulkobaltojen kanssa, järjesteli mitä omaalatuisempia näytöksiä. On väitetty, että Kekkonen tilaisi noottikriisejejä ja vastaavia. Nyt tuli Sorsan suusta tieto, että Kekkonen olisi itse ollut Zavidovin vuodon takana.
Minulle tuossa ei ole muuta epäselvää kuin se että missä tämä epäilemättä määrätietoinen vallankäyttö ei palvellut tavallisen suomalaisen etua? Siinäkö että maataloutta tuettiin? Samaan hengenvetoon järjestettiin vientiteollisuudelle devalvaatio devalvaation jälkeen. Mutta missä Kekkonen haali itselleen jotain kansan kustannuksella?
Sitäpaitsi kaikki kertomasi ei ole juuri mitään sen pelin rinnalla mikä tänä päivänä on menossa - ja myös demareiden toimesta.
Tottakai sillä on merkitystä, että merkittävän kansanosan mielipiteet sivuutetaan. Tämä merkitsi politiikassa valintoja, jotka suosivat jotakin kansanosaa ja samalla diskriminoivat jotain toista kansanosaa. Parlamentarismi ei toteunut, koska Kekkonen parlamentarismin periaatteiden vastaisesti sysäsi osan vaikutuskanavista syrjään. Yhtenä selkeänä esimerkkinä tämä näkyy maaseudun oloja koskevassa politiikassa. Maalaisliitto/Kepu suosi yhdessä MTK:n kanssa kokpäiväistä maataloustuotantoa eli ns. tehomaataloutta, joka perustui Suomen mittakaavassa suuriin ja keskisuuriin tiloihin. Maataloustuista jäivät paitsi pienviljelijät, joiden tappolinjasta Veikko Vennamo aikanaan syyttikin Kepua. Ja ihan oikeaan paikkaan syyttävän sormensa osoittikin. Tämä ns. unohdettu kansa muutti Ruotsiin ja Suomessa kaupunkeihin. Yksissä vaaleissa se antoi myös protestoidessaan murskavoiton SMP:lle. Kekkosen toiminta teki Kepusta valtiopuolueen ja johti sitä kautta kepulaisen maatalouspolitiikan valtakauteen. Se suosi maataloutta kokopäiväisesti harjoittavaa vähemmistöä ja sorsi pientilallisia. Tällä oli laajat yhteiskunnalliset vaikutukset mm. siirtolaisuuden muodossa. Eli ei voida puhua, että koko kansan etu olisi tässä otettu tasapuolisesti huomioon.
Kekkosen valtakauden jälkeen demokratia alkoi taas toimia kuten sen pitääkin. Diktaattoreita ei ole Kekkosen jälkeen ollut. Eri asia on se, että vapaassa markkinatalousjärjestelmässä ns. markkinavoimilla on paljon valtaa. Se on epäparlamentaarista ja osin yliknasallista valtaa. Parlamentarismin periaatteita noudattaen kansalaiset ovat kuitenkin valinneet tämän markkinatalousjärjestelmän meillä vallitsevaksi. Samoin meneteltiin liityttäessä EU:hun.
Kysyit mitä Kekkonen haali itselleen kansan kustannuksella. Kysymys on perin outo, sillä Kekkosen koko toiminnan ajan hän haali itselleen lisää valtaa kansan kustannuksella. Se valta, jonka Kekkonen otti itselleen pitäessään itseään korvaamattomana oli tietysti pois muilta eli viime kädessä kansalta. Kekkonen piti itseään kansakunnan isähahmona, joka tiesi asioiden järjestyksen paremmin kuin kansa itse. Näin ovat diktaattorit aina valtaansa perustelleet. Kekkonen toimi vastoin parlamentarismia, hän ylitti toimivaltaansa, hän asioi arveluttavalla tavalla vieraan valtion tiedustelupalvelun yms. kanssa, hän toimi Suomen perustuslain hengen vastaisesti (esim. presidentin poikkeuslakivalinnassa). Hän nosti ja kaatoi poliitikkoja, myllytti ja yllyytti heitä toisiaan vastaan jne. Kekkonen oli poliittisen juonittelun mestari. Tätä kaikkea siedetiin sen vuoksi, että uskoteltiin maamme itsenäisyyden ja valtiojärjestelmän säilyvän vain Kekkosen ansiosta. Ilman Kekkosen varjelevaa kättä naapurin pahat sudet olisivat tulleet ja syöneet meidät. Tällä argumentilla Kekkosen onnistui vähitellen tehdä itsestään korvaamaton.
Äläpä moiti Kekkosta diktatuurista. Aikoinaan häntä kävin äänestämässä, äläkä väitä että olisin ollut jotenkin manipuloitu. Aivan omilla vähäisillä aivoillani ajattelin. Kansan ääni se minunkin äänestyslipussani tuli julki!
"En kovin oivalla mä nopsaan
vaan on niin ihanaa
se, miten jälkikäteen mulle kaikki selviää" (JKP)
Suomi ei itsenäistymisensä ja sisällissodan jälkeen ollut sen enempää demokraattinen kuin parlamentaarinenkaan järjestelmä. Sisällöllisesti siitä tuli sellainen vasta hävityn sodan seurauksena. Kekkonen oli se joka elämäntehtäväkseen oli ottanut jaetun kansan yhtenäistämisen. Sen toteuttamiseksi hän käytti valtaa tavalla, joka aiheutti arvostelua mm. vuorineuvoksissa, jotka hän piti idänkortillaan kurissa ja pakotti hyväksymään bismarckilaisen sosiaalipolitiikan. Maan jälleenrakennus ja vairastuminen käynnistyi, ja Kekkosen johdossa tämä maa nostettiin muiden pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden rinnalle. Suomi myös kaupungistui ja teollistui tuona aikana, ja olet suotta katkera siitä että tämän kehityksen takaamiseksi myös maaseudun väestöstä pidettiin huolta. Ja tässä kaikessa Kekkosella oli mahtava kansan tuki takanaan.
>>>Tätä kaikkea siedetiin sen vuoksi, että uskoteltiin maamme itsenäisyyden ja valtiojärjestelmän säilyvän vain Kekkosen ansiosta.
Eikä siis vain siedetty, vaan nimenomaan toivottiin ja haluttiin. "Epädemokraattisuuden" huippuna mainitaan usein poikkeuslaki, mutta yhtä lailla se voidaan - kun demokratian sisältö käsitetään - nähdä kansan nimenomaan haluamana vaihtoehtona. Missään muissa kuin silloisissa poikkeuksellisissa oloissa se ei ehkä sitä olisi ollut, mutta siinä vaiheessa, kun kaikki vielä muistivat millainen politiikan arvovaltaa murentava farssi edellinen vaali vastaehdokkaineen (kokoomuksen vanha vapiseva äijänpaska, KOP-johtaja Matti Virkkunen) oli ollut, kukaan ei todellakaan tahtonut että näytelmä olisi toistunut. Siis käytännöllisesti katsoen: ei kukaan. Ymmärrätkö? Muistan nämä yleiset tunnelmat erinomaisesti.
Kun Kekkosen jälkeen rahatalouteen hurahtanut Koivisto riisui politiikanteolta sekä karisman että todellisen vallan, kehitystä ei miksikään muuksi voi nimetä kuin demokratian häviöksi. Valtakunnassa vaikutti vielä aika monta Kekkoselle katkeraa vuorineuvosta, jotka nyt saivat tilaisuuden kostaa. He kostivat katkeruutensa Kekkoselle Suomen kansalle. Se rahataloudellinen ekspansio, joka 80-luvun loppupuolella tänne masinoitiin Amerikasta käsin, voidaan nähdä osana tuota kostoa jos niin halutaan. Sen seurauksenahan koko valtakunta romahti, ja valtiokoneistokin muutettiin pelkäksi velanmaksuinstituutioksi. Tällä hetkellä demokratiamme on sitten siinä mallissa, ettemme saa itse määrätä valtiomme budjetin menokattoa.
---
Hoet oikeastaan koko ajan samaa teesiä, jonka olennainen sisältä on se että valta sinänsä olisi arvo, eikä täekeintä olisi se mihin tuota valtaa käytettiin. Niin ei ole, ei demokratiassa eikä koskaan eikä missään.
Emme pääse siitä mihinkään, että Kekkonen toimi tavalla, joka ei vastaa perustuslakiemme henkeä eikä oikein aina kirjaintakaan. Monet aikalaiset kritisoivat häntä myös tästä vallankäytöstä. Ensi kritiikki tuli SDP:n taholta. Väinö Tannerin Kekkonen oli pistättänyt vankilaan, mutta tannerilaisia asevelisosialisteja oli silti paljon ja heidän poliittinen sanomansa oli kansan piirissä hyvin suosittu. Väinö Leskinen, Aarre Simonen ja Unto Varjonen olivat selkeästi Kekkosen politiikkaa vastaan. Vankilasta päästyään Tanner ihmetteli sitä, kuinka hallitusten on nykyään nautittava ensin ulkovaltojen ja Kekkosen suosiota ja vasta toissijaisesti Eduskunnan luottamusta. Kekkonen ei suinkaan jakanut kansan yksiselitteistä suosiota 50- ja 60-luvuilla. Vuoden 1956 presidentinvaalihan oli äärimmäisen tiukka. Seuraavissa vaaleissa oli jälleen suuri Kekkosvastainen rintama, ns. Honkaliitto, joka purettiin tunnetulla tavalla. Vasta SDP:n hajottaminen sai kritiikin olennaisesti vähentymään. Vuoden 1968 vaalit olivat Kekkoselle myös suuri pettymys, kun Virkkunen ja Vennamo keräsivät odottamattoman paljon ääniä. Äänestyksessä oli selkeää protestoinnin makua, kun kunnon vastaehdokkaita ei ollut. Kekkonen ei tulloin vieläkään ollut saanut kansalaisten jakamatonta suosiota. Sitten hän ottikin sen seuraavalla kerralla valituttamalla itsensä ilman äänestystä presidentiksi.
Sinulle päämäärän saavuttaminen keinoja kaihtamatta näyttää olevan tärkeintä. Kekkosen politiikkaa tulisi siis tutkia vain tulosten valossa. Tämä on vähän sama kuin olisi jossain välivaiheessa tutkinut Hitlerin, Mussolinin, Stalinin ja Maon politiikkaa vain tulosten valossa. Nämähän olivat jossain vaiheissa oikeinkin suosittuja kansanjohtajia, jotka myös tekivät itsestään korvaamattomia. Kyllä demokratiassa on tärkeää, että myös pelisääntöjä noudatetaan. Ainakin minun mielestäni, koska en kannata diktatoorisia järjestelmiä. Valta ei siis sinänsä ole arvo, vaan vallakäyttö on tärkeintä. Mutta vallankäytön tekee legitiimiksi vasta se, että valta on laillisesti ja rehdisti hankittu ja sitä myös laillisesti ja rehdisti käytetään. Tässä viimeksi mainitussa suhteessa Kekkonen ei ansaitse korkeaa arvosanaa.
Myös minun muistini riittää 60-lvun tapahtumiin. Ainakaan suurissa kaupungeissa ja maaseudun pienviljeliväestön piirissä Kekkonen ei herättynyt suurta empatiaa. Kansalaiset katselivat mielissään pilapiirtäjä Karin Kekkospiirroksia, joita Kekkonen itse katseli vähemmän mielissään. Se kuvaa hyvin ajan tuntoja. Erinomaisen hyvin ajan tuntoja kuvaa sekin, että 70-luvulla toivottiin varsin yleisesti, että Koivisto haastaisi Kekkosen presidenvaalissa. Kansalaiset näkivät, että Koivisto olisi ollut Kekkoselle erittäin varteenotettava vastus. Koiviston kansansuosio oli varmasti ainakin asutuskeskuksissa suurempi kuin Kekkosen. Koivisto ei kuitenkaan lähetnyt Kekkosta haastamaan, mikä on vahinko, kun muistelee Kekkosen hallituskauden viimeisiä, dementian vaivaamia vuosia. Kunnon diktatuuriin kuuluu aina sekin, että tällaiset hallitsijan sairastelut pyritään viimeiseen saakka pitämään salassa, jotta edes hoville jää hallitsija-aikaa.
yhden puheenvuoron demokratiasta, koska koen että keskinäinen väittelymme tässä vaiheessan tarjoaa erinomaisen esimerkin kahdesta eriperustaisesta lähestymistavasta, nimittäin historiallisesta ja poliittisesta, ja niiden pohjalta nousevien kannanottojen näennäisestä yhteensovittamattomuudesta. Tällä historiapalstalla käymästämme keskustelusta on mielestäni sen tässä vaiheessa mahdollisuus oppia jotakin, eikä tätä mahdollisuutta pidä jättää käyttämättä.
Kun demokratiasta puhutaan, ei mielestäni koskaan pidä unohtaa että se on 1) historiallinen ja 2) omat ehtonsa ja edellytyksensä tarvitseva järjestelmä. Nykyinen eurooppalais-länsimainen demokratiamme on historiallisesti uuden ajan individualisaation tuote, se ei siis ole mitään tyhjästä syntynyttä, eikä mitään puhtaasti idealistis-opillista. Sitä ei voi irrottaa syntysijoiltaan eikä sen sisältöä voi ymmärtää ottamatta huomioon valistusajan erityistä yhteiskuntailmapiiriä, vapaudenkaipuuta ja sen myötä esiin noussutta idealisoitua ihmiskuvaa, johon demokratia opillisesti perustuu. On sanottu että demokratia rakentui kuninkaan itsevaltiuden raunioille yrittäen taata jokaiselle kansalaiselle kuninkaan oikeudet ja vapaudet. Tämän demokraattinen hallintojärjestelmä yrittää käytännössä toteuttaa edustuksellisuuden ja mm. parlamentarismin periaatteen kautta.
Historiallisesti demokratialla kuitenkin on rasitteensa, se ei ole mikään täydellinen järjestelmä, minkä näkee esim. siitä että kansalaisvapaudet ja yksilöoikeudet ovat hyvin suhteellisia, ja viime kädessä esim. talouskoneistojen voima ajaa demokraattisen systeemin yli mennen tullen. Historiallisesti katsoen voimme kantaa aiheellista huolta siitä, että demokratian ajat ovat jo olleet ja menneet, ja globaali rahatalous on se hallintatapa, joka historiallisesti seuraa demokratiaa. Se merkitsee myös että kansallisvaltioista tulee jonkinlaisia kansalaisyhteiskuntia.
Toisaalta sitten demokraattinen järjestelmä tarvitsee toimiakseen edellytyksensä ja ehtonsa, joista johtuen demokratia toteutuu aina enemmän tai vähemmän epätäydellisesti. Demokraattinen systeemi edellytttää esim. että kansalaisilla on tietty sivistystaso, valmius osallistua keskusteluun ja mielipiteilyyn yhteisistä asioista, ja vähintäänkin luku- ja kirjoitustaitoa voidaan pitää perusedellytyksinä. Sen lisäksi demokratian edellytyksenä on että yhteiskunnan tulee olla kaikissa merkittävissä suhteissa kyllin "läpinäkyvä" niin ettei kenelläkään ole epäselvyyttä siitä mistä missäkin asiassa pohjimmiltaan on kyse. Tällaista edellytystähän taas edes markkinatalous saati sitten rahatalous tai kapitalismi eivät salli. Rahatalous ja kapitalismi ovat myrkkyä niin demokratialle kuin sitä paitsi jo toimivalle markkinataloudellekin.
Edelleen demokratian ehtona on edustuksellisuuden toimivuus, mitä täytyy arvioida esim. aiemmin jo mainitun Hannah Arendtin esiintuoman "vallan kaksisuuntaisuuden" pohjalta. Ei riitä että on olemassa ihmisiä jotka voimakkaasti pyrkivät valtaan - yhteisöllinen valta on vain yhdeltä osaltaan sellaista että sen saattaa "ottaa". Toimiaksen ilman väkivaltaa ja pakotteita järjestelmän on hyödynnettävä myös toisensuuntaista, alhaalta ylöspäin "annettua" valtaa. Tämä merkitsee, että demokratiassa kansalaisten on voitava asettaa odotuksia edustajilleen, heidän on voitava luottaa näihin. Odotukset saattavat olla ylimitoitettuja ja jäädä toteutumatta, mutta niitä täytyy voida asettaa - muutoin systeemi muuttuu joksikin muuksi kuin demokratiaksi.
Tästä vallan kaksisuuntaisuudesta - joka siis koskee kaikkia yhteisöjä - johtuu se että ne ideat, joita demokratiakin omalla tavallaan yrittää toteuttaa, toteutuvat parhaiten silloin kun valtaa yhteisössä pitävät edustajat, jotka saavat alamaisten luottamuksen ja toteuttavat heihin kohdistuvat odotukset. Edustuksellinen järjestelmä ei sinänsä takaa demokratian ideoiden toteutumista, ja paradoksaalista kyllä, valistunut ja kansansa parasta ajava voimakas yksinvaltias saattaa olla "demokraattisempi" vallankäyttäjä kuin joidenkin rajoittuneiden eturyhmien intressejä ajamaan keskittynyt, keskinäisiin riitoihinsa parhaat voimansa käyttävä parlamentti. Tämä oli historiallinen tilanne Kekkosen valtakauden aikaan. Näin on - tästä ei pääse yli eikä ympäri. Elämme todellisuudessa, emme ideoiden maailmassa.
Sanot:ä "Sinulle päämäärän saavuttaminen keinoja kaihtamatta näyttää olevan tärkeintä. Kekkosen politiikkaa tulisi siis tutkia vain tulosten valossa. Tämä on vähän sama kuin olisi jossain välivaiheessa tutkinut Hitlerin, Mussolinin, Stalinin ja Maon politiikkaa vain tulosten valossa..."
Minä sanoisin: niin kauan kun tarkastelumme lähtee historialliselta pohjalta ja on siis nimenomaan historiallista tarkastelua, esittämäsi ei pidä paikkaansa. Voin edelleen väittää, että Kekkosen hallintatapa oli nimenomaan demokraattinen. Ja Kekkosen puolesta voin vieläpä edelleen perusteluna käyttää nimenomaan sitä, että kukaan ei toistaiseksi ole pystynyt esittämään mitään konkreettista siitä että Kekkonen olisi - diktaattoreiden tapaan - ajanut omaa etuaan kansalaisten kustannuksella. Se että hän käytti valtaa niin kuin käytti ei tee tästä vallankäytöstä epädemokraattista tai epälegitiimiä - sikäli kuin nämä asiat punnitaan historian vaa'alla.
Se hyökkäys, jonka sinä kohdistat Kekkoseen on mielestäni olennaisesti poliittinen. Jostain syystä - ja sinä itse vain voit tietää tarkallen miksi - historialliset näkökulmat ja linjat häviävät välittömästi mielestäsi, kun ruvetaan puhumaan Kekkosesta, ja pitkiin perspektiiveihin liittyvien tulkintojen sijasta lankeat mitä käpertyneimpään paikallisotteluun demarit - maalaisliitto. Kannanottosi tuntuvat tässä yhteydessä nousevan hyvinkin omakohtaiselta ja aktuellin yhteiskunnallisen keskustelun pohjalta, mikä sivumennen sanoen on poikkeus kirjoitustesi yleisessä sävyssä. Haet jopa taustatukea Lasse Lehtisen väitöskirjasta (!). Hmmm, eivätkö tosiaan mitkään hälytyskellot tässä yhteydessä soi? Toisessa vaakakupissa on esim. Hannah Arendt, toiseen sinä panet Lasse Lehtisen?
No niin. Se lähtökohtainen ero tarkastelutavoissa, jota tarkoitin. kai selviää ylläolevasta. En tässä käy viemään asiaa pidemmälle, vaikka voisin aivan hyvin esim. sanoa, että omista lähtökohdistasi käsin voisin varmasti jossain määrin yhtyä esittämääsi kritiikkiin. Poliittinen kritiikki on kuitenkin mielestäni toinen juttu.
"Oliko Suomella vuonna 1941 mitään mahdollisuutta pysyä maailmansodan ulkopuolella puolueettomana maana ?"
No jos ei kerran ollut, niin sittenhän on aivan turha puhua talvisodasta jatkosodan syynä. Tuon teoriasi mukaanhan Suomi olisi joka tapauksessa joutunut sotaan, ennemmin tai myöhemmin, ilman talvisotaakin.
Moskovan suljetuissa arkistoissa on totuus siitä
mitä Stalin suunnitteli Suomen suhteen ennen talvisotaa ja talvisodan jälkeen
Jotakin Venäjälle epäedullista tietoa noissa arkistoissa on kun niitä ei avata tutkijoille
Ilmeisesti niistä selviää, että Stalin halusi hyökätä Suomeen talvisodan jälkeenkin ,eli Stalin piti talvisodan jälkeistä rauhaa välirauhana
Molotov kävi 12.11.1940 pyytämäsä Hitleriltä lupaa hyökätä Suomeen ,mutta Hitler oli muuttanut mielensä ,eikä enää hyväksynyt koko Suomen liittämistä NL:n
Talvisodan aikana Hitler ei mitenkään auttanut Suomea
Eihän tämänkaltaisia saa kirjoittaa, Arja/moonmanhan repii "pelihousunsa" kun ei ole mitään Jenkkejä moittivaa viestiä!