Vasemmisto – oikeisto – keskusta

Poliittiset käsitteet vasemmisto ja oikeisto ovat vuoden 1790 kahta puolta tapahtuneen Ranskan suuren vallankumouksen peruja. Silloin kovasti käymistilassa olleessa Ranskan parlamentissa vallankumouksellisimpia muutoksia halunneet istuivat puheenjohtajasta katsoen vasemmalla, enemmän entistä säilyttää haluavat oikealla. Jako yleistyi muidenkin maiden parlamentteihin niin, että liberaalit istuivat vasemmalla, konservatiivit oikealla. Kun sosialismin aate alkoi nousta 1800-luvulla, aatteen kannattajat liberaaleja radikaaleimpina ottivat parlamenteissa paikkansa vasemmalta ja liberaalit siirtyivät keskemmälle konservatiivien pitäessä paikkansa oikealla.

Maailma on muuttunut paljon niistä ajoista, jolloin tuo viimeksi mainittukin asetelma syntyi. Niin ovat muuttuneet myös puolueet ja niiden näkemykset, mutta perinteiden laahuksina edelleen meillä ovat käsitteet vasemmisto ja oikeisto, vaikkakaan noille käsitteille perinteisessä mielessä ei ole enää sisältöä. Liberaali-käsite on muuttunut tarkoittamaan lähinnä vapaamielistä. Onko se ”hällä väliä –ajattelua vai jotain muuta? On syntynyt myös käsite keskusta. Mitä se on? Ajastamme ja sen tarpeista nousevana todellisena uutena ajatteluna on tullut poliittiselle kentälle mukaan vihreä liike. Onko se vasemmistoa, oikeisto vai keskustaa tai jotain muuta? Noita asioita ja vähän muutakin nimenomaan meillä Suomessa nähtävää pyrin lyhyesti tarkastelemaan.


Nykypäivän vasemmistolaisuutta sisäpolitiikassa lienee kiistatta se sosiaalisuus ja pyrkimys markkinavoimien kahlitsemiseen, jota ehkä ammattiyhdistysliike selvimmin tavoittelee. Yhtä kiistatta oikeistolaisuutta lienee työnantajien tavoittelema markkinavoimien kahlitsemattomuus. Mutta mitkään puolueistamme eivät ole vain jommankumman kannalla. Talouspolitiikassa perinteisten vasemmiston ja oikeiston eroavuudet tulevat kuitenkin edelleen varsin selvästi esille siinä, että vasemmisto pitää tarpeellisena markkinavoimien kahlitsemista mm. valtion aktiivisen roolin avulla, ja oikeisto haluaisi valtion säätelyn mahdollisimman vähäiseksi. Keskusta on tässä asiassa ollut joskus ”vasemmistolaisempi,” joskus ”oikeistolaisempi”, mutta nyt taas jonkin aikaa jatkuneen ”oikeistolaisen” kauden jälkeen näkyy siirtyneen ”vasemmistolaisiin” näkemyksiin puheenjohtajansa ja pääministerimme viimeaikaisissa esityksissä.

Ulkopolitiikassa vasemmistolaisuus on usein halunnut näyttäytyä rauhanliikkeenä, joka on kritisoinut suurvaltojen voimapolitiikkaa, mutta tuollainen vasemmistolainen ”rauhanliike” menetti uskottavuuttaan, kun se ei arvostellut Neuvostoliiton imperialismia, vaikka tuomitsi vastaavan ilmiön länsimaissa. Vasemmistolaisuuteen liitetään usein myös kaikki sotavarustelun vastustaminen ja myös meidän Nato-jäsenyytemme vastustaminen, mutta tässäkin jakolinja ei kulje puolueiden välillä vaan niiden sisällä: luultavasti Nato-jäsenyyden vastustajia on enemmän keskustan kuin sosialidemokraattien kannattajissa., eivätkä aivan kaikki kokoomuksenkaan kannattajat näe Nato-jäsenyydellemme tarvetta.

Sosialismin vastustaminen nähdään usein vieläkin leimallisena oikeistolaisuutena, mutta harhaa on paljon siinäkin näkemyksessä. Sosialismia tai pyrkimystäkään sellaiseen sanan varsinaisessa merkityksessä ei enää kannata mikään puolue, ja toisaalta sosialismin parhaita puolia ovat omaksuneet ja sulattaneet itseensä kaikki puolueemme. Mitä muuta kuin eräänlaista sosialismia on esim. maataloutemme voimakas tukeminen, jota keskusta kannattaa puolueistamme varauksettomimmin?

Eikä kokoomuskaan vastusta lapsilisiä, työttömyyskorvauksia, sairausvakuutusta, Kela-korvauksia, asumis- ja opiskelutukea yms. selvästi sosiaalisia elementtejä. Työeläkkeetkin ovat oikeastaan sosiaalitukea, ja ovat alunpitäen tulleet nimenomaan sosialistien vaatimuksesta, samoin kansaneläke, josta saatiin laki vasta hieman ennen talvisotaa. Virkamiehillä tosin oli ollut eläkeoikeus jo sääty-yhteiskunnassa 1800-luvulla, ja vähän myöhemmin syntyi myös talollisille syytinkioikeus, jonka nojalla he voivat siirtää talonsa elatustaan vastaan jälkipolvilleen tai jopa vieraille ihmisille. Sosialismia on tavallaan myös progressiivisessa verotuksessa, jonka jyrkkyyttä tosin ainakin kokoomus pyrkii lieventämään, joskaan sekään ei kannata siirtymistä tasaveroon, jollainen vallitsee esim. naapurissamme Virossa.

Pyrkimys siihen, että ihmiset voivat saada lapsuuden, vanhuuden, sairauden tai työttömyyden aikana tarvitsemaansa tukea, on nykyään yleisesti hyväksytty ja järkevä. Kaikki tuo kuitenkin vaatii tulonsiirtoja, jotka vanhan katsannon mukaan ovat sosialismia. Sellaiset nyt itsestäänselvyyksinä pidetyt tulonsiirrot eivät ole syntyneet itsestään, vaan niitä on usein edeltänyt voimakas poliittinen kamppailu. Niiden puolesta on syntynyt kokonaisia kansaliikkeitä, joita poliittisella tasolla on synnyttänyt ja tukenut nimenomaan vasemmisto ja oikeisto aikoinaan niitä aikansa voimakkaasti vastustanut. Niiden syntymistä ja itsestään selvyyksiksi muuttumista voidaan pitää ennen muuta vasemmiston voittona.

Sosialidemokraattien vielä varsin uuden puheenjohtajan Jutta Urpilaisen esille ottama ajatus maksuttomasta päivähoidosta kaikille lapsille on nähty hyvin vasemmistolaisena. Sitä vastustetaan lähinnä perusteella, että se lisäisi valtion tehtäviä ja menoja. Niin se tekisi, mutta samoinhan tekee kouluopetuskin, jota ei vastusteta missään. Oikeastaan eniten veroja maksaville ja myös keskiluokalle tulisivat suurimmat hyödyt, jos palveluita kehitettäisiin enemmän kaikille avoimiksi kuin tarveharkinnan pohjalta.

Ekologisiin tekijöihin suhtautuminenkaan ei erota perinteistä vasemmisto ja oikeistoa, vaan jako siinäkin kulkee puolueiden sisällä. Tietenkin vihreät ovat asialle myönteisimmät – onhan se tärkeimpiä perussyitä puolueen syntymiselle – mutta suurta myönteisyyttä on paljon myös sosialidemokraateissa ja muussa ”vanhassa vasemmistossa”, myös kokoomuksessa ja muussa ”vanhassa oikeistossa”, osassa keskustaakin, joskin siellä lienee myös eniten kielteisyyttä asialle johtuen siitä, ettei siellä haluta myöntää maatalouden suurta merkitystä ympäristön saastuttajana.

Vihreiden asema poliittisessa kentässä ei ole perinteisellä vasemmisto-oikeisto-jaolla määritettävissä. Usein kyllä maailmalla vihreät nähdään puolueena keskustasta vasemmalla ja Ruotsissa ne luetaan vasemmistoon kuuluvaksi, ja ovathan he nyt muodollisestikin liittyneet siihen sosialidemokraattien johtamaan vasemmistoblokkiin, jolla on nyt selvästi suurempi kannatus kuin hallitsevalla oikeistoblokilla ja pidetään todennäköisenä sen saavan seuraavaksi hallitusvastuun ja myös vihreiden jonkun ministeripaikan. Meillä vihreitä nyt nimitellään ”kokoomuksen puutarhaosastoksi” johtuen ilmeisesti siitä, että vihreät ovat nyt mukana hallituksessa, monien ulkopuolisten mielestä menivät sinne kaikista tärkeimmistä periaatteistaan luopuen.


Mutta mitä sitten lopultakin on tuo meidän keskustamme? Onko se vähän kaikkea vasemmalta ja oikealta, vai? Onko se samaa kuin morsiuspuvussa kuulemma pitää olla: vähän uutta, vähän vanhaa, vähän lainattua ja vähän sinistä? Ainakin suomalaisessa puolueessa nimeltä Suomen Keskusta taitaa olla myös vähän punaista. Ja vaikka se EU-parlamentissa kuuluu liberaaliryhmään, Keskusta on puolueistamme kenties vähiten liberaali nykymerkityksessä eli vapaamielinen, ja onhan vannoutunut keskustalainen Oiva Härkönen ollut täällä sitä mieltä, että tuota sanaa ei saisi käyttääkään Keskustan yhteydessä.

Mutta keskusta-käsitteellä näkyy kyllä olevan vetovoimaa. Kokoomuskin ilmoittaa olevansa keskustaoikeistolainen puolue, ja eräät demarit haluaisivat, että heidän puoluettaan pidettäisiin keskustavasemmistolaisena – ilmeisesti etäisyyttä vasemmistoliittoon hakiessaan – vaikka nuo ”keskustavasemmistolaiset” taitavat olla poliittisesti oikeammalla kuin enemmistö kepun kannattajista. Väittäähän tuo em. Oiva H, että Paavo Lipponen oli hallitustensa oikeistolaisin ministeri, vaikka niissä hallituksissa oli mukana kokoomus ja ruotsalaiset.

Tässä tuo keskustamme on määritelty näin:

http://hikipedia.info/wiki/Keskusta

Ehkä yhtä hyvin paikkansa pitävää kuvausta kuin esim. kyseisen puolueen puolueohjelma ja varsinkin eräiden puolueen kannattajien mielipiteet täällä!


Ehkä keskustaakin hankalammin vanhalla vasemmisto-oikeisto-jaolla käsiteltävä on jo varsin suureksi (ainakin tällä hetkellä) meillä noussut puolue Perussuomalaiset. Sen kannattajakunnan enemmistö on silmiini osuneiden tutkimustulosten mukaan keskiarvoista vähätuloisempaa väkeämme, mutta puolueen ideologiassa ja varsinkin fraseologiassa välähtelee näkemyksiä, jotka aiemmin on mielletty jopa äärioikeistolaisiksi. Perussuomalaisten poliittinen asema vanhalla jaolla on liian epämääräinen käsiteltäväksi tässä yhteydessä.


Olen kyllä sitä mieltä, että jako vasemmisto-oikeisto olisi edelleen tarpeen puoluekentässämme, mutta se pitäisi laittaa aivan uusiksi ja uusin perustein. Häiriötekijänä siinä ovat meillä nuo Suomen Keskusta ja Perussuomalaiset nimiset puolueet. Ne eivätole oikeastaan kumpaakaan ja ovat toisaalta vähän kumpaakin, asiasta riippuen, ja usein kulloinkin tilanteen ja tarpeen mukaan. Eikä siis sdp:kaan ole ainakaan yksiselitteisesti vain vasemmistolainen puolue. Mutta ehkä keskusta ja perussuomalaiset hajottamalla kuitenkin saataisiin varsin hyvin paikkansa pitävä vadsemmisto-oikeisto-jako puoluekenttäämme seuraavasti:

Vasemmisto: Vasemmistoliitto, sosialidemokraatit, vihreät, n. 50 % keskustasta ja n. 70 % perussuomalaisista.
Oikeisto: Kokoomus, ruotsalaiset, kristilliset, n.50 % keskustasta ja n. 30 % perussuomalaisista.

Tällä jaolla taitaisivat nykytilanteen muodostamat voimasuhteet mennä jokseenkin tasan oikeiston ja vasemmiston kesken. Sellaisessa kaksipuoluejärjestelmässä demokratia toimisi aina parhaiten; jompikumpi blokki hallitsisi ja toinen olisi oppositiossa, ja jos hallitseva blokki ei pysty kansalaisia tyydyttäviin tuloksiin, hallitusvastuu vaihtuu; jos vaalikauden hallitusvastuussa ollut blokki pysyy suurimpana seuraavissakin vaaleissa, se on silloin hoitanut asiat niin hyvin, että on ansainnut jatkonsa.

Mutta miten tuo jako saataisiin meillä aikaan? Ei kai mitenkään äkkirynnäkkönä, mutta toivottavasti aika hoitaa asiat tuohon suuntaan!

Voisi poliittisen kentän jako olla toki muukin kuin jako oikeistoon ja vasemmistoon. Mutta minä en kyllä tiedä, mikä olisi parempi jako. Yhtään parempi ei olisi jako porvarillisiin ja sosialistisiin puolueisiin, kun noita kumpiakaan ei sanojen varsinaisessa merkityksessä enää ole, sen mielestäni varsin hyvin pystyn edellä osoittamaan. Toisaalta on kai hyvä, että noita erilaisia jakoja on olemassa; niitä kukin voi käyttää vapaasti halunsa ja kulloistenkin tarkoitusperiensä mukaan ja niillä mukavasti hämmentää poliittista soppaa,