Kun itse ei pysty käsittämään minkäänlaisella maalaisjärjellä sitä, että lähin omainen ottaa kuolleesta ihmisestä valokuvia ennen arkkuun laittoa ja lähettää näitä sitten muille omaisille edes keneltäkään lupaa kysymättä, haluaako kukaan tällaista muistoa itselleen.
Jos joku haluaa surra pois lähtenyttä niin sen voisi tehdä hienovaraisemmin. Tämä menee jo häpäisyn puolelle.
Onko järkeä vai ei?
Jos joku haluaa surra pois lähtenyttä niin sen voisi tehdä hienovaraisemmin. Tämä menee jo häpäisyn puolelle.
Onko järkeä vai ei?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kahvit meinasivat lentää syliini, kun ystäväni yhtäkkiä kesken kahvipöydän näytti kuvan kuolleesta 38v miehestään, ei ollut edes arkussa vielä vaan poliisien ottama kuva.Kova järkytys kyllä mutta kokosin itseni.Jotkut vain ilmeisesti käsittelevät surua tuollakin tavalla.
Siis sinulle oli "kova järkytys" nähdä kuva kuolleesta. Mietippä millainen kova järkytys on työkaverillesi menettää miehensä, nähdä tämä kuolleena, haudata hänet. Ehkä hän olisi kaivannut lohtua ja saada kertoa rakkaasta miehestään.
monissa tilanteissa överiksi. Kaikista mahdollisista tilanteista räpsitään kuvia ja levitellään niitä. En tiedä ovatko kaikki synnytyssalikuvatkaan (synnyttävästä äidistä)ihan joka paikkaan levitettäviä, mutta niitä tuodaaan työpaikoille yms.
Tässä tapauksessa voi tietysti olla, että kuvien ottaja on ollut niin järkyttynyt että ei ole siksikään tajunnut sopivaisuuden rajoja. Ja toisaalta, entisaikaan oli maalla tapana ottaa ryhmäkuvia vainajan avonaisen arkun äärellä. Mummoni albumissa oli tällaisia kuvia ja lapsena katselin niitä vähän väristyksiä saaden.
Jos joku lähettäisi minulle tällaisia kuvia niin ehkä hävittäisin ne. Jos lähettäjä olisi riittävän läheinen niin ehkä hienovaraisesti kysyisin, että oletko tullut ajatelleeksi...
Äitini kuoli syöpään hoitokodissa. Otin hänestä muutaman kuvan noin viikkoa ennen hänen kuolemaansa, kun hän lepäsi hoitokodin sängyssä. Ne tulivat muistoksi vain itselleni. Näin äidin heti kuoleman jälkeen, mutta ei olisi tullut mieleeni enää kuvata häntä kuolleena.
että joskus se kuva rauhallisesti "nukkuvasta" vainajasta, voi tuoda omaisille lohtua. Esim. sellaisissa tapauksissa, kun ihminen kärsii loppuun asti kivusta. Ne kuvat jotka omaiselle syöpyy mieleen vainajasta on tuskan vääristämät, syvät tuskanjuonteet kasvoilla. Sellainenko kuva omaisille pitäisi jäädä mieleen loppuelämäksi?
Kun sitten armelias kuolema tulee, alkaa vainajan kasvot siletä ja siinä vaiheessa kun hän makaa siinä arkussa rauhallisesti on juonteet hävinneet, ei enää tuskan vääristämää ilmettä.
Kun ottaa vainajasta kuvan siinä arkussa, voi sillä kuvalla häivyttää, niitä tuskaisia kuvia mielestään.
Ei kannata tuomita ennen kuin on itse kokenut.
sinä tuskan nähnyt. Ihmetellen olen lukenut toisten kirjoituksia aiheesta. Minulle, lapsilleni ja mieheni sisaruksille tuottaa suurta lohtua kuva, jossa miehelläni on kauniit sileät kasvot ja tuttu hymy suupielessä.
Viimeisten kärsimysten päivien muisto olisi vielä raskaampi kantaa ilman tätä kuvaa.
Kirjoitin aiemmin ottaneeni syöpään kuolevasta äidistäni kuvia hoitokodissa viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Äitini kasvoilla ei ollut minkäänlaista tuskaa, hän sai hyvän kivunlievityksen. Kuolleena hänen kasvonsa olivat edelleen levolliset, mutta jo jähmeiksi muuttuneet. Sellaista kuvaa en hänestä olisi halunnut ja äiti itsekin ehti sanoa, että ei kuvia.
Se sama ihminenhän siinä makaa kasvot silinneenä ja levollisena. Tulee kaunis kuva monta kertaa. Samalla hyvä muisto.
Sehän on vain tomumaja ja se kuori, sielu on jo lähtenyt liitelemään.
Olkaamme ymmärtäväisiä erilaisille näkemyksille. Mitään rienaavaa et vainajan kuvaamisessa, katselussa ja tai jopa paijaamisessa voi nähdä.