Hei! Olen miettinyt, että onko todella ihmisiä, jotka ovat selvinneet "surusta", kun niin moni antaa ymmärtää, että suru/ikävä ei häviä koskaan, mutta sitten kun lukee ns. kirja tietoa surusta ja suruprosessista, niin siellä annetaan ymmärtää, että useita vuosia jatkunut suru/ikävä on pitkittynyt tai myöhäistynyt surutyö. Korkeintaan kaksi vuotta on "normaali" aika, jonka suru kestää, sen jälkeen pitäisi olla jo olon helpottunut, eikä surun pitäisi "lamata" enää elämää. Mitä mieltä olette?
surutyöstä
surua läpi käyvä
61087
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei!Käyn surutyötä mieheni kuoleman jälkeen edelleen.
Hänen kuolemastaan tulee pian kaksi vuotta.
En osaa sanoa onko mitään tiettyä aikaa miten kauan suru kestää minulla menee näin ja jollain toisella erilaisesti.
Kyllä suru on minullakin jo muuttunut kaipauksen ja ikävän puolelle ja luultavasti jatkuu jollain lailla loppuelämäni.
Mutta elämä jatkuu eteenpäin erilaisena ja siihen on tyydyttävä.
Kysymyksesi koskettaa monia.
Ehkä se juuri on se parivuotta...pahimman yli päästäkseen...tottakai sitä suree vieläkin muttei niin kipeästi, tuskasesti, avuttomasti,
-varmaan aika yksilöllistä ja siitä paljonko on muita eläjiä kanssa jos on yksin ...ei takuulla ole helppoa, mutta jos on muita, asiaa voi aina käsitellä ja jutella perheenjäsenten kanssa millon vain...Ja sellaset ihmiset jotka ovat kokeneet saman on takuulla parhaimpia keskustelu kumppaneita.Eihän sellanen kaveri voi tietää miltä tuntuu, jollei oo menetystä kun sellanen joka on menettänyt ihan oikeasti. Minä olen menettänyt nuorena siskon ja sitten isän ja sitten synnyttänyt kuolleita sikiöitä pari ja ihan täysikäisen lapsen ja se että oman lapsen kuolema se on ollut kamalin kokemus elämässäni.Mikään ei ole sattunut yhtä kipeästi ja en toivo kenellekkään niin painajaismaista kokemusta. Kaikenlaisia kokemuksia tietenkin meillä kaikilla on sehän kuuluu elämään mutta monesti menee elämänarvot uusiksi kun oikeen koetellaan.
tietää kuolemasta jotain, niin sinä. Toisille on annettu koettelemusta toistenkin edestä. Syvä osanottoni kaiken kokemasi jälkeen.
Oman lapsen menettäminen on tuskallisimpia kokemuksia, mitä saattaa ajatella. Olen huomannut sen omista vanhemmistani. Heiltä kuoli poika ja minulta pikkuveli, reilu vuosi sitten.
Luulin, että tuska ja suru ei lopu ikinä, ei ikinä.
Luopumisen tuska on muuttunut kaipuuksi ja kaihoisaksi ikäväksi. Täytyy tunnustaa, että vieläkin tulee hetkiä, että sitä ei tahdo uskoa todeksi, vaikka tietää, että se on tapahtunut tosiasia.
Haluaisin nähdä hänestä unia, edes niitä.
(Viime yönä hän kuiskasi minulle tarvitsevansa 100 markkaa...siis unessa).
Aikaisemmissa muutamassa unessa hän ei ole sanonut mitään, on vain hävinnyt pois.
Teille paljon voimia elämässänne!
"Korkeintaan kaksi vuotta on "normaali" aika, jonka suru kestää, sen jälkeen pitäisi olla jo olon helpottunut, eikä surun pitäisi "lamata" enää elämää."
Jaaha..
Pojan kuolemasta kolme vuotta..
no juu, töissä käydään ja eletään. Joskus nauretaankin.
Mikään ei kuitenkaan ole kuin ennen.
Tulee sellaisia hetkellisiä "kohtauksia", kuin lihaskramppeja, naama vääristyy mutta kyyneleitä ei tule. Kestämätön kaipuun tunne..
Jos "jumala" on ja näyttäytyisi, niin vannon että uhraisin henkeni, jotta kyseinen ilmiö häviäisi jokaisen elävän mielestä.
Hävettää kyllä myydä henkensä niin halvalla...
Mikään ei kuitenkaan tuo poikaa takaisin, joten se on sitten se ja sama.
nyt 1v3kk eikä ole ohi,lääkäri sanoi että 1000päivää yksilöstä riippuen,hän kuoli yllättäen äkilliseen aivovaltimon repeämään ,liian nuorena.
Minun veljeni menehtyi myöskin aivovaltimon repeämisen seurauksena vajaat neljä vuotta sitten enkä ole vieläkään täysin toipunut surussani.