Pienet jumalat

Loron Wade: Elämän käyttöohje

Toinen käsky: Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla. Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä. Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, niille, jotka minua vihaavat; mutta teen laupeuden tuhansille, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni.

Muinaisina aikoina epäjumalanpalvonnan loogisena jatkona oli polyteismi, usko siihen, että oli olemassa useita jumalia. Ihmiset loivat monia jumalia, koska he eivät voineet kuvitella, että yksi Jumala riittäisi ja hän voisi huolehtia kaikista asioista. Varhaiset kristityt pitivät tiukasti kiinni siitä ajatuksesta, että oli olemassa vain yksi Jumala, mutta monilla heistä oli heikko käsitys siitä, millainen hän oli. Heillä oli taipumus ajatella Jumalan olevan kuin yksi niistä jumalista, joita he olivat ennen palvoneet – olento, joka entisten jumalien tapaan oli unohtavainen ja välinpitämätön ja joka ei ollut lainkaan halukas auttamaan heitä. Pakanuudesta kääntyneistä kristityistä tuntui, että heidän tuli jatkuvasti pyydellä ja anoa Jumalaa voittaakseen hänen haluttomuutensa toimia heidän hyväkseen ja saadakseen hänet kiinnostumaan heidän tarpeistaan. On vaikea kuvitella suurempaa erehdystä. Raamattu vertaa Jumalan rakkautta suurimpaan mahdolliseen ihmisten osoittamaan rakkauteen ja sanoo: ”Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda. Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt”. (Jes.49:15,16). Jeesus sanoi seuraajilleen: ”Sinä päivänä te esitätte pyyntönne minun nimessäni, enkä minä enää sano, että käännyn Isän puoleen teitä auttaakseni. Rakastaahan Isä itse teitä” (Joh.16:26,27). Apostoli vetoaa myös: ”Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme”. (Hebr.4:16). Ajatus siitä, että kuolleet pyhimykset toimisivat välittäjinä ihmisen ja Jumalan välillä, rikkoo selkeästi toista käskyä vastaan, sillä ajatus perustuu pakanalliseen käsitykseen rajoittuneesta Jumalasta, jota on vaikea suostutella auttamaan meitä.
Psalmin kirjoittaja sanoo jumalankuvista: ”Niiden kaltaisiksi tulevat niiden tekijät, kaikki, jotka niihin turvaavat”. (Ps.115:8). Paavali kiinnitti huomiota samaan asiaan omana aikanaan. Hän sanoi, että epäjumalien palvojat olivat ”vaihtaneet katoamattoman Jumalan kirkkauden katoavaisten ihmisten ja lintujen, nelijalkaisten ja matelijoiden kuviiin. Koska he eivät ole antaneet arvoa Jumalan tuntemiselle, on Jumala jättänyt heidät arvottomien ajatusten valtaan, tekemään sellaista mikä ei sovi”. Ja sitten Paavali selvittää, mitä hän tarkoittaa sillä, mikä ei sovi. Hän kirjaa listan synneistä, joihin kuuluvat ahneus, pahuus, kateus, murhanhimo, riitaisuus, petollisuus, pahansuopuus, panettelu, parjaus, röyhkeys, rehenteleminen, tottelemattomuus vanhempia kohtaan, epäluotettavuus, rakkaudettomuus ja säälimättömyys. (Room.1:23, 28-31)
Käsky sanoo, että lapset ”vastaavat isiensä pahoista teoista”. Juuri tämä Paavalilla oli mielessään tekstissään. Hän sanoo, että jumalankuvien palvonta, luodun kohottaminen Luojan yläpuolelle, poistaa esteet ihmisen turmeltuneisuudelta ja päästää sen vedet valloilleen. Kun ihmiset tulevat jumalankuvien kaltaisiksi, maa täyttyy väkivallasta, ja ihmiset antautuvat vääryyden tekemiseen, halpamaisuuteen ja kateuteen. Heistä tulee murhanhimoisia, riitaisia, petollisia, pahansuopia ja panettelijoita. He alkavat vihata Jumalaa, heistä tulee röyhkeitä ja pöyhkeitä, rehenteleviä ja pahanilkisiä, vanhemmilleen tottelemattomia, ymmärtämättömiä, epäluotettavia, rakkaudettomia ja säälimättömiä. (Room.1:29-31). Luuletko, että tällaisessa Paavalin kuvaamassa yhteiskunnassa eläminen on Jumalan kosto? Se on seuraus, joka ulottuu ”kolmanteen ja neljänteen polveen”, kohtalo, jolta Jumala haluaa meidän välttyvän antamalla meille toisessa käskyssä olevan varoituksen. Koston sijaan Jumala osoittaa armonsa niille tuhansille, jotka rakastavat häntä ja pitävät hänen käskynsä. Toinen käsky täydentää ensimmäistä käskyä. Ne, jotka ovat päättäneet laittaa Jumalan elämänsä keskipisteeseen, eivät anna minkään luodun ottaa paikkaa, joka kuuluu vain Luojalle. He eivät joudu myöskään hämmennyksiin sen suhteen, mikä on oikeaa Jumalan palvomista, koska he kääntyvät aina pois sellaisesta, joka vähentää Jumalan tärkeyttä heidän elämässään. Niille, jotka noudattavat ensimmäistä ja toista käskyä, muiden käskyjen noudattaminen on täysin luonnollista. Jos rakastamme Jumalaa – jos hän on elämämme valtaistuimella – sydämemme sykkii rakkautta myös muita ihmisiä kohtaan.