Menetin vanhempani hiljattain. Ensin olin epätoivoisen surullinen, sitten palasin työelämään ja muutuin järkiperäiseksi olennoksi. Tein työni ja otin kaikki haasteet vastaan.
Minua ei kiinnosta enää tunteet, ihmissuhteet tai uusien ihmisten tapaaminen. Olen ottanut etäisyyttä kaikkiin, koen että haluan olla vain yksin. Fyysinen läheisyys ahdistaa.
Itken toisinaan, ja olen fyysisesti väsynyt. En aina muista mitä on tapahtunut, mutta sitten kun muistan, hiljaisena hetkenä, alan taas itkeä.
En osaa olla korrekti muille ihmisille. Olen saanut tappeluja aikaiseksi jopa naapurien kanssa. Tulen helposti aggressiiviseksi, ja tekisi mieli laukoa kaikki mikä on painanut kenessäkin viime vuosina, päin naamaa.
Monikaan pikku asia ei tunnu enää merkitykselliseltä. Ajattelen vain kuolemaa ja hetkellisyyttä.
Ahdistaa kaikki sukulaiset ja naapurit, jotka eivät olleet tekemisissä vanhempani takia (riitoja), ja nyt ovat mukamas ylintä ystävää kun hän on poissa. Tekisi mieli sanoa, että mitä te oikein teeskentelette, miksei elämä voi jatkua kuten ennenkin?
Onko suru tällaista...
Minua ei kiinnosta enää tunteet, ihmissuhteet tai uusien ihmisten tapaaminen. Olen ottanut etäisyyttä kaikkiin, koen että haluan olla vain yksin. Fyysinen läheisyys ahdistaa.
Itken toisinaan, ja olen fyysisesti väsynyt. En aina muista mitä on tapahtunut, mutta sitten kun muistan, hiljaisena hetkenä, alan taas itkeä.
En osaa olla korrekti muille ihmisille. Olen saanut tappeluja aikaiseksi jopa naapurien kanssa. Tulen helposti aggressiiviseksi, ja tekisi mieli laukoa kaikki mikä on painanut kenessäkin viime vuosina, päin naamaa.
Monikaan pikku asia ei tunnu enää merkitykselliseltä. Ajattelen vain kuolemaa ja hetkellisyyttä.
Ahdistaa kaikki sukulaiset ja naapurit, jotka eivät olleet tekemisissä vanhempani takia (riitoja), ja nyt ovat mukamas ylintä ystävää kun hän on poissa. Tekisi mieli sanoa, että mitä te oikein teeskentelette, miksei elämä voi jatkua kuten ennenkin?
Onko suru tällaista...
Vastaukset 3
Vanhimmat
se just on
Ja ehkäpä nää naapuritkin ketä tuntuu et ne vaan esittää on ihan oikeasti pahoillaan. Kuolema on niin peruuttamaton silloin jää jäljelle vain aidot oikeat tunteet.Silloin kun olemme elossa ja lähekkäin, ei kaikista aina pidä tai näyttää ulospäin ainaki ne negatiivisettunteet helpommin.
mutta onko sulla ketään "olkapäätä" jota vasten voisit purkaa tunteitasi ..niin huonot kuin hyvät? Se helpottaisi suruasi.
Omat vanhempani kuolivat n.5v. sisällä. He oli jo iäkkäitä et sikäli se oli odotettavissa,nuorena pelkäsin miten pääsen sen ylitse, mutta nyt aikuisena se ei ollutkaan niin vaikea päästä, usko kuoleman jälkeiseen elämään antoi/aa mulle toivoa, että tapaamme.He ovat perillä minä vielä matkalla, siunausta ja lohdutusta sinulle.
se on minullakin ollut ihan samanlaista.Nyt se sitten vasta on alkanut muuttua kahden vuoden päästä.Harmi vain, että siskonikin kanssa välit menivät sinä aikana todella huonoiksi.Ystävien kanssa yritän rakentaa uudelleen suhteita.Uusiakin on tullut hiljalleen hauraalle pohjalle.