Lützenistä Itämerelle

Viimeinen osa hakkapeliittojen retkeä

Tillyn johtama Katolisen liigan armeija tuhosi Tanskan joukot ja antoi mojovan vastuksen kuninkaalle Baijeriin asti, mutta Tilly kaatui Lech-virralla Rainin taistelussa. Nyt katoliset turvautuivat upporikkaaseen mutta epäilyttävään, jo kerran vehkeilyjensä vuoksi viraltapantuun Wallensteiniin.

Wallenstein pestasi sotajoukon, jonka hän vei Ruotsin kuningasta vastaan. Kustaa Aadolf perääntyi ja asetti leirinsä Nürnbergin kaupungin lähelle. Wallenstein tuli perässä. Yhdeksän viikkoa molemmat sotajoukot seisoivat vastakkain kesällä 1632. Wallensteinin leiri oli paremmassa asemassa vuorella. Kuningas teetti suomalaisilla ja ruotsalaisilla toivottomia nousuja tykkirivejä vastaan. Siinä sitä poikia meni taas.

Satusetä Topelius kertoo: "Alempana laaksossa taisteli Stålhandske suomalaisine ratsumiehineen mainiota Kronenbergiä ja hänen ratsumiehiään vastaan, jotka ylpeästi nimittivät itseänsä "voittamattomiksi". Kronenberg kaatui; hänen voittamattomansa työnnettiin pakosalle. Viimein nälkä ja taudit pakottivat kummankin sotajoukon lähtemään leiristään. Kuningas oli taas kääntynyt Baieria vastaan kun syksyllä tuli tieto, että Wallenstein hävittäen oli hyökännyt Saksiin. Kohta riensi kuningas jälleen sinne ja huomasi, etta Wallenstein oli hajoittanut sotajoukkonsa talvimajoihin sekä lähettänyt, Pappenheimin mukana pois parhaan ratsuväen. "Nyt", sanoi kuningas, "luulen todentotta, että Jumala on antanut vihollisen käsiimme." Ja hän päätti yllättää Wallensteinin Lützenin kaupungin luona Saksissa…(--)”

Sen verran tiedetään, että sumussa ja ruudinsavussa Kustaa II Aadolf joutui vihollisten keskelle. Ståhlhandsken kevyt ratsuosasto kadotti yhteyden kuninkaaseen ja taisteli itsenäisesti ja tehokkaasti. Wallensteinin joukot lyötiin, ja myös saksalaisten sankari Pappenheim sai surmansa tuossa taistelussa.

Vaikka Ruotsi saavutti strategisen voiton, kuninkaan kaaduttua se perääntyi nopeasti useimmilta Saksasta valloittamiltaan alueilta. Tavallaan voiton hetkellä pomo puuttui.
Protestanttien armeijan johtajaksi tuli Bernhard Weimar, joka valtasi Baijerin voiton jälkeen. Tällä välin Wallenstein hyökkäsi taasen Ruotsin tukialueille Sleesiaan.

Ferdinand II:n epäilykset Wallensteinia kohtaan nousivat jälleen loppuvuodesta 1633 hänen kerättyään rauhanliikettä katolisen armeijan johdon keskuudesta. Peloissaan, että Wallenstein olisi vaihtamassa puolta, Ferdinand pidätytti hänet poistettuaan hänet joukkojen komennosta. Yksi Wallensteinin komentajista, kapteeni Devereux salamurhasi hänet Chebin (saksaksi Eger) kaupungintalolla.

Sotaonni kääntyi Lützenin jälkeen. Keisarillisten joukkojen voitto Nördlingenin taistelussa 6. syyskuuta 1634 päättyi protestanttien kannalta katastrofiin. Ruotsin komentaja Kustaa Horn jäi vangiksi ja Ruotsin armeija vetäytyi Itämeren rannikolle. Jos vielä jokunen savolainen tai pohjalainen, legendaarinen ja vieläkin Saksassa hyvin muistettu Kustaan eliittisotilas, oli hengissä, heillä oli toivoa päästä kotiin traumoineen ja haavoineen.

Entiset sotilaat ovat nimittäin läheistensä mielestä yleensä parhaimmillaan, kun ymmärtävät viimeinkin mennä maate. Sama koskee aika paljon viime sotien veteraanejakin, enkä nyt tarkoita niitä rantapyssyn lähettejä, joita vielä on hengissä.