En voi uskoa

Osanottoni suruusi. Ymmärrän tunteesi ja ikävän Isääsi kohtaan. Minun Äitini kuoli jo miltei vuosi sitten ja vasta nyt olen alkanut tajuamaan että suru on alkanut hellittämään. Luin jostain artikkelin "irrottakaa ja antakaa Hänen mennä" joka toi ajatuksiini sen että niinhän se pitäisi ollakin. Mutta vieläkin päivittäin muistan Rakkaan Äitini ja monasti olen tuntevinani että Hän on läsnä. Kerran yksin olessani mökillä jokin askare ei mennyt niinku piti, niin sanoin ihan ääneen että" Mamma auta nyt tää juttu"! Ja usko vain, asia onnistui! Toivon Sinulle jaksamista ja voimia. Ps. Olet muuten voimakas, kun puit Isäsi, minäkin yritin pukea Äitini, mutta en liikutukseltani pystynyt. Heippa!

Minulla ei ole vastaavia kokemuksia, mutta olen lukenut, että on täysin tavallista, että läheisen rakkaan ihmisen menetettyään tulee sellaisia oloja, kuin tämä olisi läsnä. Jopa hetkellisiä ääni- ja näköhavaintoja (ikään kuin joku vilahtaisi silmäkulmassa)pidetään ihan normaaleina. En muista mikä selitys sille oli, mutta jokin aivokemiallinen juttu se oli, että jotkut tietyt kohdat aivoista herkistyvät. Sinun ei tarvitse olla huolissasi mielenterveydestäsi siinä mielessä, mutta jos haluat, voit toki käydä juttelemassa ammatti-ihmisen kanssa.

Toivon voimia sinulle. Oli hienoa että pystyit tekemään tuon viimeisen palveluksen isällesi etkä kavahtanut kuolevan koskettamista. Se on kaunis muisto sinulle myöhemmin.

Osanottoni suruusi. On kovaa menettää rakas läheinen ja aluksi sitä elää kuvaamasi kaltaisessa epätodellisessa tilassa. Järki sanoo asian olevan totta, mutta tunnetasolla sitä on vaikea mieltää. Sitä kai kutsutaan aivan surun shokkivaiheeksi tuota alkuvaihetta. Jospa sinulla on läheisiä joiden kanssa voitte yhdessä puhua ja tukea toisianne. Joskus oma perhekkin voi olla tavallaan liian lähellä, kun kaikilla on sama suru sydämessä ja jonkun pitää yrittää olla liiankin vahva. Silloin on hyvä varmaan saada ulkopuolelta keskusteluapua. Yritä nyt jaksaa hetki kerrallaan, älä vaadi itseltäsi liikoja. Voimia sinulle

Painajaisiin voi kokeilla sellaista konstia, että kuvittelee asiat hyviksi. Samanlaisena toistuvan kurjan unen jälkeen kannattaa ajatella asia hyväksi. Isäsi oli tuskissaan, mutta sinä autoit häntä. Annoit hänelle lääkettä, juttelit, pyyhit otsaa ja isäsi olo helpottui ja hän nukahti rauhalliseen uneen. Asiaa voi myös ajatella ennen nukahtamista, että miten isäsi lepää rauhassa sängyssä, eikä hänellä ole mitään hätää. Unesi voi vähitellen loppua.

Monesti painajaiset käyvät läpi jotakin selvittämätöntä asiaa. Se voi olla pelkkää suruakin, mutta saattaa myös olla jokin erityinen asia, joka on jäänyt vaivaamaan sinua. Unen jälkeen voi hetken miettiä sitä tunnetta ja niitä ajatuksia mitkä uneen liittyivät ja kuulostella pystyisitkö keksimään mikä sinua vaivaa. Jos vaivaavan asian keksii, uni saattaa loppua siihen paikkaan eikä se toistu enää.

Niin minunkin isän kuoli viime vuonna 1.4. Työpaikalla ajattelivat, että minulla on sairas huumoritaju, kun ilmoitin, että pitää lähteä isän kuoleman takia. Isäni on varmasti todella huumoritajuinen kun sattui kuolemaan huumoripäivänä. Olen yhä vielä shokissa vaikka on kulunut melkein vuosi. Kolme ensimmäistä kuukautta oli aivan mahdotonta, kun isä oli koko ajan ajatuksissani. Oli vaikea keskittyä työhön. Kävin monta kerta kirkossa, ja pikku hiljaa olen alkanut palautua takaisin. Näin unet isästä, ja hän vieläkin käy unissa katsomaan minua. Me emme paljon puhu, vaan tunnen hänen läsnäoloa. Isäni oli oikea enkeli tässä maailmassa. Toivon että hän on elossa jossakin.

Hei. Isäni kuoli viime viikon keskiviikkona illalla myöhään. Oloani ei yhtään lohduta, että Isä oli jo varsin iäkäs, kaiken lisäksi pelkään, että toistuu sama paha olo kuin Äidin kuollessa reilu kolme vuotta sitten. Molemmat saattelin ja valmistin omine vaatteineen ja henkilökohtaisine tavaroineen arkkuun. Sisarukseni eivät ota asiaa kuten minä, minua pelätään näennäisen "vahvuuteni" tähden. Olen 50 v ja hoitoalalla itsekin, mutta ei se auta, kun kuolema vie omia ihmisiä. Veljenikin kuoli viisi vuotta sitten,äkkikuolema. Vanhemmat olivat jo iällä, mutta Isä oli vanhempana tärkeämpi, olin Isän tyttö. Pelkään, että en osaa antaa surun tulla, tukahdutan sen kieltämällä ja touhuamalla. Jotenkin tulee myös mieleen, koska on minun vuoro? Ammattiapu ja muu keskustelu ei auta, tiedän sen ennestään. Ehkä olen tavallista herkempi "särkymään sisäisesti", itse epäilen tämän johtuvan siitä, kun paras tyttöystäväni teki itsemurhan 20 vuotiaana. Pelkään, kuinka minun käy. Olisin kiitollinen, jos saisin keskusteluapua vaikka tätä kautta.

vaimoni kuoli kaksi kuukautta sitten ja jäin 15-vuotiaan poikani kanssa yksin. luulin pärjääväni omien ajatusteni kanssa, mutta onneksi pian tajusin hakea ammattiapua. käyn nyt kerran viikossa tapaamassa häntä ja se on minulle tärkeeä. voin puhua myös asioista joista en vois puhua kenellekään läheiselle ihmiselleni. hae ihmeessä apua itsesi, läheistesi ja tulevaisuutesi takia.