Olin kaksikymppinen menettäessäni toisen parhaista ystävistäni rajulla tavalla. Olimme kruisailemassa eräänä heinäkuisena iltapäivänä. Kesken ajelun kuskina toiminut ystäväni sanoi jättävänsä meidät kaksi mukana ollutta kahvilaan odottamaan, kun hän hakee lisää bensaa. Olimme lähdössä mukaan, eihän meitä haittaisi, jos bensiksellä käytäisiin. Mutta hän vaati meitä jäämään. Suostuimme lopulta. Parikymmentä minuuttia myöhemmin ohitse pyyhkäisi ambulanssi samaan suuntaan. Kaksi tuntia myöhemmin saimme tietää, että ystäväni oli tehnyt itsemurhan ajamalla päin rekkaa läheisellä tiellä. Vaikutus oli tyrmäävä. Sitä on vieläkin vaikeaa sanoin kuvata. Kävimme tuhat kertaa läpi ajatuksen, että jos olisimme pitäneet tiukasti kiinni mukaan pääsystä, tätä ei olisi tapahtunut! Syyllisyys oli valtava. Tuntui täysin käsittämättömältä, että nuori ihminen voi vain ajaa pois palaamatta enää koskaan. Kun myöhemmin näin hänen autonsa, josta jäi ehjäksi vain nokkapelti ja pyörät akseleineen, lopullisuuden ja murheen määrä kulminoitui musertavaksi.
En olisi koskaan voinut aavistaa, että hän hautoi tällaista mielessään. Eikä kukaan muukaan. Ennen viimeistä ajoaan hän oli soittanut siskolleen ja hyvästellyt, sanonut, ettei vain enää jaksa jatkaa. Siskolta vei vuosia toipua tästä puhelusta. Olimme kaikki saaneet juuri opiskelupaikat, osittain samasta kaupungistakin, asiat olivat muutenkin ulkoisesti ookoo. Jäi ikuiseksi arvoitukseksi mikä hänen elämänhalunsa tappoi. Sen kun olisin tiennyt! Edes aavistanut.
Nyt kolmekymppisenä ymmärrän, etten olisi kenties voinut häntä pelastaa. Jos olisin pelastanut hänet tuona kesäiltapäivänä, hän olisi luultavasti hakenut uuden tilaisuuden teolleen. Olen varma, että jokainen hänen lähellään elänyt kävi kuitenkin mielessään saman syyllisyyden: miksi minä en huomannut! MIKSI!? Olen myöhemmin ajatellut myös sitä, miten vakaa hänen päätöksensä oli ja miten hän tunsi vastuuta aivan viime hetkillä jättäessään meidät pois kyydistään. Hän oli todella läheinen ystäväni, olimme tunteneet 6-vuotiaista asti. Aina välillä minulla on kovasti ikävä. Mietin mitä hän olisi nyt.
Tämä kaikki palautui mieleeni kun kotiin tullessani näin kaksi ambulanssia hälytysajossa matkalla jonnekin. Tulen aina todella surulliseksi ja toivon, että se olisi mahdollisimman väärä hälytys.
En olisi koskaan voinut aavistaa, että hän hautoi tällaista mielessään. Eikä kukaan muukaan. Ennen viimeistä ajoaan hän oli soittanut siskolleen ja hyvästellyt, sanonut, ettei vain enää jaksa jatkaa. Siskolta vei vuosia toipua tästä puhelusta. Olimme kaikki saaneet juuri opiskelupaikat, osittain samasta kaupungistakin, asiat olivat muutenkin ulkoisesti ookoo. Jäi ikuiseksi arvoitukseksi mikä hänen elämänhalunsa tappoi. Sen kun olisin tiennyt! Edes aavistanut.
Nyt kolmekymppisenä ymmärrän, etten olisi kenties voinut häntä pelastaa. Jos olisin pelastanut hänet tuona kesäiltapäivänä, hän olisi luultavasti hakenut uuden tilaisuuden teolleen. Olen varma, että jokainen hänen lähellään elänyt kävi kuitenkin mielessään saman syyllisyyden: miksi minä en huomannut! MIKSI!? Olen myöhemmin ajatellut myös sitä, miten vakaa hänen päätöksensä oli ja miten hän tunsi vastuuta aivan viime hetkillä jättäessään meidät pois kyydistään. Hän oli todella läheinen ystäväni, olimme tunteneet 6-vuotiaista asti. Aina välillä minulla on kovasti ikävä. Mietin mitä hän olisi nyt.
Tämä kaikki palautui mieleeni kun kotiin tullessani näin kaksi ambulanssia hälytysajossa matkalla jonnekin. Tulen aina todella surulliseksi ja toivon, että se olisi mahdollisimman väärä hälytys.
Vastaukset 1
Vanhimmat
sinulla. Voin vain kuvitella, miltä sinusta on tuntunut.