Reilu kuukausi aikaa paras ystäväni kuoli auto-onnettomuudessa. Hän oli yksin matkalla kotiin. Hän oli ajanut pihatielle vievän liittymän ohi ja ajanut koivua päin. Vauhtia oli ollut varmaan n.60 km/h.
Hän eli elämänsä onnellisinta aikaa. Lapsi olisi syntynyt keväällä ja avomiehen kanssa omakotitalo oli katsottuna valmiiksi. Suunnitelmia oli tulevaisuuden varalle paljon..
Kun kuulin onnettomuudesta olin ihan shokissa. Isäni tuli hakemaan minut töistä ja kertoi tapahtuneesta minulle. Aluksi kun puhuin tapahtuneesta kavereilleni, niin puhuin kuin vieraasta ihmisestä. Alkushokin jälkeen myös itkin todella vähän vaikka herkkänä ihmisenä itken yleensä helposti.
Työnsin suruani pois. Ensimmäisen viikon jälkeen pystyin myös ajattelemaan muutakin. Tuska iski yht'äkkisinä kolahduksina, kuin joku olisi kalauttanut minua päähän, että etkö sä ollenkaan tajuu mitä on tapahtunut?!?!
Kävin jatkuvasti onnettomuuspaikalla ja nyt haudalla kun hänet on haudattu. En vaan voi uskoa tapahtunutta. Onnettomuuspaikalla en kertaakaan tuntenut, että ystäväni kuoli siinä. Nyt kun olen käynyt hänen haudallaan, niin en usko että hän on siellä.
Millonkohan tämä suru lakkaa?! Kaipaus on aivan suunnaton! Minulla ei ole koskaan ollut niin hyvää ystävää. Kuulin hänen äidiltään, että minusta olisi tullut vauvan kummitäti.. Hän ei koskaan ehtinyt sitä minulle kertomaan. Muutamaa päivää ennen kuolemaansa hän ehti onneksi käymään ja kertoi tulevasta lapsesta. Olin niin onnellinen hänen puolestaan!
Toivottavasti hän tietää, kuinka tärkeä hän mulle oli! Pari päivää sitten näin ensimmäisen unen hänestä. Olimme kaukana menneisyydessä, jolloin emme vielä tunteneet kunnolla. Sanoin hänelle, että kun olen sut taas löytänyt, niin en päästä sua enää menemään! Hän pelästyi minua ja alkoi itkemään. Kerroin hänelle, mitä tulee tapahtumaan. Sitten teimme kaikkea mukavaa yhdessä, kuten katselimme valokuvia ym.
Hänen kanssaan oli aina mukavaa! Kaikista, vaikka pienimmistäkin, asioista revittiin huumoria..
Tuntuu, että jokin vaihe elämää on ohi. Luultavasti nuoruus.. Toivottavasti tapaan hänet vielä. Tai toivottavasti hän antaisi jonkun merkin, että kaikki on hyvin!
Nähdään Susku!
Hän eli elämänsä onnellisinta aikaa. Lapsi olisi syntynyt keväällä ja avomiehen kanssa omakotitalo oli katsottuna valmiiksi. Suunnitelmia oli tulevaisuuden varalle paljon..
Kun kuulin onnettomuudesta olin ihan shokissa. Isäni tuli hakemaan minut töistä ja kertoi tapahtuneesta minulle. Aluksi kun puhuin tapahtuneesta kavereilleni, niin puhuin kuin vieraasta ihmisestä. Alkushokin jälkeen myös itkin todella vähän vaikka herkkänä ihmisenä itken yleensä helposti.
Työnsin suruani pois. Ensimmäisen viikon jälkeen pystyin myös ajattelemaan muutakin. Tuska iski yht'äkkisinä kolahduksina, kuin joku olisi kalauttanut minua päähän, että etkö sä ollenkaan tajuu mitä on tapahtunut?!?!
Kävin jatkuvasti onnettomuuspaikalla ja nyt haudalla kun hänet on haudattu. En vaan voi uskoa tapahtunutta. Onnettomuuspaikalla en kertaakaan tuntenut, että ystäväni kuoli siinä. Nyt kun olen käynyt hänen haudallaan, niin en usko että hän on siellä.
Millonkohan tämä suru lakkaa?! Kaipaus on aivan suunnaton! Minulla ei ole koskaan ollut niin hyvää ystävää. Kuulin hänen äidiltään, että minusta olisi tullut vauvan kummitäti.. Hän ei koskaan ehtinyt sitä minulle kertomaan. Muutamaa päivää ennen kuolemaansa hän ehti onneksi käymään ja kertoi tulevasta lapsesta. Olin niin onnellinen hänen puolestaan!
Toivottavasti hän tietää, kuinka tärkeä hän mulle oli! Pari päivää sitten näin ensimmäisen unen hänestä. Olimme kaukana menneisyydessä, jolloin emme vielä tunteneet kunnolla. Sanoin hänelle, että kun olen sut taas löytänyt, niin en päästä sua enää menemään! Hän pelästyi minua ja alkoi itkemään. Kerroin hänelle, mitä tulee tapahtumaan. Sitten teimme kaikkea mukavaa yhdessä, kuten katselimme valokuvia ym.
Hänen kanssaan oli aina mukavaa! Kaikista, vaikka pienimmistäkin, asioista revittiin huumoria..
Tuntuu, että jokin vaihe elämää on ohi. Luultavasti nuoruus.. Toivottavasti tapaan hänet vielä. Tai toivottavasti hän antaisi jonkun merkin, että kaikki on hyvin!
Nähdään Susku!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Hänellä on yhtä suuri suru sinun menetyksestäsi kuin on sinulla hänestä.
Hän oli täällä vain täyttämässä erään väärin edellisessä elämässä tehdyn syntinsä. Nyt hän on täyttänyt tehtävänsä. Hänellä on kaikki hyvin nyt. Sinun on jatkettava siitä mihin olet jäänyt.
Kohdallesi tulee uusi ystävä yhtä hyvä, kun aika hiukan kulkee menojaan. Tulet kuitenkin koko loppuelämäsi kantamaan tämän ensimmäisen ystäväsi muistoa itsessäsi.
Olet niin oikeassa! Kun olen asioita oikein miettinyt, niin tajusin erään asian. Silloin kun näin hänet viimeisen kerran, ja hän kertoi lapsesta, niin hän sanoi, että hän oli jo pelännyt ettei saisi koskaan lasta ja ettei voisi elää sellaisen asian kanssa.
Luulen, ettei hänellä ollut edellisessä elämässä lapsia tai hän oli ne menettänyt. Nyt hän sai kuitenkin hetken elää siinä onnessa, että hänestä tulee äiti! Tai sit hän olisi tulevaisuudessa menettänyt odottamansa lapsen, eikä olisi siitä selvinnyt.
Kohdallani on jo uusi ystävä. En vain ole koskaan tajunnut, miten läheinen hän on ollut minulle. Hän koki myös oman menetyksensä, kun ystäväni kuoli. Voimme surra menetystä yhdessä, myöskin iloita kivoista asioista.
Ikävä on lähes käsin kosketeltavaa! Välillä tuntuu, että asian pikku hiljaa hyväksyy, mutta sit taas iskee epätodellinen olo ja suunnaton suru. Ei vaan voi käsittää miksi juuri hänen täytyi lähteä?
Ihania ja hauskoja muistoja tulvii mieleeni lähes päivittäin. Joku asia muistuu mieleen, minkä on jo luullut unohtaneen. Tähän loppuun lainaus Kaija Koon biisistä:
"Sä oot tänään täällä taas, enemmän kuin koskaan. Kaikkialla mihin vain koskenkaan. Oot kasvot uutisankkurin, oot mennyt nuoruus jota surin pois. Aamukahvi jota ilman herätä en vois.
En sitä kiellä. On mulla ikävä. Vaikka olet kaikkialla läsnä. Tällä mun tiellä, tahtoisin nähdä sut, nähdä sut vielä."
miten hirvittävältä se tuntuu. Kerroin oman tarinani tällä palstalla. Tiedän. En osaa sanoa muuta kuin että ainoa lääke on aika. Anna surun tulla, anna vihan epäoikeudenmukaisuudesta tulla, anna ajan kulua. Lopulliselle emme voi mitään mutta vähitellen opimme hyväksymään ja elämään menetyksen kanssa. Muistot jäävät ja niistä tulee hyvin rakkaita. Mutta elämä kulkee eteenpäin, kaikesta huolimatta. Halaan sinua täältä etäältä käsin.
Ensinäkin olen pahoillani. Itse olen tässä kokenut isäni kuoleman ja olen myös nuorta sorttia muutaman vuoden päästä täysi-ikäinen. Itse näin myös alussa kuoleman jälkeen hyvin paljon unia isästä, ihan kuin hän olisi ilmoittanut itsestään. Ikinä en voinut unessa hänen kanssaan puhua tai "koskettaa" vain hän katsoi minua lempeästi ja hymyillen....
Voimia suruun, voin kokemuksesta sanoa vaikka nyt tuntuu, että suru ei IKINÄ voi helpottaa niin silti se helpottaa. Niin teki minulla ja niin myös sinulla tekee. Voimia!
mä oon tosi pahoillani...:/ mä tiedän sun tunteen,mun ukki kuoli tammikuussa...ja mulle tuli samanlainen kohtaus et en oikeen osanuu itkee..sit kesällä mulla alkon olee sellanen olo,et ei hei..miten mä voin olla niin sydämmetön et jos joku läheinen poistuu täältä,ni mua ei edes harmita...sit mä aloin vaan miettii,ja tajusinki et aina ku mä meen mummolle,ni ukki ei enää oo siä sohvalla ja ota ensimmäisenä kainaloon...:/ se satutti,mut siitä on toivuttava...isän päivänä kävin ukin haudalla ja latoin siihen kynttilän palamaan...:)sit siihen hautakivelle tuli lintu,sit se katto mua silleen ihanasti..!!mul tuli heti mieleen et pieni enkeli tuli taivaasta ukin luota kiittää,siitä kynttilästä ja niistä isänpäivä toivotuksista..!!
moi!
Mullakin on hirveä ikävä mun parasta kaveria joka kuoli 3 vuotta sitten reumaan.
Aluksi myös ajattelin että tämä ei voi olla kuin pahaa unta.
Loppujen lopuksi ymmärsin että elämä voi välillä tuntua erittäin julmalta ja kylmältä paikalta, mutta tosi asia on että kaikki joskus kuolevat.
Mutta itse ihmettelin että miksi juuri noin julmalla tavalla. elämä on joskus vain niin kylmää.
Koeta jaksaa!!:)jo vähän ajan päästä kaikki tuntuu paremmalta.. Hyvät jatkot
hei
menetin juuri tyttöystäväni, meille oli kaikki tosi hyvin, oltiin ihan umpirakastuneita, mutta kun tyttöni ei asu ydinperheessään vaan sijaisperheessä, heille sitten tuli niin paljon riitoja, että hänet lähetettiin pois, pois minun luotani, veivät mun elämän. En tiiä jaksanko enää elää, jaksanko enää mitään. Mitä mä teen kun itkusta ei tuu loppua? ne vei mun elämän..
yritä jaksaa. näet vielä hänet. luota minuun. yritä käydä haudalla vaikka onkin vaikeata ja puhu asiasta. se on ainut tie helpotukseen. älä pidä sisälläsi tuskaa.
siis ymmärsin väärin . ilmeisesti hän ei ole kuollut
mitä mä voisin sanoa lohduttaakseni sua. yritä kestää. kyllä varmaan näet hänet vielä. menetin itsekin koulussa parhaan kaverin v. 92 enkä ole vieläkään aina sinut asian kanssa. hukkui jäihin autolla vaikka sanoin ettei menisi ajamaan jäälle ja meni eikä uskonut mua. oli 3kk jään alla kunnes löydettiin. Toinen hyvä ystävä , nainen , kuoli leikkauspöydälle kun aortta repesi kesken leikkauksen. nämä on asioita joita ei aina ymmärrä eikä kannata yrittääkään näköjään koska järki sekoaa jos miettii liikaa niitä. pärjäile.
otan osaa sinunkin menetyksiin, tuntuu että puhuminen ei auta ollenkaan kun sattuu niin paljon. Tässä vaiheessa myös tajuaa, että kuinka paljon rakastaa jotain tiettyä. ei reilua elämää ollenkaan,
Joo, osan ottoni. Mä oon vasta koulu-iässä, mut mäkin menetin mun parhaan kamun. Ei, se ei oo kuollut, ja ei, se ei oo riidoissa mun kanssa. Se ei vaan enää oo munkaa niin paljon, se on kateellinen mulle, ja mun toiselle parhaalle kamulle, enkä kestä kattoo, ku ne vihottelee toisilleen. Niin nyt toinen niistä ei enää oo mun kanssa, vaan yhen toisen kanssa. Mitä mun pitäs tehä, vai säilytänkö tilanteen tällaisena?