Mä en tiedä miten mä kestän enää, äitini kuoli viime sunnuntain ja maanantain välisenä yönä rintasyöpään pitkän taistelun jälkeen. Olen vasta 16 vuotias, ja äiti oli mulle rakkain ihminen koko maailmassa. Isäni asuu uuden vaimonsa kanssa, enkä näe heitä usein, joten emme ole erityisen läheisiä. Isälle en voi tästä puhua, ei se ymmärrä ollenkaan miten pahalle musta tuntuu, sanoo vaan että ei se äiti itkemällä takaisin tule ja että mun pitää vaan yrittää olla vahva ja päästä tän yli. Mutta mä en vaan pysty siihen, itkettää ihan kokoajan koska ikävä on vaan niin suunnaton. Mulla ei muutenkaan ole yhtään kaveria tai sisarusta tai ylipäätänsä ketään jolle voisin puhua tästä. Mun tekisi vain mieli huutaa että voi äiti miks sun piti mennä ja jättää mut tänne ihan yksin.
Voi äiti, mulla on sua niin kauhean ikävä.
Voi äiti, mulla on sua niin kauhean ikävä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Äidilläsi on nyt hyvä olla. Sinusta kasvaa vahva aikuinen, joka ei elämän ensimmäisessä myrskyssä kaadu. Otan osaa suureen ikävääsi.
Sinulle on vaikea löytää sanoja, menetyksesi on ollut niin suuri.
Toivon , että jostain löytäisit jonkun, jonka kanssa jakaa suruasi ja myöhemmin muutakin elämääsi. Yksin ei ole hyvä olla. Lammin halaus sinulle ja voimia. Kyllä se aurinko vielä valaisee ja lämmittää.
Olet vielä nuori.suru oman äidin kuolemasta on liian raskas kantaa yksin,ellei sinulla ole ketään luotto ystävää HAE APUA oman kuntasi sururyhmästä/kriisiryhmästä tai vaikka koulu terveydenhoitajalta joka ohjaa, soita rohkeasti, heidän tehtävänsä on tukea ja ohjata, kuunnella ja auttaa sinua elämässäsi eteenpäin. Älä jää yksin! Helpottaa kun saa jollekkin puhua. Voin vain kuvitella suuren ikävän... Voimia ja muista että sinulla on elämä edessäsi, äitisikin toivoisi varmasti että jatkat elämääsi onnellisena.
Ikävää kuulla, toivon sinulle voimia kovasti!!!. Monet eivät todellekaan tiedä, miltä tuo tuntuu. Mutta voin sanoa, että mä valitettavasti TIEDÄN.
Menetin itsekin vasta pian 16 vuotta täytettyäni rakkaimman ihmisen maan päällä: äitini. Pitkään hän taisteli... ja nyt jäi vain tyhjyys. Olen nyt 18, mutta muistan kaiken kuin eilisen. Tuska ei ole helpottanut, vaan se on suurentunut.
Isäni kanssa en todellakaan ole keskustellut tunteistani. Hän ei koskaan puhu siitä. Enkä mäkään hänelle... ei vain jotenkin pysty, ja tuskin siitä mitään apua on. Liian kamalaa, mutta kuiteskin, jos tuntuu jossain vaiheessa siltä että haluat jutella lisää, voin tietysti antaa e-mail osoitteeni.
Vielä kerran: Voimia, niitä tarvitaan