Lemmikkieläinten on todettu edistävän isäntänsä henkistä ja fyysistä hyvinvointia. On tietysti yksilöllistä, mikä lemmikki kenellekin sopii, ja mitä se hänelle merkitsee.
Eräs kahdeksankymppinen mummo sanoi, että hänen lähimmät sukulaisensa ovat serkkuja, ja kissa on hänen perheensä ja ainoa lähiomainen. Kissa on sen vuoksi hänelle tärkeä, eikä hän voi elää ilman sitä.
Lemmikeillä on myös ammatteja, joita ne hoitavat. Koiralla niitä on monia: lenkille patistaja, vahtikoira, opaskoira, tullikoira… Kissan pääasiallinen tehtävä on tietysti laiskotella ja olla söpö, mutta hiirestystä ja rotastustakaan ei sovi unohtaa.
Asuin koko lapsuuteni maalla, mutta näin ensimmäisen kerran rotan vasta 30-vuotiaana, kun muutin Helsinkiin. Se juoksi erään kerrostalon kellarin rikkoutuneesta ikkunasta kadulle ja edelleen toisen puolen kerrostalon kellarin ikkunasta sisään. Joidenkin maalla mummonmökeissä lomailevien helsinkiläisten viha rottapoliiseja kohtaan on herättänyt ajatuksen, että osalle helsinkiläisistä rotat ovatkin ehkä ainoita uskollisia ystäviä.
Teinityttönä koin, että kissat edustivat sitä vapautta, mitä minulla ei ollut. Kissa siis eli minun puolestani osan elämääni, ja siksi sen touhuja oli niin ihana katsella, ja tarjosin sille mahdollisimman hyvät puitteet kissaelämänsä toteuttamiseen. Kun keskustelin aiheesta ystäväni kanssa, joka joutuu olemaan sairaiden lastensa vuoksi valpas 24 tuntia vuorokaudessa, niin hän sanoi, että myös hänen kissansa hoitaa osan hänen elämästään, nimittäin laiskottelun, jota hän ei ehdi tehdä. Kissa kuulemma hoitaa tehtävänsä erinomaisesti, ja sitä on ilo katsella.
Sen jälkeen, kun muutin riittävän kauas kodin vaikutuspiiristä, minulla ei ollut kissaa moneen vuoteen. Asunnon ostamisen ja työpaikan vaihdon yhteydessä, eräs entinen työkaverini halusi ehdottomasti antaa minulle kissan. Kissaelämäni alkoi uudestaan.
Kerro, mitä lemmikki sinulle merkitsee. Minä vielä vähän mietin tämänhetkistä merkitystä. Paljasta myös, jos vihaat joitain eläimiä tai jotain tiettyä eläintä, ja kerro syy. Siis yritä kertoa se ihan oikea syy.
Eräs kahdeksankymppinen mummo sanoi, että hänen lähimmät sukulaisensa ovat serkkuja, ja kissa on hänen perheensä ja ainoa lähiomainen. Kissa on sen vuoksi hänelle tärkeä, eikä hän voi elää ilman sitä.
Lemmikeillä on myös ammatteja, joita ne hoitavat. Koiralla niitä on monia: lenkille patistaja, vahtikoira, opaskoira, tullikoira… Kissan pääasiallinen tehtävä on tietysti laiskotella ja olla söpö, mutta hiirestystä ja rotastustakaan ei sovi unohtaa.
Asuin koko lapsuuteni maalla, mutta näin ensimmäisen kerran rotan vasta 30-vuotiaana, kun muutin Helsinkiin. Se juoksi erään kerrostalon kellarin rikkoutuneesta ikkunasta kadulle ja edelleen toisen puolen kerrostalon kellarin ikkunasta sisään. Joidenkin maalla mummonmökeissä lomailevien helsinkiläisten viha rottapoliiseja kohtaan on herättänyt ajatuksen, että osalle helsinkiläisistä rotat ovatkin ehkä ainoita uskollisia ystäviä.
Teinityttönä koin, että kissat edustivat sitä vapautta, mitä minulla ei ollut. Kissa siis eli minun puolestani osan elämääni, ja siksi sen touhuja oli niin ihana katsella, ja tarjosin sille mahdollisimman hyvät puitteet kissaelämänsä toteuttamiseen. Kun keskustelin aiheesta ystäväni kanssa, joka joutuu olemaan sairaiden lastensa vuoksi valpas 24 tuntia vuorokaudessa, niin hän sanoi, että myös hänen kissansa hoitaa osan hänen elämästään, nimittäin laiskottelun, jota hän ei ehdi tehdä. Kissa kuulemma hoitaa tehtävänsä erinomaisesti, ja sitä on ilo katsella.
Sen jälkeen, kun muutin riittävän kauas kodin vaikutuspiiristä, minulla ei ollut kissaa moneen vuoteen. Asunnon ostamisen ja työpaikan vaihdon yhteydessä, eräs entinen työkaverini halusi ehdottomasti antaa minulle kissan. Kissaelämäni alkoi uudestaan.
Kerro, mitä lemmikki sinulle merkitsee. Minä vielä vähän mietin tämänhetkistä merkitystä. Paljasta myös, jos vihaat joitain eläimiä tai jotain tiettyä eläintä, ja kerro syy. Siis yritä kertoa se ihan oikea syy.
Vastaukset 33
Vanhimmat
Minä tykkään kotipöhköistä :D Kisuleilla on hyvin aktiivinen käpyrauhanen ja on kiva seurata niiden mielikuvitusta, innostuvat pienestäkin virikkeestä. Pidän kissojen käyttäytymistä esimerkillisenä viitteenä, siitä miten oikeasti pitäisi olla ja elää :D
Meidän Miisu, joka kuoli noin 1,5kk sitten kurkkusyöpään oli aivan täydellinen kotipöhkö. Sillä meni tosi pitkään oppia oma nimi. Jos se repi jotain sopimtonta, ja komensin sitä sanomalla korotetulla äänellä Miisu, se hyppäsi aina sänkyyn. Eli sille sana Miisu tiukkaan sävyyn esitettynä tarkoittti "hyppää sänkyyn".
Miisu ei tiennyt olevansa poikkeuksellisen pieni kissa, eli noin 2,5 kg. Kokosuhteita tajuamattomana se ajoi mökillä kaksi kyhmyjoutsenta pois laiturin kupeesta norkoilemasta. Kerran se hätyytti fasaanin puuhun, ja jäi vielä tassut puunrunkoa vasten kuikuilemaan ja naukumaan. Varpushaukankin se yritti pyydystää, ja kerran se onnistui tappamaan jäniksen. Mökillä se romahdutti hiirikannan totaalisesti urakoimalla yhden lomakuukauden ja 10 viikonloppua. Yöt sen oli saatava nukkua kainalossa, ja siellä kainalossa siltä tippui kuolapisaroita. Aika vilpitön vekkuli.
Silloin kun ne olivat ihan pieniä, suljin aina wc-pöntön kannen, etteivät putoa sinne. Nyt kun siihen ei ole tarvetta enää, olen huomannut että Bubis käy paukauttamassa kannen kiinni jälkeeni ;D.
Kissoilla näyttää olevan erilainen maku miesten suhteen tai jokin keskinäinen sopimus, että toisen hoitoihin ei kosketa. Jos Viiru makaa jonkun miehen edessä selällään ja jalat levällään, niin Bubis ei varmasti ole kiinnostunut samasta tyypistä ollenkaan ja päinvastoin.
Odottelen innolla kesää ja kärpäsiä, kärpäset tulevat olemaan hämmästyttävä lisä niiden elämässä, kun täällä stadissa ei paljon tapahdu.
Meillä ei ole lemmikkieläimiä, johtuen varmasti kaikkein eniten siitä että lapset riittävät touhuksi asti, ja ylimääräinen vastuu elikosta, siitä koituvasta rahanmenosta ja muusta vaivasta ei tällä hetkellä tunnu sen arvoiselta. Odotan jo ensimmäisiä keskusteluja naperoiden kanssa aiheesta "kyllä me se hoidetaan, saadaanko koiranpentu".
Lapsuusaikanani meillä oli aina koira tai useampi, näenkin koirat parhaana vaihtoehtona. Ainut omistamani kissa oli kaltoinkohdeltu suojasta pelastettu elukka jonka silloinen poikaystävä lupaa kysmättä minulle kärräsi, vihasin sitä yhtä paljon kuin se vihasi minua.
Lemmikki merkitsee minulle ehkä eniten kumppanuutta, nimenomaan koiraa ajatellen, se on otus joka rakastaa ja on omistautunut laumalleen (perheelleen) ehdoitta. Toisaalta eläin on eläin, eikä sitä voi aina ennakoida...
Luulene ttä siihen koiranpentukeskusteluun ei mene enää kauaa, joudun varmaankin sanomaan ei. Jokin pieni jyrsijä voisi olla eri asia...
***
siinä vaiheessa, kun ollaan jo riittävän vanhoja, ja jos se vastuu todellakin kannetaan, eikä sälytetä vanhempien harteille. Pikkujyrsijät ovat suloisia, mutta ne ovat kovin lyhytikäisiä.
Mulla oli palkattuna kissojen hoitajana 14-vuotias naapurin poika. Kaveri hoiti 3 kissaamme, kun olimme matkoilla ja silloin, kun opiskelin toisella paikkakunnalla ja mies oli myös muualla projektihommissa. Kouluasiansa poika hoiti vähän niin ja näin ja lintsaili yhtenään, mutta kissahoitajana hän oli luotettava. Hänen äitinsä oli taustalla valppaana, mutta poika kyllä hoiti hommansa itse, ja kissat pitivät hänestä.
merkitsee minulle paljon. Vaikka se välillä rasittava onkin, kun se närsii varpaitani ja kun sen oksennuksia joutuu siivoamaan, niin ikävä tulisi, jos se kuolisi.
Kissa sopii tähän huusholliin mainiosti, koska täällä asuu kaksi erittäin laiskaa ihmistä, joten koiran hankkimisessa ei olisi mitään järkeä, koska sitä tarvitsisi ulkoiluttaa. Kissaa ei tarvitse viedä ulos muulloin kuin kesällä, jotta se saa ruohoa pureskella.
Luulisin, että kissa on yhtä tyytyväinen minuun, kuin minä siihen. Hyvin tullaan toimeen.
Kyllä minä pidän miltei kaikista eläimistä. En tosin ole vielä saanut tarpeeksi rohkeutta, jotta menisin naapuritalon boaa katsomaan, vaikka kutsuttu on.
ja luovaa joutenoloa opiskeleville.
Burmakissoihin suhtaudun epäluuloisesti. Ne ovat usein aika häijyluonteisia puupäitä. Lemppareilleni puolinorskeille olen antanut oman rotunimen "timanttikissat".
Jos täällä asuisi koira, niin eipä huvittaisi nytkään sen kanssa lenkille lähteä, kun lunta sataa ja on kylmä.
Ostin kuukausia sitten kirjan nimeltänsä Joutilaisuuden ylistys, jonka on kirjoittanut Tom Hodgkinson, mutta en ole laiskuuttani vielä saanut sitä luettua. Selaillut ainoastaan. Hienoja oivalluksia siinä on.
Kanniskelen yhä entisten koirieni kuvia lompakossani, vaikka sen viimeisenkin kuolemasta on viitisentoista vuotta. Ikävä on karvaturreja. Yhden hymynaama on kyllä tässä koneessa taustakuvana.
Olen yli nelikymppinen sinkku ja sinkuksi näytän jäävän, ihan omasta halustani kyllä. Koiran ottaisin lenkkeily- ja juttelukaveriksi, mutta yrittäjän työajoilla ei koiraa pidetä kotona odottamassa, eikä kaikkien asiakkaidenkaan luo sitä voisi viedä.
Niin, kaikista eläimistä tykkään, mutta ötökät ja luikerot katselen mieluiten televisiosta. (Kissoista en kyllä piittaa, koska niille olen suorastaan vaarallisen allerginen.)
Niistä olisi niin paljon iloa. Ehkä sitten aikanaan eläkeiässä.
Eräs ystäväni, joka muuten oli just äsken kyläilemässä mun luona, on allerginen kissoille ja ilmeisesti koirillekin. Hän pystyy oleilemaan sellaisten eläinten kanssa, jotka ovat paljon ulkona, mutta sisäkissat ja paljon sisällä itsellään on kalakavereita akvaariossa.
Menimme kerran lemmikkieläinliikkeeseen kaloja katselemaan. (Norsukalat ovat muuten tosi nokkelia ja leikkisiä.) Kun ystäväni pani sormensa akvaarion lasia vasten, niin kaikki kalat tulivat heti sormen kohdalle. Kun minä panin oman sormeni lasiin, niin yhtäkään kalaa ei kiinnostanut. Kai niillä oli jokin oma juttu, josta minä olin täysin ulkona.
Tämän vuoden alkuun sain jakaa kotini kahden kissan kanssa. Valitettavasti toisen munuaiset pettivät tammikuussa, eikä muuta ollut enää tehtävissä kuin armokuolema. Jäljelle jääneestä siskoksesta on nyt tullut erityisen tärkeä perheenjäsen ja kaveri. Toisaalta silläkin on entistä suurempi tarve hakea hellyyttä ja kumppanuutta ihmisiltä, kun veli on kadonnut koskaan palaamatta.
Minulle kissa on kaikkein parhaiten kuvailtavissa perheenjäseneksi, mutta on turha hakea rinnastuksia inhimillisiin perheenjäseniin. Kissan elämä on tietyissä suhteissa kadehdittavalla tavalla yksinkertaisempaa ja puhtaampaa. Sellainen on kissan mielikin: se on rehellinen otus. Jos kissa luottaa ja pitää sinusta, se on ystävä ja käy välillä kiehnäämässä jalkaan kuristen. Jos ei, se ei päästä sinua edes lähelle. Kissa ei teeskentele kuin korkeintaan silloin, kun se tajuaa tehneensä jotain noloa. Silloin pitää ottaa "noin minä aioinkin tehdä"-asenne, ja käyttäytyä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kissamaailmassa kasvot täytyy aina säilyttää.
Joskus olen miettinyt sitäkin, että kissa toimii tiettyjen primitiivisten vaistojen täyttäjänä ihmisen elämässä. Ihmisiltä on vasta muutama miljoona vuotta sitten kadonnut turkki, jota sukia. Kuitenkin meillä on edelleen selvästi sellaiset aivorakenteet, jotka sanovat että karvaisen kupsuttelu on mukavaa ja sitä pitäisi tehdä. Kissalla ja ihmisellä on siis symbioosi: ihminen saa silitellä ja rapsutella jotain pehmeää ja karvaista, kissa taas pääsee nauttimaan silittelystä ja rapsuttelusta.
Jos kissaa ei kohtele hyvin, se voi muuttaa naapuriin, kuten meilläpäin on käynyt. Naapurin kissa on muuttanut pysyvästi meille, koska minä en jätä sitä yöksi pakkaseen palelemaan, kuten naapuri, enkä unohda antaa ruokaa. Naapuri käski minun heittää kissa ulos, mutta enhän minä sitä pakkaseen heitä, jos se ei itse halua.
Munuaisten vajaatoiminta on hyvin yleinen vaiva ikääntyvällä kissalla. Se johtuu valkuaisvoittoisesta ruokavaliosta. Minun 'identtinen kaksoissisareni' Pantteri jouduttiin lopettamaan munuaisten vajaatoiminnan ja sen aiheuttamien oheisvaivojen vuoksi pari vuotta sitten.
Tammikuun alussa kuolleella Misulla oli myös lievä munuaisten vajatoiminta, joka pysyi ruokavaliolla jokseennkin haitattomala tasolla. Minua huolestutti se, miten Misu jatkossa kestäisi henkisesti munuaisten rappeutumisen edelleen. Huolettoman kotipöpin elämä olisi varmaan ollut sille ahdistavaa munuaisvian rasittamana, ja oikean lopetushetken valinta on aina vaikeaa. Nopeasti etenevä kurkkusyöpä oli tavallaan hyvä. Misu lähti saappaat jalassa. 2 tuntia ennen lopettamistaan se vielä leikki villisti, vaikka syöpä vaikeuttikin jo pahasti hengittämistä.
Meillä on sellainen työnjako kotona, että mies harjaa ja paijaa kissat, minä annan lääkkeet ja ruuan. Kissallani on meneillään kolmas silmälääkekuuri, kun silmätulehdus ei ota patrantuakseen. Arvaa vaan, olenko kissan mielestä enää kiva. Naapurin kissakin mörköilee, kun olen antanut sille just kolmenpäivän matokuurin. No, aikanaan ne antavat anteeksi.
Pieni koira. Ja uskollisempaa ystävää ei kyllä taida löytyä.
Purevista pikkuötököistä en pidä mutta en mä niitäkään vihaa.
Ne ovat kokoonsa nähden yllättävän tempperamenttisia. Yhdellä puolitutulla on pieni turrikka, joka ei suostu liikahtamaankaan, jos sille laitetaan valjaat tai panta. Se kulkee isännän kanssa vapaana ja liikkuu just niinkuin itse tykkää. Ukon ei auta muuta kuin patsastella vieressä, kun koira päättää pysähtyä tarkkailemaan maailmaa kaikessa rauhassa.
Kerran eräs pieni terrierityttö oli ihastunut ikihyviksi minun kollikissaani. Koiralle oli kotona jopa järjestetty ikkunalle paikka, josta se saattoi seurata kissani menemisiä ja tulemisia, mutta kissani suhtautui aina hyvin epäluuloisesti ihailijaansa.
Isoja koiria vähän vieroksun, koska ne voivat olla arvaamattomia, jos niiden käyttäytymistä ei ymmärrä, ja minä en ymmärrä.
mutta kissoja myös. Kyllä minä pidän koirista. Aina tosin kysyn omistajalta, millainen koira on ja tykkääkö rapsuttamisesta.
Kerran oikein ihastuin sellaiseen isoon karvaiseen löllykkään, joka katseli minua kostein silmin pää kallellaan. Tykkäsi kovasti silittämisestä.
Kävin heittämässä sinne viestin.
Nätti kuva.
Minulle tuo galleriasivujen toiminta on täyttä hebreaa, ellei peräti kiinaa. Enkä halua tutkailla ihmisten naamakuvia, koska haluan itse luoda mielikuvan henkilöistä, joiden kanssa tulee kirjoiteltua.
Mutta laittamasi kuva oli mystisen kaunis.
Lapsuuteni vietin maaseudulla ja meillä oli lemmikkieläiminä, koira, kissa ja kaneja. kaneja tosin Janne-kollimme nitisteli usein hengiltä. Lemmikit olivat tavallansa kkoko perheen yhteisiä. Sitten aikuisena minulla oli koira kolmetoista vuotta. jouduin lopetuttamaan muuttaessani kerrostaloon. Lemmikit ovat ihania, mutta kiireisenä yksineläjänä en voi niitä pitää. Ulkoilutan ja hoidan aina silloin tällöin ystävieni elukoita ja se saa riittää ehkä loppuelämäkseni. Mitä sitten, jos vaikka sairastun, lemmikki ikävöi aina omistajaansa ja liikun melko paljon evankeliumin asioilla. Poikkean joskus viikkonloppuisin Krjalassakin!
niin ihania, etten niitä elukoiksi nimittelisi. Naapurinikin kutsuu kissaansa elukaksi. Nyt lähemmäs 10-vuotiaana tämä kissa on oma-alotteisesti muuttanut meille asumaan, ilmeisesti lopullisesti.
Minun pieni kissani merkitsee minulle aivan valtavasti. Tällä hetkellä se on lähes tärkein asia elämässäni.
Hän on kenties ronkelein kaveri ruoan suhteen ja sen vuoksi langanlaiha mutta tavattoman lihaksikas. Sylissä nukkuminen on kaverini lempiajanviettotapa. Teenpä mitä hyvänsä kotona, on minulla aina kaveri apuna.
Olemme reissanneet yhdessä eurooppaa ristiin rastiin ja tulemme tekemään niin vastakin.
Koti on koti ja lämmin vasta sitten, kun siellä on ihana karvakasa seurana antamassa eloa huusholliin. Minä rakastan pohjattomasti minun plyyshipussukkaani.
Onpa kissat tosiaan erilaisia. Minun kissani on ihan paniikissa autossa.
Matkailuautolla mennään. Tiukin paikka plyyshipussukalleni tuli Alsacessa leirintäalueella. Siellä oli pari kattohaikaraa, jotka kulkivat ihmisten leiripaikoilla tutkimassa. Toinen niistä haikaroista yritti tehdä lähempää tuttavuutta kisuni kanssa. Eihän sellainen pieni kissa voinut ymmärtää, mikä ihmeen jätti tuli häntä tutkimaan. Tutut tintit ovat hieman pienempiä. Kisu painui autoon, eikä tullut ulos kahteen viikkoon, vaikka maisemat vaihtuivat moneen kertaan.
Matkoilla on myös mukana matkakaverini kissa. Itsellänikin oli vielä 1,5 vuotta sitten kaksi kissaa ja molemmat olivat reissuissa aina matkassa. Enhän minä kestäisi kuukautta ilman kisuani.
"Enhän minä kestäisi kuukautta ilman kisuani."
- Semmoista se on. Olen viimeksi ollut vajaa vuosi sitten kolmen päivän reissussa ja silloin soitin kissavahdille joka päivä. Nyt pitäisi lähteä viikon reissulle joskus loppukeväästä, tai sitten kesällä jonnekin, minne ei tarvitse mennä lentokoneella.
Vaikka meillä on kaksikin luotettavaa kissavahtia, niin jostain syystä sitä vaan miettii, että kuinka siellä kotona pärjäillään.
Eräs tavanomainen 35 km matka 3 kissan kanssa mökille:
Yksi söi paniikissa auton takaikkunalla sisävuorauksia. Yritti kai pitää niistä kiinni, ettei tippuisi. Kissa oli vasta haettu löytöeläintalolta, eikä sille ollut vielä omaa koria.
Toinen huusi koko matkan epätoivoisesti
Kolmas, joka oli tottunut matkustamaan sylissäni olkapäätäni halaten oksensi syliini viimeisellä mutkikkaalla tieosuudella, itseasiassa mökin pihassa.
Päästiin perille, ja otin heti jääkylmän oluen.
maistuu tietyissä tilanteissa erityisen hyvältä:)
Minulla oli kerran iso raapu/arpi kädessä kuukausia, kun Karkki hermostui automatkalla.
Taidankin lipaista yhden ja käyn sen jälkeen nukkumaan. Öitä!
...on kultainen koirani, joka juuri täytti kymmenen vuotta. Olemme eläneet tiiviisti yhdessä, koirani on mukanani töissäkin. Se on niin lempeä ja ystävällinen että sitä uskaltavat hyväillä vanhukset haurailla ryppysillä käsillään, lapset pikkuruisilla sormillaan, jopa ihmiset jotka yleensä pelkäävät koiria uskaltavat silitellä tuota koiramaailman lähettilästä jonka jostakin kohtalon suopeasta oikusta satuin saamaan juuri omaan kotiini asumaan. Vieläkin ällistelen joka päivä onneani kun minulla on tuollainen kumppani.
Aikaisemmin minulla on ollut lemmikkinä hiiriä, hamstereita ja rottia. Kun olin lapsi niin meillä oli kissa, hassu ja kaunis otus omintakeisine tapoineen. Akvaario minulla on ollut lähes aina ihan lapsesta asti.
Pidän kaikista eläimistä; myös käärmeistä, liskoista, hyönteisistä ja hämähäkeistä. Hyppyhämähäkit ovat erikoisia suosikkejani ja aina kun satun kohtaamaan sellaisen, ihailen sen viisasta silmärivistöä aina mukana olevalla lupillani. Viime viikolla hiihtolomalla mökkiimme ilmestyi kotipäästäinen, joka kävi koiran ruokakupilla syömässä tunnin välein. Sitä oli hauska seurata ja sille järjestyi tietysti oma ruokatarjoilu ja pieni vesikuppikin varmuuden vuoksi.
Ainoa eläinryhmä josta en pidä on loispistiäiset - jos näen loispistiäisen pulassa, esim. vesiastiassa räpistelemässä, joudun todella vaikean dilemman eteen: pelastaisinko sen vai en. NO, yleensä kuitenkin pelastan sillä minun on vaikea jättää auttamatta hätää kärsivää, olipa se sitten vaikka loispistiäinenkin.
Minun 6-vuotias timanttikissani on myös äärimmäisen lempeä ja aina iloinen.
Kävin eräänä lauantaina kissatalolla katsomassa kissoja. Meidän timanttikissamme istui yhdessä nurkassa. Rapsutin sitä, kuten montaa muutakin. Mopoillessani kotiin minun mieltäni alkoi poltella se kissa, ja olin aivan jännittyminen. Tiedustelin kissaa sunnuntaina, mutta sen kerrottiin olevan varattu. Yhdistyksen puheenjohtaja lupasi tarkistaa vielä varaajalta, ja pyysi käymään keskiviikkona. Menin keskiviikkona kissatalolle kuljetuskorin kanssa. Puheenjohtaja sanoi, että varaaja ottaa kyllä kissan, ota joku muu. Lähdin kotiin ilman kissaa. Kun eräs kaverini kysyi, sainko kissan, sanoin:"En vielä. Se on jo varattu, mutta kyllä minä sen saan. Varaajan työpaikassa alkaa YT-neuvottelut, tai sitten hänen lapsensa menee allergiatesteihin, ja tämä varaaja sanoo, ettei hän tässä tilanteessa voikaan ottaa sitä kissaa." Kului viikko. Eläinsuojeluyhdistykseltä soitettiin, että saisin sittenkin kissan. Kissan varanneen henkilön työpaikalla oltiin tekemässä uudelleenjärjestelyjä, ja hän joutuisi ehkä vaihtamaan asuinpaikkaa. Hän oli sanonut lähes samoilla sanoilla kuin olin ennustanut, että siinä tilanteessa hän ei voi ottaa sitä kissaa.
Hämähäkeistä en pidä, mutta annan niiden elellä kellarikerroksessa. Pitkäkoipilukit ovat vastenmieisimpiä, koska ne tulevat itsepintaisesti kohti (lämmön suuntaan kai). En minä niitä tietenkään tapa. Hämähäkit kuitenin kiehtovat minua, koska ovat niin kauniita. Olen piirtänyt ja maalannut niistä kuvia, ja pari taulua olen ripustanut esillekin.
Mä muuten hoidin kerran emosta eksyneen 100 g painavan hampaattoman siilivauvan aikuiseksi. Pari talvea se majaili rakentamassani mökissä rivitaloasuntoni pihassa. Siilit ovat yllättävän tempperamenttisia, energisiä ja persoonallisia.
...sait sen kissan joka tuntui omalta. Kissathan usein valitsevat hoitajansa, niinkuin varmaan tiedätkin.
Millä ruokit siiliä? Eikös kissanruoka ole niille sopivaa vai muistanko väärin? Vai jouduitko peräti aloittamaan maitoruokinnalla? Onkos siilinmaitovastikkeita olemassa?
Minä pelastin kerran sellaisen pitkäjalkaisen lukin - se oli jossakin nurkassa pölykasassa, sotkeutuneena koirankarvoihin. Luulin kuolleeksi mutta sitten huomasin että jalka liikahti vähän. Erottelin ja oioin varovasti nuppineulan avulla kirkkaan valon alla jalat järjestykseen ja pölyt ja karvat pois. Lukki oli kuivunut aivan lommoille, laitoin sen pöydälle seisomaan ja pisaran vettä sinne mahan alle. En unohda koskaan miten lukki laskeutui hitaasti kuin avaruusalus kohti vesipisaraa ja joi sen tyhjiin noin vain. Annoin lisää vetää ja sitä mukaa kun lukki joi, sen ruumis sai takaisin oman pyöreän muotonsa. Jalatkin näyttivät jotenkin tukevammilta ja suoremmilta kun nestetasapaino palautui.
Palautin sen lattialle aika lailla paremmassa kunnossa kuin se oli löydettäessä :)
Ihmiset kammoavat joitain eläimiä. minusta käärme on vastenmielinen, mutta en minä sellaista tppaisi, vaan juoksisin täyttä laukkaa päinvastaiseen suuntaan.
Olen pitänyt kädessäni niitä pitkäkoipisia hämähäkkejä. Ne ovat kyllä ihmeen hienoja olentoja. Onko ne sitten lukkeja vai mitä, mutta maatalojen ulkovarastoissa ja puuhuusseissa niitä kiipeilee pitkin seiniä.
Luin jostain, että maito on siileille epäterveellistä. Olisiko ollut joku eläinlääkäripalsta, mistä sen luin.
...laktoosi-intoleranssi :)
Mutta ei kai pikkusiileillä sentään oman emonsa maitoa kohtaan, joten siksi kai niille pitäisi sitten antaa siilinmaidonvastiketta jos joutuu orpoa siilinpoikasta hoitamaan?
Olit kyllä oikeassa kissanruoasta. mutta tämä kannattaa lukaista:
"SOPIMATONTA SIILILLE
LEHMÄNMAITO ON HAITALLISTA SIILILLE, vaikkakin se pitää maidosta kovasti.
raaka liha tai kala
mausteet
suola
leipä (turpoaa siilin vatsassa, voi sisältää maitoa ja suolaa)
teolliset ruuat esim. makkarat, joissa on paljon lisäaineita ja suolaa; lisäaineita sisältäviä ruokia kannattaa välttää, sillä siili saa aivan kyllikseen lisäaineita ihmisten jättämistä ruuantähteistä
maksa, munuaiset ja muut sisäelimet"
http://www2.eduskunta.fi/kerhot/luonto/eurosiili/ravinto.htm
- Kaikenlaisille sivuille sitä eksyykin. On tämä nettimaailma hieno paikka saada tietoa. Melkein mistä tahansa aiheesta sitä löytyy.
Soitin Anja Eerikäisen eläintalolle, ja tiedustelin ruokinta ohjeita. Sain ohjeeksi:Tuttelia 0-1 vuotta. Samoin kauravelliä voisilmällä. Mössöksi keitettyä pakasteseitä tuttelin sekaan, ja reippaasti siirtyminen kokonaan maidottomaan.
Oli jo loppukesä, kun löysin pikkusiilin. 3:ssa viikossa sain sen painon nousemaan 100 g:sta 475 grammaan. Ongelma on usein se, että orpo siili ei syö. Minunkaan siilini ei suostunut ottamaan ruokaa pipetistä, eikä se osannut syödä kupista. Laiton tuttelia iholleni, josta siili nuoli ruuan. Asetin viereen kupin, jossa oli samaa ruokaa, ja siili oppi nopeasti syömään kupist, ja ruoka maistui. Kuonon rapsuttelulla vokottelin sitä syömään enemmän. Talven varalle pikku-siili tarvitsee läskiä lämmön ylläpitämiseen, siksi ruuan on hyvä olla rasvaista. Keväällä, kun siilini heräsi, se ei ollut edes kovin laiha.
Lihatuttelit se otti suuhun ja heitti selkäänsä. Varsinainen possu. Etsin pihalta pieniä etanoita, ja kannoin siilin niiden luo, mutta siili katseli vaan minua ihmetellen silmiin, eikä huomannut etanaa. Keksin panna kissanruokaa etanan viereen, mutta se ahmi kaiken liukuhihnalla, eikä varmaan huomannut koko etanaa. Jossain vaiheessa se kai hoksasi etanat oma-alotteisesti. Varmaan siinä vaiheessa, kun sille tuli hampaat ja se pureskeli niillä kaikkea mahdollista
Hyvin pienenä siilin ruumiinlänmmön ylläpitämistä ei pidä myöskään unohtaa. Käärin sen pieneen pyyhkeeseen ja pidin sitä olkapäätäni vasten, minne sitten meninkään. Se käpertyi aina kaulaa vasten. Onneksi sen piikit olivat vielä pehmeät. Ulos sitä ei kannata jättää yksin, ellei ole hellelämpötila. Ulkona ollesamme se kävi usein jalkani päälle nukkumaan. Löytäessäni siilin, mulla oli loma, mutta jouduin käymään yhden päivän töissä. Silloin naapuri kävi katsomassa ja syöttämässä siiliä 4 tunnin välein.