Kristinusko on yksi myöhäisantiikin monista mysteeriouskonnoista, ainoa joka niistä on jäänyt jäljelle, koska tuo yksi teki lopun kaikista muista sulauttamalla ne itseensä ja liittoutumalla Rooman maailmanvaltakunnan kanssa. Hajoava Rooman imperiumi (tai sen läntinen, latinalainen puolisko) siirsi organisaationsa katoliseen kirkkoon. Ylipapista eli pontifex maximuksesta eli paavista tulikin kristitty. Demeter, Artemis, Afrodite ja Isis muuttuivat Mariaksi, samoin germaaniset jumalattaret. Lukemattomat muut kultit saivat uuden hahmon katolilaisina pyhimyskultteina, jotka ovat vieläkin olemassa. Kristinuskon oli muututtava pakanalliseksi ja länsieurooppalaiseksi, jotta länsieurooppalaisista pakanoista saattoi tulla kristittyjä. Suomikin, useimpine heimoineen, oli jo kauan sitten omaksunut Ristin Kiesuksen, omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan käsin, kun paavi ensimmäisen kerran lähetti tänne Rooman edusmiehen. Se ei ollut ristiretkeä eikä käännyttämistä, vaan kaukaisen provinssin asioiden järjestämistä yleiseurooppalaisen kaavan mukaiseksi, eli vähän samaa kuin mitä EU nykyisin tekee direktiiveillään.
Keskiajan kirkossa Sanan kuulemisella ja saarnaamisella ei ollut paljonkaan merkitystä. Uskonto ei ollut uskomista ja ajattelua vaan magiaa ja taikuutta. Kansa uskoi kirjaimellisesti transsubstaatioon eli että viini ja leipä todella muuttuivat ihmisjumalan vereksi ja lihaksi, ja että näillä oli vahva puhdistava taikavoima. Pakanuudesta siirryttiin kristillisyyteen siksi, että ajateltiin kristinuskon magian olevan pakanallista magiaa vahvempaa. Uskonto palveli elämää eikä päinvastoin. Vanhat loitsut ja uhririitit elivät yhtä aikaa kristillisten menojen kanssa, kirkko katsoi niitä läpi sormien. Kansa jätettiin rauhaan, kunhan se maksoi kymmenyksensä ja osallistui messun pyhiin menoihin. Suomea ei koskaan käännytetty katolilaiseksi, mutta Suomi käännytettiin protestanttiseksi. Vasta reformaation myötä kansan omia vanhoja uskomuksia todella alettiin tukahduttaa ja juuria pois. Valtio otti haltuunsa kirkon ja kirkko ihmisten ajattelun. Protestanttisuus tahtoi kansan mielet otteeseensa, koska ne oli valjastettava vahvistuvan modernin valtion palvelukseen. Siksi ihmisille oli saarnattava esivallan käskyjä ihmisten omalla kielellä. Kaikki Lönnrotia ja Aleksis Kiveä edeltänyt suomenkielinen kirjallisuus oli pääosin vain uskontoa ja/tai/eli propagandaa.
Uuden ajan ja luterilaisuuden kaksi ensimmäistä vuosisataa eli 1500-luku ja 1600-luku olivat pimeää aikaa Suomen historiassa: Suomen talonpoikien tappio nuijasodassa, Suomen aateliston häviö Kaarle IX:lle, puhdasoppisuuden henkinen pakkopaita, suuret nälkävuodet 1600-luvun lopussa, Ruotsin luterilaisen kuninkaan loputtomat sodat, hirveimpänä näistä suuren Pohjan sodan kauhea katastrofi. Keskiajalla Suomi piti yhtä aikaa kiinni pakanuuden ajan perinteistään, ja oli toisaalta osa Eurooppaa siinä kuin mikä tahansa muukin katolilainen maa. Ruotsin kuningasta merkittävämpi oli paikallinen ylimystö, Kalmarin unioni, saksalainen Hansa ja Rooman paavi. Vasta Kustaa Vaasan, Kaarle XI:n ja Kustaa II Adolfin myötä Suomesta tuli Ruotsin alusmaa, tai jopa siirtomaa, jota pidettiin Tukholmassa vähemmän tärkeänä kuin vaikkapa Baltiaa tai Bremeniä. Kehitys kulki siihen pisteeseen, että 1700-luvun lopussa Suomen ruotsalaistuminen oli vain ajan kysymys. Yksin Venäjän keisarin tulo Suomen yliherraksi pelasti meidät siltä. Mutta luterilaisuuden ylivaltaan se ei vaikuttanut.
Luterilaisen Suomen häpeän vuosi oli 1918, sen kunnian päivät koettiin 1939-1944. Vuonna 1918 "jumalattomia punikkeja" lahdattiin ja näännytettiin nälkään uskonkiihkon sekaisella fanaattisuudella, jossa oli myös ripaus etnistä konfliktia ja rotuvihaa: suomenruotsalaiset porvarit vastaan suomalaiset sosialistit. Mutta luterilainen Suomi lunasti itsensä 1939 talvisodan kiirastulessa. Silloin nähtiin sen ylväin hetki. Kirkko oli vuosia kasvattanut kansaa uhrimieleen ja isänmaalliseen jihadismiin. Suomalaiset palelivat ja kuolivat lumipuvuissaan varmoina taivaspaikasta. Sadat, jopa tuhannet ihmiset näkivät enkeleitä ja muita ihmeitä rintaman yllä. Suomi kävi paitsi puolustussotaa, myös uskonsotaa, olihan jälleen "jumalaton punikki" vastassa. Nykyajan sekularisoitunut suomalainen ei olisi kestänyt talvi- ja jatkosodan tappotyötä päivääkään luhistumatta välittömästi sekä henkisesti että ruumiillisesti. Isovanhempamme suhtautuivat siihen kuin jumalanpalvelukseen.
Kaikki on katoavaista. Luterilaisten suomalaisten rotu on kuollut sukupuuttoon. Siihen ei tarvittu muuta kuin se että yksi sukupolvi päätti olla siirtämättä traditiota eteenpäin, ja seuraava sukupolvi kieltäytyi myöskin siitä mitään vastaanottamasta. Traditio on totta, koska se on olemassa, kirjauskovaisuus valhetta, koska se perustuu joko traditioon tai ei mihinkään. Raamattu yksin ei merkitse mitään, Jeesuksen sanat yksin eivät merkitse mitään. Ne ovat miekka, ja ratkaisevaa on se kuka miekkaa heiluttaa ja ketä kohti. Kustaa Vaasan aikana valtio käytti Raamattua kirkkoa vastaan, nyt valtio käyttää kirkkoa Raamattua vastaan, mutta kirkko toimittaa samaa mitä se on Suomessa aina tehnyt Kustaa Vaasan ajoista lähtien. Jos valtio käskee luterilaista kirkkoa muuttumaan ei-luterilaiseksi, se ei pane vastaan. Se ei pannut vastaan, kuten näette.
Keskiajan kirkossa Sanan kuulemisella ja saarnaamisella ei ollut paljonkaan merkitystä. Uskonto ei ollut uskomista ja ajattelua vaan magiaa ja taikuutta. Kansa uskoi kirjaimellisesti transsubstaatioon eli että viini ja leipä todella muuttuivat ihmisjumalan vereksi ja lihaksi, ja että näillä oli vahva puhdistava taikavoima. Pakanuudesta siirryttiin kristillisyyteen siksi, että ajateltiin kristinuskon magian olevan pakanallista magiaa vahvempaa. Uskonto palveli elämää eikä päinvastoin. Vanhat loitsut ja uhririitit elivät yhtä aikaa kristillisten menojen kanssa, kirkko katsoi niitä läpi sormien. Kansa jätettiin rauhaan, kunhan se maksoi kymmenyksensä ja osallistui messun pyhiin menoihin. Suomea ei koskaan käännytetty katolilaiseksi, mutta Suomi käännytettiin protestanttiseksi. Vasta reformaation myötä kansan omia vanhoja uskomuksia todella alettiin tukahduttaa ja juuria pois. Valtio otti haltuunsa kirkon ja kirkko ihmisten ajattelun. Protestanttisuus tahtoi kansan mielet otteeseensa, koska ne oli valjastettava vahvistuvan modernin valtion palvelukseen. Siksi ihmisille oli saarnattava esivallan käskyjä ihmisten omalla kielellä. Kaikki Lönnrotia ja Aleksis Kiveä edeltänyt suomenkielinen kirjallisuus oli pääosin vain uskontoa ja/tai/eli propagandaa.
Uuden ajan ja luterilaisuuden kaksi ensimmäistä vuosisataa eli 1500-luku ja 1600-luku olivat pimeää aikaa Suomen historiassa: Suomen talonpoikien tappio nuijasodassa, Suomen aateliston häviö Kaarle IX:lle, puhdasoppisuuden henkinen pakkopaita, suuret nälkävuodet 1600-luvun lopussa, Ruotsin luterilaisen kuninkaan loputtomat sodat, hirveimpänä näistä suuren Pohjan sodan kauhea katastrofi. Keskiajalla Suomi piti yhtä aikaa kiinni pakanuuden ajan perinteistään, ja oli toisaalta osa Eurooppaa siinä kuin mikä tahansa muukin katolilainen maa. Ruotsin kuningasta merkittävämpi oli paikallinen ylimystö, Kalmarin unioni, saksalainen Hansa ja Rooman paavi. Vasta Kustaa Vaasan, Kaarle XI:n ja Kustaa II Adolfin myötä Suomesta tuli Ruotsin alusmaa, tai jopa siirtomaa, jota pidettiin Tukholmassa vähemmän tärkeänä kuin vaikkapa Baltiaa tai Bremeniä. Kehitys kulki siihen pisteeseen, että 1700-luvun lopussa Suomen ruotsalaistuminen oli vain ajan kysymys. Yksin Venäjän keisarin tulo Suomen yliherraksi pelasti meidät siltä. Mutta luterilaisuuden ylivaltaan se ei vaikuttanut.
Luterilaisen Suomen häpeän vuosi oli 1918, sen kunnian päivät koettiin 1939-1944. Vuonna 1918 "jumalattomia punikkeja" lahdattiin ja näännytettiin nälkään uskonkiihkon sekaisella fanaattisuudella, jossa oli myös ripaus etnistä konfliktia ja rotuvihaa: suomenruotsalaiset porvarit vastaan suomalaiset sosialistit. Mutta luterilainen Suomi lunasti itsensä 1939 talvisodan kiirastulessa. Silloin nähtiin sen ylväin hetki. Kirkko oli vuosia kasvattanut kansaa uhrimieleen ja isänmaalliseen jihadismiin. Suomalaiset palelivat ja kuolivat lumipuvuissaan varmoina taivaspaikasta. Sadat, jopa tuhannet ihmiset näkivät enkeleitä ja muita ihmeitä rintaman yllä. Suomi kävi paitsi puolustussotaa, myös uskonsotaa, olihan jälleen "jumalaton punikki" vastassa. Nykyajan sekularisoitunut suomalainen ei olisi kestänyt talvi- ja jatkosodan tappotyötä päivääkään luhistumatta välittömästi sekä henkisesti että ruumiillisesti. Isovanhempamme suhtautuivat siihen kuin jumalanpalvelukseen.
Kaikki on katoavaista. Luterilaisten suomalaisten rotu on kuollut sukupuuttoon. Siihen ei tarvittu muuta kuin se että yksi sukupolvi päätti olla siirtämättä traditiota eteenpäin, ja seuraava sukupolvi kieltäytyi myöskin siitä mitään vastaanottamasta. Traditio on totta, koska se on olemassa, kirjauskovaisuus valhetta, koska se perustuu joko traditioon tai ei mihinkään. Raamattu yksin ei merkitse mitään, Jeesuksen sanat yksin eivät merkitse mitään. Ne ovat miekka, ja ratkaisevaa on se kuka miekkaa heiluttaa ja ketä kohti. Kustaa Vaasan aikana valtio käytti Raamattua kirkkoa vastaan, nyt valtio käyttää kirkkoa Raamattua vastaan, mutta kirkko toimittaa samaa mitä se on Suomessa aina tehnyt Kustaa Vaasan ajoista lähtien. Jos valtio käskee luterilaista kirkkoa muuttumaan ei-luterilaiseksi, se ei pane vastaan. Se ei pannut vastaan, kuten näette.
Vastaukset 5
Vanhimmat
vain tätä alkua:
"Kristinusko on yksi myöhäisantiikin monista mysteeriouskonnoista, ainoa joka niistä on jäänyt jäljelle, koska tuo yksi teki lopun kaikista muista sulauttamalla ne itseensä ja liittoutumalla Rooman maailmanvaltakunnan kanssa. Hajoava Rooman imperiumi (tai sen läntinen, latinalainen puolisko) siirsi organisaationsa katoliseen kirkkoon. Ylipapista eli pontifex maximuksesta eli paavista tulikin kristitty. Demeter, Artemis, Afrodite ja Isis muuttuivat Mariaksi, samoin germaaniset jumalattaret. Lukemattomat muut kultit saivat uuden hahmon katolilaisina pyhimyskultteina, jotka ovat vieläkin olemassa. Kristinuskon oli muututtava pakanalliseksi ja länsieurooppalaiseksi, jotta länsieurooppalaisista pakanoista saattoi tulla kristittyjä. Suomikin, useimpine heimoineen, oli jo kauan sitten omaksunut Ristin Kiesuksen, omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan käsin, kun paavi ensimmäisen kerran lähetti tänne Rooman edusmiehen. Se ei ollut ristiretkeä eikä käännyttämistä, vaan kaukaisen provinssin asioiden järjestämistä yleiseurooppalaisen kaavan mukaiseksi, eli vähän samaa kuin mitä EU nykyisin tekee direktiiveillään. "
Tämä on hyvin vanhentunut käsitys. Muistan kun huomasin, että tämä on todettu jo virallisimmissa ja liberaaleissa lähteissä kuten mm. yliopiston pääsykoekirjoissa.
Tässä hyvä sivusto asiaa koskien:
http://www.tektonics.org/
"Tämä on hyvin vanhentunut käsitys."
Niin mikä osa siitä?
Uskonnoilla on syntynsä, kehityksensä, kasvunsa, vanhenemisensa ja kuolemansa, niin kuin kaikilla asioilla. Tämän päivän kristitty joutuu kokemaan samaa kuolemantuskaa kuin pakanallinen roomalainen Konstantinuksen ja Theodosiuksen jälkeen, tai ne Ateenan filosofit, joiden akatemia Justinianus sulki 500-luvulla, minkä jälkeen heillä ei enää ollut paikkaa maailmassa, joka oli muuttunut heille kokonaan vieraaksi. Jos kristinusko taantuu, häviää ja kuolee pois, voiko se olla totta? Menestys ruokkii menestystä, menestys ruokkii uskoa, usko ruokkii uskoa. Sama on totta epäuskon kohdalla.
Eurooppalainen ihminen ei enää usko Jeesukseen eikä odota viimeistä tuomiota eikä kuolleiden ylösnousemusta. Tämä on fakta. Usko on kuollut. Ja voiko mikään mikä kuolee olla totta? Uskonnolla ei ole merkitystä, jos se ei elä jokapäiväisessä elämässä, kulttuurissa, taiteessa, tavoissa. Uskonto ei ole yksityisasia, kuten kristinuskosta on nyky-Euroopassa tullut, mikä merkitsee sen loppua. Uskonto on se mikä liittää ihmiset yhteen. Se ei ole abstraktio, niin kuin kristinusko nyky-Euroopassa on, sekä harvoille kristityille että ei-uskovien massoille.
Teen ennustuksen: islam voittaa.
on aina tunnustanut, että viimeisinä aikoina vain harvat kestävät, joten tämän tilan voi nähdä tukevan Raamattua
...saapui sitten henkilö joka on siitä varma että meidät kaikki ovat borgit sulauttaneet itseensä, semmoista.
Maailmanhistoriallisesti ei tulisi kuitenkaan unohtaa itäisen katolisuuden haaran olemassaoloa, eikä myöskään sen vaikutusta Eurooppalaisen jättiläisen: seisontaan kahdella savijalla. Yhteiseurooppalainen verisuonisto eli kaasu ja öljyputket ruokkivat jättiläisen molimpia kiveksiä, entistä tehokkaammin pitäen ne sopivan viileinä, - vaikka yhdelläkin kiveksellä voi toki tulla toimeen - sano lääkäri Ivalossa.
Eurooppa, elää edelleen suurelta osin edelleen valtiokirkollista pimeää keskiaikaa monien taikuuksien pettämänä joiden käyttöarvoa ei tulisi valtapolitiikassa vähätellä, eikä kummankaan katolisuuden haarat näytä vielä menettäneen suinkaa otettaan maailmanpolitiikan hokkuspokkushospotipomiloi moottorina, vaan paremminkin päinvastoin: niin uudellenarvostetaan ja valjastetaan erilaisten mentorien ja meedioden avulla toimimaan jälleen vallan välineinä, sekä Itä- että Länsieuroopassa.
On järkyttävää nähdä edelleen muinasbabylonialaisten kulttejen keräävän valtavia väkijokkoja vuosittain Pietarinkirkon aurinkokellon ääreen, Jumalan sijaisen ilmestyessä huiskuttamalla osoittamaan kansalle olevansa edelleen elossaoleva Sijaiskristus. On kammotavaa nähdä jälleen äitivenälisten entisten KGB upseerien ja politukkien oikein jonottavan ristia suutelemaan, jo kerran lähes hävityn 'ortodoksian' noustessa jälleen palvalemaan "sitä oikeaa jumalanpalvelusta" jossa uskonto yhdistyy vanhavenäläisen imperiumin nousevaan pudasoppiseen kansallismielisyyteen.
Kyllä Jeesus oli fiksu mies, kun hän tuli kutsumaan omansa ulos tuhoon tuomitusta maailmasta seurakuntansa kautta: 'ekkleesia ek tu kosmu'. "Nouskaa lähtekäämme täältä".