Hei!
Menetin äitini noin viikko sitten. Itse olen 20v, äidin "lellikki", nuorin lapsista. Asia tapahtui todella äkkiä, koskaan en uskonut että äiti voisi kuolla. En vaikka loppuaikoina näin, miten pahalta hän näytti.
Äiti on aina ollut mulle rakkain ihminen, monasti kuvitellut että miten kauheaa olisi jos äiti kuolisi. Ja jo pienestä asti kantanut huolta, että eihän kukaan vain tee äidille pahaa. Meidän suhde oli myrskyisä, olin TODELLA vaikea lapsi, ja nuori, ja aikuinen. Monet, monet murheet on äitini saanut takiani kärsiä. Asun yhä kotona, olin tottunut siihen että äiti pitää huolen.
Kun saimme tietää, että äiti on kuollut tuska oli todella suuri, huusin vain. En halunnut uskoa koko asiaa. Sen jälkeen oon vähäsen itkenyt, en kovinkaan paljoa, ei niinkuin muu perhe. Olen ihmetellyt miksi en sure, miksi en itke. Jatkoin vain elämää niinku ennenkin. Miksi en sure kun oon menettänyt itselleni kaikkein tärkeimmän? Tunnen syyllisyyttä miksi en sure. tarpeeksi. mun on vaikea ajatella äitiä. tulee vain viimeiset, vaikeat ajat mieleen jolloin hän sairasti. miten en osannut suhtautua asiaan ja vähän pelkäsin häntä. Kylmästi vain hoidin. Ei meidän perhe ole koskaan ollu tunteellinen, ja vaivaa niin paljon etten ehtinyt hyvästellä. Ja syyllisyyttä tunnen siitä kun olin niin vaikea ja äidille pelkkä taakka ja murheen aihe.
Joskus saan kummallisia raivokohtauksia, jolloin sitten itken ja huudan. Sitten taas olen tyyni ja rauhallinen. Mielessä on vain ne viimeiset ajat. Elin niin vain omaa elämää. Kai kuvittelin vain koko ajan että eihän äiti voi kuolla. Tunnen niin kovin syyllisyyttä. Ja sitä etten hyvästellyt kun viimeisen kerran hänet näin, koska en voinut katsoa häntä, kun hän näytti niin pahalta. Ei äidiltä. Pelotti. Olin heikko. En kestänyt sitä tuskaa että äiti kärsisi. Nyt vain toivon että äidillä on hyvä olla ja saan kaiken anteeksi.
Menetin äitini noin viikko sitten. Itse olen 20v, äidin "lellikki", nuorin lapsista. Asia tapahtui todella äkkiä, koskaan en uskonut että äiti voisi kuolla. En vaikka loppuaikoina näin, miten pahalta hän näytti.
Äiti on aina ollut mulle rakkain ihminen, monasti kuvitellut että miten kauheaa olisi jos äiti kuolisi. Ja jo pienestä asti kantanut huolta, että eihän kukaan vain tee äidille pahaa. Meidän suhde oli myrskyisä, olin TODELLA vaikea lapsi, ja nuori, ja aikuinen. Monet, monet murheet on äitini saanut takiani kärsiä. Asun yhä kotona, olin tottunut siihen että äiti pitää huolen.
Kun saimme tietää, että äiti on kuollut tuska oli todella suuri, huusin vain. En halunnut uskoa koko asiaa. Sen jälkeen oon vähäsen itkenyt, en kovinkaan paljoa, ei niinkuin muu perhe. Olen ihmetellyt miksi en sure, miksi en itke. Jatkoin vain elämää niinku ennenkin. Miksi en sure kun oon menettänyt itselleni kaikkein tärkeimmän? Tunnen syyllisyyttä miksi en sure. tarpeeksi. mun on vaikea ajatella äitiä. tulee vain viimeiset, vaikeat ajat mieleen jolloin hän sairasti. miten en osannut suhtautua asiaan ja vähän pelkäsin häntä. Kylmästi vain hoidin. Ei meidän perhe ole koskaan ollu tunteellinen, ja vaivaa niin paljon etten ehtinyt hyvästellä. Ja syyllisyyttä tunnen siitä kun olin niin vaikea ja äidille pelkkä taakka ja murheen aihe.
Joskus saan kummallisia raivokohtauksia, jolloin sitten itken ja huudan. Sitten taas olen tyyni ja rauhallinen. Mielessä on vain ne viimeiset ajat. Elin niin vain omaa elämää. Kai kuvittelin vain koko ajan että eihän äiti voi kuolla. Tunnen niin kovin syyllisyyttä. Ja sitä etten hyvästellyt kun viimeisen kerran hänet näin, koska en voinut katsoa häntä, kun hän näytti niin pahalta. Ei äidiltä. Pelotti. Olin heikko. En kestänyt sitä tuskaa että äiti kärsisi. Nyt vain toivon että äidillä on hyvä olla ja saan kaiken anteeksi.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Tiedän miltä susta tuntuu..oma isäni kuoli noin puoli vuotta sitten ja isku oli järkyttävä..isäni oli vaan nukkunut pois eräänä yönä..Itse olen pian kaksikymmentä myös..
kannattaa mennä juttelemaan ammattilaisen kanssa läheisen kuolemasta, ja antaa itselleen aikaa surra rauhassa..
Hei, itse olen 23 vuotta ja valmistuin keväällä
sairaanhoitajaksi.Eipä auttaneet opit yhtään, kun menetin oman isäni(kesällä).Minä olin ollut kanssa ns. isän tyttö,ja kuolema,vaikka isä kuoli syöpään(eli tiedettiin etukäteen) oli jotain hirveetä.Huusin ja äyskin,olin hirveä ja katkera niille,jotka valittivat vanhemmistaan.
En minäkään voinut käydä katsomassa isää-pelkäsin,että luhistun,sillä tuntui että pitäisi jaksaa tukea siskoa 16v. ja veljeä 12v.Tunteesi ovat hyvin tuttuja.Kriisikeskuksen esitteessä nuo kaikki asiat ja tunteet mainittiin, että ne on osa asian käsittelyä.
Mullakin on päiviä,jolloin en jaksa kuin itkeä ja itkeä,joinakin päivinä tuntuu kuin ei olisi tunteita lainkaan ja työkin sujuu.Ei tunteitaan voi sisimmässään säädellä.Sä tunnet niin kuin tunnet,älä tee itsestäsi syyllistä.Aina ei ehdi hyvästellä rakkaintaan,voithan tehdä sen sydämessäsi.
Mä olen ajatellut,että isällä on hyvä olla nyt,viimeiset ajat oli tosi pahoja kun isä kärsi kivuista ja pahoinvoinnista.Hienosta saattohoidosta,josta opiskellessakin puhuttiin,ei kyllä voinut puhua isän kohdalla.Tuntui,että lässytystä koko ns. saattohoito,johon vain rikkailla on varaa.Asia ei unohdu koskaan,mutta ajan kanssa sitä jotenkin vain on tarponut eteenpäin.Jaksamista sulle,vaikka tää sanonta saattaakin tuntua kuluneelta.Sä olet varmasti saanut kaiken anteeksi,anna sinä nyt anteeksi itsellesikin.
äidillesi...Kerro siinä, mitä jäi sanomatta. Voit repiä kirjeen sitten, ellet halua säilyttää sitä.
Kirjoitin jäähyväiskirjeen samana aamuna kun äitini kuoli. Pidin sitä koko ajan mukanani, korjailin ja täydensin, kunnes luin sen ääneen hautajaisissa saattoväelle.
Se auttoi itseäni (ja isääni myös toivottavasti) käsittelemään omia tunteita tuona aikana.
Toimin koko tuon parin viikon ajan turtana kuin robotti suorittaen arkiaskareita, mutta tuon kirjeen muokkaaminen auttoi siinä etten alkanut torjua surutyötä.
en mä osaisi mitään kirjoittaa.. enkä pystyisikään.. ainakaan lukemaan sitä kellekään... kuten sanoin ei meidän perhe oo niin tunteellinen....
Minä menetin isäni viime maanantaina.Ajatuksesi ja tuntemuksesi ovat samanlaisia kuin minulla. Ehkä sitä näin alussa muistaa vain itsestään ne huonot asiat mitä on läheiselle ihmiselle aiheuttanut, luulen että kun aikaa kuluu niin muistuu paljonkin hyvää ja saa olla onnellinen hyvistä muistoista. Yleinsä ne vaikeimmat lapset ovat niitä rakkaimpia jotka tuovat väriä arkeen usko pois! Se miksi et sure paljoa johtuu siitä että olet surrut tiedostamattasi ennakkoon ja nyt sisimmissäsi tiedät että äidilläsi on nyt kaikki hyvin. Katkeruus ei johda mihinkään eikä tuo äitiäsi takaisin... sitä minä olen hokenut viimeisen viikon isästäni. Elämä on ainaista luopumista ja välillä se tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta, mutta mitä enemmän joutuu luopumaan sitä vahvemmaksi ihminen tulee. Kaikkea hyvää sinulle!
Tiedän tunteen kun menettä jonku laheisen. Olen 16-vuotias tyttö. Äitini kuoli aivan yllätäin viime kevättalvena, ei jaksanut enää elää. Emme olisi (isäni,pikkusiskoni ja pikkuveljeni) osanneet mitenkään arvata sitä. En kuitenkaa tunne vihaa äitiäni kohtaan, mutta suunnatonta ikävää. Äiti oli aina läheinen ja meillä oli todella läheiset välit. Toivon, että äidillä on nyt hyvä olla.
Moi, minullekin kävi noin, tasan 10v sitten. Päivälleen. Ei kukaan aavistanut mitään, kaikki tuntui olevan kohdallaan, äiti oli löytänyt kivan miehen itselleen, ja viettivät vuosi kihlajaispäiviään. Mutta niin se alkoholi ja epäsekaiset tunteet yhdistettynä saa ihmisen toimimaan niin äärettömän itsekkäästi.
Vieläkään, vaikka siitä on kulunut 10v, en ole päässyt siitä yli. Alkuun tuntui siltä (n.6v), että pärjään hyvin, ilman ammattiauttajaa. Sitten masennuin, kaikki voimat meni vain työntekoon ja työpaikalla jaksamiseen, näyttelin että kaikki oli hyvin. Sain jopa sairaslomaakin masennukseni takia, lääkkeitä myös.
En vieläkään tiedä mitä tai miksi niin kävi, mikä ajoi äitini itsemurhaan, parvekkeelta alas ja siinä se oli. Hautajaisissa arkku oli tietenkin kiinni,vaan mummuni ja enoni kävivät katsomassa äitiäni viimeisen kerran. En rohjennut mennä, pelkäsin näkemääni. Jälkeen päin mummuni sanoi,että ei ollut pahan näköinen... Minun tukeni ja turvani,mummu.
Äitini oli minulle enemmän sisko ja ystävä,koska hän oli vain 17v kun synnyin tähän maailmaan. Meillä oli aina todella läheiset välit, koskaan ei riidelty kunnolla.
Toivon sinulle hyvää joulua kaikesta huolimatta, ja jaksamista niin huonoina kuin hyvinäkin päivinä... niin kuin tietysti muillekin..
Elämä on oikeestaan ihan mukavaa.=)
Itse vakavasti sairastuneena koen asian sillä tavalla, että kohta 18 vuotias lapseni ei halua tai pysty käsitellä sairauttani.
Olen huoltanut häntä yksin monet vuodet ja nyt kun isä huomaa, ettei mitään isompaa vaivaa enää olekaan "kakarasta", niin voidaan vähän isää leikkiäkin. Äiti on joka asiassa väärässä ja ilmekään ei värähtänyt, kun kerroin syövästäni. Tuntuu hieman kärjistetyltä sanoa, mutta lapseni saattaa todella toivoa kuolemaani.
Kiva kuitenkin huomata, että aitojakin ihmisiä on olemassa ja uskon, että äidilläsi oli loppuhetkinään sinusta pelkästään hyvää ajateltavana, itse en lopussa haluaisi kenenkään näkevänkään minua.
mitä mä teen, kun en sure vieläkään? itken joskus hetken.. mut se on pian ohi. en osaa surra. oikeesti onhan tämä sairasta kun en osaa surra, enkä sure! tai suren ehkä mutta en itke... en oikeastaan ajattele koko asiaa. tai ajattelenkin, mut ihan kuin kyse olisi jostain normaalista arkiaskareesta, ku suunnitellaan hautajaisia jne.
Älä murehdi sitä,kun et itke. Jokainen suree tyylillään. Ja siitä on kuitenkin niin vähän aikaa kun äitisi kuoli. Veljeni ei myöskään itkenyt hautajaisissa.10v sitten. Mutta ei myöskään ole puhunut kanssani siitä,niin kuin se olisi joku kamala salaisuus tai asia. Mutta sinulle, kyllä sinä vielä suret ja itketkin, mutta älä hätäile...voimia sinulle...
Älä väkisin koita itkeä, jos itku ei tule, niin sitten ei tule. Vaikka ei itkekkään ääneen, niin varmasti sisimmissäsi sydän on kyynelistä märkä. Jokainen suree tyylillään. Eikä miehet yleensä itke niin herkästi kuin naiset. Monet miehet eivät uskalla näyttää tunteitansa, ja varsinkin jos teidän perheessä ei näytetä niin paljon tunteita, niin on ymmärrettävää, ettet itke ääneen.
Silloin kun mun isoisä kuoli (vaikka ei se ole sama asia kuin sinun äitisi kuolema), niin en itkenyt kuin pari kyyneltä silloin tällöin, vaikka vaari oli mulle todella tärkeä ihminen!! Mutta sitten kun tuli hautajaiset, niin itkin niin kamalasti!! Vaikka olin kotona päättänyt, että sitten kun mennään jättämään jäähyväiset vaarille, niin kuuntelen jokaikisen sanan minkä pappi hänelle sanoo, ne viimeiset sanat vaarille, mutta en kuullut yhtään mitään asiaa, mikä vaarille sanottiin. En pystynyt, itkin vain niin paljon. Ensimmäistä kertaa koko kuoleman jälkeen itkin, eikä ajantajusta ollut tietoakaan kun vain itkin. Ei meidänkään perhe ole mikään tunteita näyttävä perhe, ja ihmettelin sitä itsekkin, että uskalsin koko perheen ja suvun edessä itkeä. Muistan, että jopa koko automatkan kotiin vierättelin kyyneleitä. Vaarini kuoli talvella, ja menin pari kertaa yksin illalla lumen sataessa hautausmaalle kertomaan asioita mitä oli tapahtunut ja kuinka paljon ikävöin häntä.
Noh, kyllä sitten jossain vaiheessa lakkasin itkemästä hänen perään, mutta muistaisin, että se tapahtui vasta kesän jälkeen, yli puolivuotta meni minulle tajuta, että vaari oli nyt taivaassa.
Eli ei mitään paineita sen itkemisen takia, yleensä viimeistään pari viikkoa hautajaisten jälkeen sitä itketään, tai silloin, kun tajuaa että kyseinen henkilö on todellakin jättänyt paikkansa maanpäällä, mutta ei kaikki itke.
Hyvän kaverin syliin on mukava itkeä, kerro jollekkin kaverillesi edes tunteitasi, josset niitä perheen sisällä halua kertoa.
Se mitä joku jo ehdotti, se kirje, niin voithan sinä sen kirjoittaa, mutta ei sinun tarvitse sitä koskaan lukea. Minä kirjotin vaarilleni pienen "jäähyväis"-kirjeen, ja laitoin sen samaan pieneen rasiaa, missä on viimeinen asia mitä vaari on minulle antanut: yhden euron kolikko. Hän löysi sen lattialta, ja antoi sen minulle viimeisenä synttärilahjana, ja pahoitteli ettei ollut mitään muuta lahjaa. Aina tärkeinä päivinä, kuten jouluna ja sinä pvänä kun vaarini kuoli, otan kolikon käteeni ja luen sen lapun kynttilän valossa.
Minun mummini nukkui pois muutama päivä sitten. On ikävä ja itkin paljon. Sinä päivänä menin kouluun. Ajattelin jotenkin, että kestäisin. Mutta se oli ihan hirveää. Heti ennen kuin tunti alkoi, ehdin itkeä noin 4 kertaa. Se oli ihan kamalaa. Oli niin kamala ikävä. Onneksi sitten alkoi loma. Minun mielestäni tuo jäähyväiskirjeen kirjoittaminen on ihana idea ja aion mummille sellaisen tehdä. Mutta en minäkään varmaan sitä pystyisi ääneen lukemaan. Hautajaiset vielä tulossa. Hyvää jatkoa kaikille rakkaan menettäneille.
-Someone-
Ala mieti noin ikavia asioita. Vaikeaa uskoa, etta oma lapsesi todella haluaisi sinun kuolevan...mutta sairaana sita helposti kuvittelee, etta kaikki ovat vastaan.
Yrita nyt ennenkaikkea keskittya omaan paranemiseesi! Ihmeita tapahtuu.
Sita paitsi syovastakin toipuu aina yha useampi.
Tuo ei suremaan pystyminen on ehka joku kehon oma itsepuolustusmekanismi, joka suojelee ihmista liialta tunnekuohulta..? Koska eihan sekaan voi pitemman paalle olla terveellista...siis liika itkeminen ja sureminen. Ehka ne kyyneleet ja vastaava tulevat myohemmin sen kumemmin pakottamatta...turha nyt on ainakin pakottaa itseaan.
Oli äidin hautajaiset ja sain kai paniikki kohtauksen.
En muistanut mitä pitää sanoa, en löytänyt korttia , aloin tärisemään vatsasta ja kaikkialta kauttaaltani enkä kyennyt lausumaan suunnitellusti. En muista edes mitä sain sanotuksi. aloin hengittämään tiheästi , puuskuttaen ja itkien ja romahdin jonkun kainaloon penkin päähän..
meillä oli äidin hautjaiset viikko sitten... äit i oli vasta 50 kun syöpä vei...
minulla on hetkiä, kun pääsen eteen päin ja tuntuu että kaikki on vielä niin kuin ennen. siis että tuntuu kuin äiti olisikin vielä täällä ja unohtaa mitä on tapahtunut..
sitten iskee taas todellisuus vastaan...ei äitiä enää ole....
minä olen itkenyt koko alkuvuoden..äidin saattohoitoon joutumisesta aina tähän päivään asti... enkä todellakaan tiedä miten jaksan.... äidille sai kerrottua kaikki murheet ja ilotkin.. nyt en tiedä kelle puhuisin..
olen runoja äidille kirjoitellut, olen käynyt ammattilaisen juttusilla säännöllisesti, lääkeet on.... mutta tuntuu silti kamalammalta päivä päivältä....
on niin yksinäinen olo.........
Surutyö vie yleensä puolesta vuodesta jopa viiteen vuoteen. Auttaisko mennä johonkin sururyhmää. Omalla paikkakunnalla seurakunta järjestää sellaisia juuri omaisensa menettäneille.
Äitini kuoli noin 13 vuotta sitten.
VAI NIIN