Kristinusko ja katolilaisuus on elänyt jo monta elämää. Vatikaani II, jota traditionalistit edelleen kauhistelevat ja liberaalit edellen yhtä kiivaasti puolustavat, oli vain viimeisin monista kerroista jolloin kirkko on luonut nahkansa uudelleen.
Kristinusko syntyi kokonaan toisenlaisessa maailmassa kuin se maailma jonka kristinusko itse myöhemmin loi ja jonka kuolemaa parhaillaan olemme todistamassa. Kristinusko syntyi aikana jolloin maailmasta hävisi paljon vanhaa jäljettömiin, lopullisesti, koskaan palaamatta. Missä ovat muinaiset egyptiläiset, babylonialaiset, foinikialaiset, puunilaiset, etruskit, keltit? Heidän biologiset jälkeläisensä kansoittavat maailmaa edelleen, mutta heidän kulttuurinsa on jo ammoin kuollut ja unohdettu, niin että vasta viime vuosisatoina olemme tulleet edes kunnolla tietoisiksi heidän olemassaolostaan. Hellenistinen kulttuurialue ja Rooman valtakunta oli suuri KANSOJEN HAUTAUSMAA. Sadat, jopa tuhannet kielet, kansat ja heimot ainutkertaisine perintöineen hävisivät jäljettömiin, kun niiden osanan oli sulautua kreikkalaisuuteen, roomalaisuuteen ja kristillisyyteen. Ja kristillisyyden nousu itsessään oli seuraus aikakauden yleistä luonteesta, kansojen massasukupuuton ajasta. Elettiin maailmassa joka teki kuolemaa. Ihmiset etsivät pelastusta siitä. Kristinusko heijasti aikakauden yleistä tunnelmaa, monenkirjavien hellenististen maailmankaupunkien juurettomien ihmisten henkistä hätää, joka monella tapaa muistuttaa nykyajan modernia vieraantuneisuutta.
Barbaarien hyökkäykset, pysyvä talouskriisi, sotilaskeisarien väliset sisällissodat koettelivat Rooman jättimäistä valtakuntaa, joka oli kuin piiretty linnoitus, tai vankila. Valtakunnan ulkopuolella ei ollut mitään, valtakunta oli yhtä kuin maailma. Se oli suurin instituutio jonka ihmiset tunsivat, mutta oliko se ikuinen? Mihin turvata, jos valtakunta joskus sortuisi? Kristinusko tarjosi pelastuksen toivon, henkilökohtaisen pelastuksen valtakunnan kollektiivisen pelastumisen asemesta. Myöhäisantiikin kristillisyys oli individualististen suurkaupunki-ihmisten uskonto (vaikka sen Mestari oli ollut rabbi Nasaretin kyläpahasesta Galilean syrjäseuduilta). Valtion asiat etääntyivät kansalaisista yhä kauemmaksi, kun antiikin kaupunkivaltion tilalle tuli jumalkeisarien etäinen yliherruus. Sosiaalisen eriavoisuuden kasvaessa kristillinen kirkko tarjosi tasa-arvoisuutta ja yhteisöllisyyttä jota valtio ei enää kyennyt luomaan.
Fellinin Satyricon on vaikuttava elokuva. Oletteko nähneet? Mikään HBO:n tv-sarja ei pysty yhtä hyvin kuvaamaan sitä meille melkein käsittämätöntä maailmaa, jossa antiikin ihmiset elivät ja jossa kristinusko syntyi. Se ei ollut "kipsiantiikkinen", klassismin hengessä saksalaisittain nähty "hiljaisen kauneuden" todellisuus, vaan räikeä, rivo, rahvaanomainen, absurdi ja paheellinen ympäristö, joka herättäisi meissä puhdasta inhoa, jos joutuisimme todella elämään siinä. Se ihannekuva jonka eurooppalainen ihminen on renessanssista lähtien Roomasta ja Kreikasta konstruoinut, on silkkaa valhetta. Fellinin Satyricon on totuus. Ei kristinusko tuhonnut kreikkalais-roomalaista antiikkia tai romahduttanut Rooman valtakuntaa, kuten Nietzsche, kaikista syvällisistä ajattelijoista pinnallisin, fanaattisessa antikristillisyydessään ajatteli. Petronius ja Fellini näyttävät meille, miten elettiin ennen synnin ja sovituksen, hyvän ja pahan tuloa maailmaan. Antiikin maailma ei voinut kestää. Kristinusko pelasti antiikin ihmiset omalta itseltään.
Nietzsche oli osaksi oikeassa, mitä kristillisyyteen tulee. Se oli ALUNPERIN maailman kieltävä, eskapistinen, vallantahdon ja tahdonvoiman vastainen uskonto - Nietzschen käsitteistössä "orjamoraalia". Mutta tuon kaukaisen ajan ihmiset olivat väsyneet maailmaansa, joka näytti heistä vanhalta ja tuntui odottavan loppua, viimeistä tuomiota. Kristinusko oli siksi aluksi heidän näköisensä. Vanhin kristillisyys on säilynyt tähän päivään saakka idässä, muslimimaissa joissa se muodostaa sulkeutuneen vähemmistön, alistetun kuten alkukristillisyys oli alistettu Rooman valtakunnassa ennen Konstantinusta. Länsi-Euroopassa kristinuskon kohtalo oli kokonaan toinen, kun sen oli voitettava puolelleen germaanit, Rooman valtakunnan voittajat. Kristinusko miehistyi. Vapahtaja puki haarniskan ylleen.
Miettikäämme viimeisen tuhannen vuoden historiaa. Onko kristillisyys kuohinnut eurooppalaisen ihmisen, kuten Nietzsche väitti? Vielä mitä! Ristiretkistä brittiläiseen intiaan, normannien valloituksista Espanjan reconquistaan, Saksalaisesta ritarikunnasta 1800-luvun imperialismiin kristinusko on aina ollut VALLANTAHDON SEURALAINEN. Eurooppalainen valloitti maailman käsi juutalaisten Raamatulla. Tämä on paradoksi, mutta niin on maailmankaikkeuden olemassaolokin. Nyt kaksi vuosituhatta Jeesuksen jälkeen on maailmanhistorian heiluri kääntynyt jälleen entiseen asentoonsa. Elämme jälleen vanhassa, kuolemaa odottavassa maailmassa, joka häpeää menneisyyttään ja pelkää tulevaisuuttaan. Euroopan Unioni on samanlainen kansojen hautausmaa kuin Rooman valtakunta aikoinaan oli. Ei ole varmaa, puhuuko sadan vuoden kuluttua kukaan enää saksaa, ranskaa tai suomea. Kristinusko on katkaissut välinsä Euroopan kansojen kanssa. Se antaa niiden kuolla, mutta uskoo itse elävänsä ikuisesti. Voi olla. Nationalismi tuomitsi itsensä tuhoon Hitlerin myötä. Tuomitseeko kristinusko itsensä tuhoon muuttumalla jälleen samanlaiseksi elämänkielteiseksi, maailmalle selkänsä kääntäväksi, maailmanloppua odottavaksi pelastususkonnoksi kuin se alunperin oli, jää nähtäväksi. Kristinusko ei enää rakenna katedraaleja, vaan kaivaa uusia katakombeja. Paavi oli välillä ruhtinas, nyt hän tahtoo jälleen olla paimen. Onko muutos puhdistumista vai vanhuudenheikkoutta, jää nähtäväksi.
Mietin miettiikö paavi näitä asioita unettominä öinä Vatikaanin palatsissaan.
Kristinusko syntyi kokonaan toisenlaisessa maailmassa kuin se maailma jonka kristinusko itse myöhemmin loi ja jonka kuolemaa parhaillaan olemme todistamassa. Kristinusko syntyi aikana jolloin maailmasta hävisi paljon vanhaa jäljettömiin, lopullisesti, koskaan palaamatta. Missä ovat muinaiset egyptiläiset, babylonialaiset, foinikialaiset, puunilaiset, etruskit, keltit? Heidän biologiset jälkeläisensä kansoittavat maailmaa edelleen, mutta heidän kulttuurinsa on jo ammoin kuollut ja unohdettu, niin että vasta viime vuosisatoina olemme tulleet edes kunnolla tietoisiksi heidän olemassaolostaan. Hellenistinen kulttuurialue ja Rooman valtakunta oli suuri KANSOJEN HAUTAUSMAA. Sadat, jopa tuhannet kielet, kansat ja heimot ainutkertaisine perintöineen hävisivät jäljettömiin, kun niiden osanan oli sulautua kreikkalaisuuteen, roomalaisuuteen ja kristillisyyteen. Ja kristillisyyden nousu itsessään oli seuraus aikakauden yleistä luonteesta, kansojen massasukupuuton ajasta. Elettiin maailmassa joka teki kuolemaa. Ihmiset etsivät pelastusta siitä. Kristinusko heijasti aikakauden yleistä tunnelmaa, monenkirjavien hellenististen maailmankaupunkien juurettomien ihmisten henkistä hätää, joka monella tapaa muistuttaa nykyajan modernia vieraantuneisuutta.
Barbaarien hyökkäykset, pysyvä talouskriisi, sotilaskeisarien väliset sisällissodat koettelivat Rooman jättimäistä valtakuntaa, joka oli kuin piiretty linnoitus, tai vankila. Valtakunnan ulkopuolella ei ollut mitään, valtakunta oli yhtä kuin maailma. Se oli suurin instituutio jonka ihmiset tunsivat, mutta oliko se ikuinen? Mihin turvata, jos valtakunta joskus sortuisi? Kristinusko tarjosi pelastuksen toivon, henkilökohtaisen pelastuksen valtakunnan kollektiivisen pelastumisen asemesta. Myöhäisantiikin kristillisyys oli individualististen suurkaupunki-ihmisten uskonto (vaikka sen Mestari oli ollut rabbi Nasaretin kyläpahasesta Galilean syrjäseuduilta). Valtion asiat etääntyivät kansalaisista yhä kauemmaksi, kun antiikin kaupunkivaltion tilalle tuli jumalkeisarien etäinen yliherruus. Sosiaalisen eriavoisuuden kasvaessa kristillinen kirkko tarjosi tasa-arvoisuutta ja yhteisöllisyyttä jota valtio ei enää kyennyt luomaan.
Fellinin Satyricon on vaikuttava elokuva. Oletteko nähneet? Mikään HBO:n tv-sarja ei pysty yhtä hyvin kuvaamaan sitä meille melkein käsittämätöntä maailmaa, jossa antiikin ihmiset elivät ja jossa kristinusko syntyi. Se ei ollut "kipsiantiikkinen", klassismin hengessä saksalaisittain nähty "hiljaisen kauneuden" todellisuus, vaan räikeä, rivo, rahvaanomainen, absurdi ja paheellinen ympäristö, joka herättäisi meissä puhdasta inhoa, jos joutuisimme todella elämään siinä. Se ihannekuva jonka eurooppalainen ihminen on renessanssista lähtien Roomasta ja Kreikasta konstruoinut, on silkkaa valhetta. Fellinin Satyricon on totuus. Ei kristinusko tuhonnut kreikkalais-roomalaista antiikkia tai romahduttanut Rooman valtakuntaa, kuten Nietzsche, kaikista syvällisistä ajattelijoista pinnallisin, fanaattisessa antikristillisyydessään ajatteli. Petronius ja Fellini näyttävät meille, miten elettiin ennen synnin ja sovituksen, hyvän ja pahan tuloa maailmaan. Antiikin maailma ei voinut kestää. Kristinusko pelasti antiikin ihmiset omalta itseltään.
Nietzsche oli osaksi oikeassa, mitä kristillisyyteen tulee. Se oli ALUNPERIN maailman kieltävä, eskapistinen, vallantahdon ja tahdonvoiman vastainen uskonto - Nietzschen käsitteistössä "orjamoraalia". Mutta tuon kaukaisen ajan ihmiset olivat väsyneet maailmaansa, joka näytti heistä vanhalta ja tuntui odottavan loppua, viimeistä tuomiota. Kristinusko oli siksi aluksi heidän näköisensä. Vanhin kristillisyys on säilynyt tähän päivään saakka idässä, muslimimaissa joissa se muodostaa sulkeutuneen vähemmistön, alistetun kuten alkukristillisyys oli alistettu Rooman valtakunnassa ennen Konstantinusta. Länsi-Euroopassa kristinuskon kohtalo oli kokonaan toinen, kun sen oli voitettava puolelleen germaanit, Rooman valtakunnan voittajat. Kristinusko miehistyi. Vapahtaja puki haarniskan ylleen.
Miettikäämme viimeisen tuhannen vuoden historiaa. Onko kristillisyys kuohinnut eurooppalaisen ihmisen, kuten Nietzsche väitti? Vielä mitä! Ristiretkistä brittiläiseen intiaan, normannien valloituksista Espanjan reconquistaan, Saksalaisesta ritarikunnasta 1800-luvun imperialismiin kristinusko on aina ollut VALLANTAHDON SEURALAINEN. Eurooppalainen valloitti maailman käsi juutalaisten Raamatulla. Tämä on paradoksi, mutta niin on maailmankaikkeuden olemassaolokin. Nyt kaksi vuosituhatta Jeesuksen jälkeen on maailmanhistorian heiluri kääntynyt jälleen entiseen asentoonsa. Elämme jälleen vanhassa, kuolemaa odottavassa maailmassa, joka häpeää menneisyyttään ja pelkää tulevaisuuttaan. Euroopan Unioni on samanlainen kansojen hautausmaa kuin Rooman valtakunta aikoinaan oli. Ei ole varmaa, puhuuko sadan vuoden kuluttua kukaan enää saksaa, ranskaa tai suomea. Kristinusko on katkaissut välinsä Euroopan kansojen kanssa. Se antaa niiden kuolla, mutta uskoo itse elävänsä ikuisesti. Voi olla. Nationalismi tuomitsi itsensä tuhoon Hitlerin myötä. Tuomitseeko kristinusko itsensä tuhoon muuttumalla jälleen samanlaiseksi elämänkielteiseksi, maailmalle selkänsä kääntäväksi, maailmanloppua odottavaksi pelastususkonnoksi kuin se alunperin oli, jää nähtäväksi. Kristinusko ei enää rakenna katedraaleja, vaan kaivaa uusia katakombeja. Paavi oli välillä ruhtinas, nyt hän tahtoo jälleen olla paimen. Onko muutos puhdistumista vai vanhuudenheikkoutta, jää nähtäväksi.
Mietin miettiikö paavi näitä asioita unettominä öinä Vatikaanin palatsissaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.